Part 2

"Moottoripyöräilijä? Olen istunut tässä koko päivän kuistilla ja päätellyt tilejäni, mutta mitään moottoripyörää ei tänään ole tästä kulkenut ohi."

"Jaha", Ollen äänessä oli hiukan ihmettelevä sävy. "Minne vie se sivutie, joka haaraantuu tässä lähellä oikealle?"

"Lähimmälle rautatiepysäkille, heti seuraavalle tältä asemalta."

"Pääseekö asemalta pysäkille toista tietä?"

"Asemalta menee melkein rataviertä kyllä toinen."

"Hyvä, me voimmekin sitten pistäytyä sinne! Täytyy nyt hiukan toimia, jotta saisimme jonkunlaisen selostuksen lehteen. Kas niin, hyvästi!"

Ystävykset maksoivat ja nousivat uudelleen autoon.

Asemalla ystävykset menivät rautatiekirjakauppaan ja ostivat muutamia pääkaupungin lehtiä ja ajanvieteromaaneja. Kivinen koetti, eikä ilman tulosta, hymyillä nuorelle myyjättärelle.

"Mihin aikaan lähtee juna Tukholmaan?" kysyi sanomalehtimies.

"Nyt kello 5.27 ja sitten illalla 9.05."

"Entä aamulla?"

"Aamulla ei kulje mitään junaa, vasta kello 1.18 lähtee ensimmäinen."

"Menikö tänään paljonkin väkeä tällä päiväjunalla?"

Myyjätär katsahti vähän ihmeissään ahkeraan kyselijään.

"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja muutamia maalaisia."

"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?"

Neitonen nauroi ääneen.

"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla moottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin tästä sen olisi kyllä huomannut."

Kivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi mitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon ja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle pysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman uneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti piristyi.

Ei, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen olisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä ollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs asemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin. Oli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä. Kyllä voi autolla ajaa.

Kivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli kyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun matkan päässä.

"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?" kysyi Olle, puolittain maaten auton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.

"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten arvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään", lausui Kivinen salaperäisesti hymyillen.

"Ja missä se on?" kysyi Olle.

"Minä en tiedä, missä se _on_, mutta minä tiedän, missä se _ei ole_, ja se on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin ympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä alueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei ole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin pääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on jonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on olemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että sellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä todennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku tukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän hyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi huomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten kunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän ehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi tietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen kapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on ainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään pitkälle."

4.

Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.

Ilma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin. Laajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala tummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin ja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia seurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia virvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden illallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä juoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen vierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.

Lihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä, jotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai aloittelevien tuomareitten -- tai pahimmassa tapauksessa -- iloisten, mutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten sitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin tai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki paikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille ja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat ja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat vanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin päiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän vilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille ehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.

Olle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea, josta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa kesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan ja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa rintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen kansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti kokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja sulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista ystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa viehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla leijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson hautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti välinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.

Neiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen keskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger tiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi välttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea uskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen kanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan salakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine, vapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon käsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin seuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan sydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä halveksivasti olkapäitään tuntemattomalle "siviililurjukselle", joka oli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain lisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta mielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista itseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä, jolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.

Muutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti pikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen ja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti purjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen ulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava hehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan määränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja niistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi kantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.

Kivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger istui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen lainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja kauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.

"Pidättekö purjehtimisesta?" aloitti Kivinen, mielestään varsin lapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei hän keksinyt muutakaan sanottavaa.

"Tämä on ihanaa. Olen ensimmäistä kertaa purjehtimassa."

"Niinkö? Te olette siis sisämaan lapsi."

"Oikein päätelty."

"Odottakaas, minä koetan arvata kotipaikkanne", sanoi Kivinen. "Enhän ole tunkeileva?"

"Mitäpä siinä olisi salailemista."

