Part 5

Miehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan. Kaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune kuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään heidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän tuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se tuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli käsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen sydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen käteensä. — Nythän on kaikki hyvin... Katsopas, miten kaunis hän on...? Ihan sinun näköisesi...

Tämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli sen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti pienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli jotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu...

— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko iloinen?

— Oi minä olen niin... niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti mies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin, että sinä kuolisit.

Nuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa vastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin, kyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:

— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet saa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää... Kaikki kävi niin pian...

Hän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa jotain sopimatonta.

Mies katseli häntä äänettömänä, saman, selittämättömän tunteen vallassa. Vihdoin hän katsahti ympärilleen, kumartui ja suuteli hellästi vaimoansa; sitten hän arasti kosketti huulillaan tuota poskea, joka oli hienoin maailmassa. Taas hän katseli äänettömänä, — ja hänen voimakkailla kasvoillaan kuvastui vain hellyys ja onni.

II.

Saattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän poikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.

Työhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista ja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti hän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen kuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen tarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen ruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Miten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi näkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä sormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin pureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä huolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut purra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset horjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä kävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta toiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.

Kun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina hetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja tästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti. Lukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää, mutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos kävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan ruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset vahvoine pattereineen.

Kun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä pienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli se isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli innostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät pihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta vanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla tavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten pääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän mielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa suurhiihtäjää!

* * * * *

Ja suvella!

Jokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja äiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty, silloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten yhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta iloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin kaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta ei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet uimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin villimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä suurella ylpeydellä kuin poikakin.

Sen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin läheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis loikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet oraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia, joihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä selityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä kauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin luokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet selkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan heiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien silmät loistivat ilosta.

Niin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin kiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä katsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.

Niin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.

III.

Sen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut helteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen tie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja heleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä kimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta ja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti sitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas, kevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa Matin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on niin lämmintä..

* * * * *

Mutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen vaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen epätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä neuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen aukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.

Mies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous valtasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi nojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti kuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän käheästi sopersi:

— Mitä, mitä on...?

— Matti putosi puusta... Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas tiedottomaksi...

— Lääkäri, lääkäri... onko haettu...?

— On. Mari on juuri hakemassa...

Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:

— Hän kuolee... hän kuolee... kuolee...

Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.

Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin, silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys...

Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. — ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:

— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.

— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan...

Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!

Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä, mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »_Poikani kuolee_» — kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.

Kun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan hyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät näyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia suoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:

— Pois tieltä!

Ja nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että tuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli jotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —

Kuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän soitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän vaivaloisesti:

— Onko tohtori kotona?

— Ei ole.

— Missä?

— Hän on maalla...

Ja niine hyvineen juoksi hän alas.

Toinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi hänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua myöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa tulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä, ajoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:

— Hän kuolee... mennään pian...

Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia eteenpäin asuntoansa kohden.

Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti. Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen ruumiin.

Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:

— Matti, tunnetko sinä isän...? Isä se on, isä...

— Isä... auta... — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.

Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei mitään!

— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän...

Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.

— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä, siksi aikaa kyökkiin... ihan sinä menehdyt...

* * * * *

Ylimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli katkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi vietävä sairaalaan.

Innokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että sairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen mukaan hänen luonaan.

Kun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen jäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja kauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui aivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:

— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi kestää sitä...

— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän ruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.

Poikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat himmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin suoritetuksi tarkastuksensa loppuun.

— No, miten on laita? Jääkö hän elämään...? — kyseli mies miltei hengitystään pidättäen.

— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin, tulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi...

— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin...?

— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S. tarkastamaan häntä.

— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte... Ei mitään kustannuksia säästetä... Minä korvaan kaikki... Kun hän vaan parantuisi... vähänkin...

— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi...

— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin... Äsken oli niin kamala katsella...

— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas silloin katsomaan...

Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja hellästi:

— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan... Sinä et voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi...

— Ei, minä en voi mennä! En voi...

Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.

Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee...

Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.

Ja nyt hän kuolee...

Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:

— Tahdotko mitään?

— Jano... — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.

Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.

— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.

Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän valitusten lomasta kuiskasi:

— Älä... jätä... Mattia...

— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia...

Ja tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen, vaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.

Hänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa tuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.

Lapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin pieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat kiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua etsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:

— Polttaa... polttaa... Auta isä...

Silloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti ylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki. Mutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui kasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:

— Mitä minä teen... mitä, mitä? isä ei voi mitään...

Silloin _se_ ensikerran leimahti hänen mieleensä —

— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei, sitä ei voi tehdä...

Ja kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä. Ja kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi...

Peloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi mihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta ja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt hän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan sellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko hänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.

Mutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja tuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:

— Isä, älä itke... Matti paranee sitten... oikein pian...

IV.

— Nyt ei ole siis mitään toivoa enää — kuiskasi mies raskaasti.

— On kyllä sattunut joitakin tapauksia, että tuollaisessakin tapauksensa on jäänyt elämään mutta ei siinä paljon toivoa ole, — puhui lääkäri matalalla äänellä.

— Kuinka kauan saattaa kestää, ennenkuin kuolee? — kysyi hän taas kolealla äänellä.

— Voi siinä mennä pari viikkoakin.

— Onko koskaan tapahtunut, että jalat olisivat tulleet liikuntakykyisiksi?

— Ei. Ne jäävät halpaantuneiksi.

Kun lääkäri lähti, seurasi mies häntä eteiseen, ja kun he olivat kahden, rykäisi hän pari kertaa ja sitten puhui rukoilevalla äänellä:

— Herra tohtori... antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän nukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.

— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.

— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy vallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui yhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä, pyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan enemmistä kärsimyksistä!

— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin suinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani vastaan...

— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin vanhentunut vala? — kuohahti mies.

— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja kääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää anteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa kummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.

* * * * *

Iltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken horroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli vihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa. Se suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin suunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?

Hän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime sunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50 metrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle. Hän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan poikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti sedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun, kun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä...

Mies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä puistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat, hennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.

— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime sunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, _kuolee!_ Herra Jumala!

Aamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, — hän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen, sanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:

— Isä!

— Mitä, lapsi parka?

— Polttaa... niin kovin...

Jotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa katseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan painoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:

— Ei isä voi mitään...

— Jotain lääkettä, lääkettä...

Se oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan miehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli raivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.

Pitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos hänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen mielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, — mutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan tällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän eläinten tuskia kuin ihmisen.

— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen ääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun velvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!

Se oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut, taistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui peruuttamattomaksi päätökseksi.

Hän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:

— Tahtoisiko Matti päästä... rauhaan, ettei polttaisi...

— Matti tahtoisi... nukkua...

Mies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan lupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua ajatellessaan päätöstään...

Kun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren amerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat, kun hän alkoi sitä ladata.

Mutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen, hätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten tuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen, joka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku päänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa tapahtua!

Hän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän tunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.

Mutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni taas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän otsansa ja sanoi hellästi lohduttaen:

— Aamulla Matti paranee. Isä tuo lääkettä.

— Isä kiltti... isä...

Rakkaus ja kiitollisuus kirkasti silmänräpäykseksi hänen sammuneet silmänsä, se värähti noissa katkonaisissa sanoissa, ja hän puristi taas heikoilla, vapisevilla sormillaan isän sormea.

Ja miehen päätös muuttui yhä varmemmaksi.

V.

Aamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun panttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja panttasi kellonsa ja sormuksensa.

Sieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita. Hänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän Brovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän osti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät niin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.

Se tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi olla niin kylmäverinen.

Mutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta kun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua. Hänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin huomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi yksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan...

Yhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena aamuna, — mutta missä?