"Siis: ensin nimi. Riger! Germaaninen: tanskalainen, ruotsalainen, norjalainen, englantilainen tai -- saksalainen. Ristimänimenne vahvistaa otaksuman. Te olette saksalainen. Pohjoissaksalainen te ette ole, teissä ei ole pohjoissaksalaista flegmaattisuutta, te olette vilkas eteläisen auringon kasvatti."

"Tähän saakka ovat päätelmänne oikeita. Jatkakaa."

"Te olette kaupunkilainen, vieläpä suurkaupunkilainen. München! Ei, se ei sovi! Otetaanpa avuksi ulkomuotonne! Se paljastaa salaisuutenne, ja teidän yleinen esiintymisenne, käytöstapanne sekä makunne tekevät sen, ettei kotipaikastanne voi erehtyä."

Neiti Riger nauroi vallattomasti, ja hohtava hammasrivi loisti ruusuisten huulten välissä. Kivinen huomasi hänen silmissään vastustamattoman vaarallisen tulen, -- noissa suurissa syvissä samettisilmissä. Hieno silkkiliina leijui tuulessa kilpaa kiharoitten kanssa, ja sanomalehtimiehen huomio pyrki väkisinkin kääntymään purjeitten hoitamisesta ja veneen ohjauksesta, kunnes leikillisen karkea huuto lähimmästä purresta herätti hänet todellisuuteen.

"Herra Kivinen, herätkää! Tahallinen päälleajo on laissa kielletty!" kirkui lennätinvirkailija, kun Kivisen vene kiiti suoraan toisen purren laitaa kohti.

Kivinen yhtyi nauruun ja käänsi veneen. Kun toinen pursi oli loitonnut, kietaisi Kivinen purjenuoran polvensa ympäri ja sytytti savukkeen.

"Ettekö usko, neiti Riger, että kykenen määrittelemään kotipaikkanne?" kysyi hän.

"En tietenkään. Johtopäätöksenne ovat loistavat, mutta ette saa minua niin helposti ansaan. Te koetatte hämmästyttää minut, niin että itse sanoisin."

"Lyöttekö vetoa?"

"Mistä vain!"

"Hyvä. Te saatte pyytää minulta mitä haluatte, jos minä joudun tappiolle, ja samoin minä teiltä, jos voitan. Kunniasananne, että vastaatte omantuntonne mukaisesti."

"Suostun! Saatte mitä tahdotte. Kättä päälle!" Neiti Riger ojensi kätensä, johon sanomalehtimies innokkaasti tarttui.

"Nyt sain teidät ansaan", sanoi hän.

"Älkää olko liian varma", nauroi neiti Riger. "Siis, missä on kotipaikkani?" Hän kumartui aivan lähelle sanomalehtimiestä ja katsoi tätä silmiin. Silkkiliina sipaisi pari kertaa Kivisen ohimoita, ja kullanloistavat kiharat koskettivat hänen otsaansa.

"Se on _Wien_!" sanoi Kivinen, ja hänen harmaat silmänsä olivat tiukasti kiinnitetyt neiti Rigeriin. Tämä huudahti, irroitti kätensä ja oikaisi vartalonsa, puhjeten vapauttavaan nauruun.

"Taikuri! Te arvasitte oikein!"

"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!"

Salamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin notkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja neitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän suudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.

"Ei, katsokaas venettä!" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä vesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän päästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen purjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti arasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän ei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.

Neiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.

"Oletteko tyytyväinen?" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja Kivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.

"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt tilaisuutta useamman ottamiseen."

"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte tällaisen palkkion, mutta", neiti Riger nauroi vallattomasti, "en kadu."

Sanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, -- oliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli tuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa. Hän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään koko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän helposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja rauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä silmänräpäyksenä!

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä.

"Muistuttelen itselleni säveltä operetin sanoihin: 'Kuka naisista selvän saa, piru heissä on vallalla ain!'"

"Kas vain, te filosofoittekin! Minua ilahduttaa, että meissä on jotakin käsittämätöntäkin. Eikö niin?"

Kivinen nauroi.

"Niin, älkää naurako! Ettekö tekin ole samaa mieltä, että ellei naisissa olisi jotakin käsittämätöntä, eivät he olisi puoleksikaan niin hauskoja?"

"Kyllä, mutta nyt..."

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, minä nyt vuorostani", sanoi neiti Riger.

"Koettakaapa?"

"Te ihmettelette minua ja minun käytöstäni."

"Ja sitten?"

"Te koetatte päästä selville minusta ja asioistani. Mutta se ei onnistu teille."

"Niinkö luulette. Lyöttekö vetoa?"

"Varokaa! Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se, että te voititte ensimmäisellä kerralla, ei todista, että te voitatte toisella. Mutta minä suostun. Samoilla ehdoilla kuin ennenkin."

"Päätetty."

"Minä tiedän, että te epäilette minun sekautuneen salakuljetusjuttuun", laukaisi neiti Riger äkkiä.

Se osui. Kivinen ei voinut pidättää huudahdusta.

"Te... minä...?"

"Näettekö, enkö arvannut oikein! Annan teidän olla luulossanne. Niin, olen kyllä sotkeutunut juttuun, mutta millä tavalla, sen saatte itse koettaa selvittää. Jos se teille onnistuu, niin olette voittanut vedon ja minä olen, kykyni ja kunniallisuuden rajoissa, teidän vallassanne."

"Siis avoin taistelu?"

"Ja armoton."

"Minä voitan sen."

"Se nähdään, mutta sanon vain, että toinen suudelma on paljon vaikeampi saada kuin ensimmäinen."

Kalliosaari oli jo aivan lähellä, ja mielenkiintoinen keskustelu keskeytyi. Purret laskivat rantaan, ja seurueet nousivat maihin. Meri huokui tummana, hämärä kävi tiheämmäksi, mutta rantakalliolla, sytytettyjen nuotioitten ääressä, jatkui välitön nuorekas elämänilo kesäisenä yönä.

Kun Kivinen aamupuolella yötä marssi viileässä raikkaassa ilmassa valtatien reunaa pitkin kotia, ohi nukkuvien huviloitten ja kastehelmissä kimaltelevien puutarhojen ja nurmikkojen, puisteli hän päätänsä, puolittain pahoitellen, puolittain tyytyväisenä. Hän oli rakastunut, auttamattomasti rakastunut. Hetken hän oli luullut saaneensa vastarakkauttakin, ja sitä hän luuli vieläkin, mutta... Siinä oli "mutta", ja se oli suuri.

Niin, neiti Riger oli vastustajatar. Viehättävä vastustajatar, mutta vaarallinen. Ja hänen hiukan väsynyt päänsä koetti ratkaista pulmaa: jos hän voittaa ja saa neiti Rigerin salakuljetuksesta syytettynä telkien taa, mitä hän tekee voitollaan? Ja ellei hän voita, niin ei kai hänellä ole myöskään mitään mahdollisuutta?

Ja mistä neiti Riger tiesi, että hän epäili? Ja miten neiti Riger oli uskaltanut tunnustaa? Hm, vastustajatar oli antautunut ensimmäiseen otteluun, ja, hänen täytyi se myöntää, voittanut sen yllättävän loistavasti. Hänen korttinsa olivat nyt sekaisin, ja mikä pahinta, hänen sydämensä laita oli vielä huonommin.

Ollelle ei mitään! ajatteli Kivinen avatessaan huvilansa portin.

5.

Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.

Kivinen ja Olle istuivat aamupäivällä kasinon verannalla kahvia juomassa. Päivä oli yhtä kuuma kuin eilenkin, meri oli tyyni, ja vain laajat mainingit kohisivat valkoiselle rantahietikolle, hyrskyten ja vaahdoten. Kivinen tunsi itsensä uinnin jälkeen virkeäksi ja reippaaksi, ja kylmä itsehillintä, jonka hän oli ollut menettämäisillään edellisenä yönä, oli palannut kirkkaan päivän ja auringon keralla. Olle, purevasanainen, mutta hyväntahtoinen vanha sanomalehtimies, pakinoitsija, salapoliisi ja orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja, tarkasteli hiukan ivallisesti ystäväänsä, jonka vieläkin harhailevat silmäykset ja hajamieliset vastaukset eivät jääneet häneltä huomaamatta. Kivinen ei ollut puhunut mitään keskustelustansa neiti Rigerin kanssa eikä hänellä vielä aamulla ollut mitään aikomusta tehdä sitä vastaisuudessakaan, mutta ajateltuaan vähän tarkemmin päätti hän uskoa ainakin oleellisimmat kohdat taatulle ystävälleen. Ainoastaan arkaluontoisimmat yksityiskohdat päätti hän sivuuttaa vaieten.

"Hm, herra tuntuu elävän yhä vielä purjehdusretken lumoissa", aloitti Olle. "Ryhdytäänkö yleensä johonkin, ja mihin?"

Kivinen taputti Ollea kädelle.

"On niin helppoa syrjästäpäin nauraa. Mutta annetaan _sen_ asian nyt olla. Juttu on selvitettävä!"

"No niin. Meillä on nyt kolme asiaa: ensiksi se moottoripyöräilijä. Odotamme sähkösanomaa. Sitten on neiti Riger? Ja sitten on meidän löydettävä moottoripyöräilijän huvila?"

Kivinen muutti asentoaan, sytytti savukkeen, heitti jalkansa ristiin ja kertoi Ollelle keskustelunsa ja saamansa tiedot neiti Rigeristä. Olle kuunteli ääneti, leikitellen sormillaan ja nyökäytellen hyväksyvästi päätänsä.

"Enimmin kummastuttaa minua", lopetti Kivinen, "miten hän on voinut aavistaa, että me epäilemme häntä."

Olle hykerteli käsiään.

"Hän on älykäs nainen, perin älykäs. Ja rohkea. Kaksi vaarallista ominaisuutta. Ja kaunis. Vielä vaarallisempaa. Sinä olet jo täydelleen hänen lumoissaan. En tiedä, miten hän lienee saanut asian selville, mutta lopputulos osoittaa hänen olevan sekä älykäs että oikeassa. Muuten, tiedätkö, aikooko hän viipyä täällä vielä kauankin?"

Äkillinen epäluulo täytti Kivisen mielen.

"Niin, sinä olet oikeassa. Minä en tiedä lainkaan. Mutta hänellähän ei ole mitään syytä viipyä täällä. Yritys on onnistunut, tavara tallessa eikä muut kuin me epäile vähintäkään. Odotas, minä soitan!"

Kivinen nousi nopeasti ja meni tarjoiluhuoneen puhelinkaappiin.

"Saanko 162! Kiitän! Onko neiti Riger? Hyvää huomenta! Niinkö, nytkö vasta? Ettekö ole ollut edes uimassa. Niin, tuletteko? Kyllä, kyllä! Kiitän! Näkemiin!"

Kivinen soitti kiinni ja palasi Ollen luo.

"Kyllä hän ainakin vielä on täällä. Lupasi tulla iltapäivällä käymään kylpylaitoksella ja kasinollakin."

"Sinä sanoit hänen olevan Wienistä."

"Niin."

"Mitään muuta et tiedä?"

"En kerrassaan mitään."

"Hm." -- Olle siveli sileätä leukaansa. "Onko sinulla hänen valokuvaansa?"

"On", myönsi Kivinen hiukan kummastuen. "Otin muutama päivä sitten omalla koneellani hänestä joitakuita kuvia."

"Onko sinulla niitä mukanasi?"

Kivinen otti esiin lompakkonsa ja kaivoi siitä muutamia pienikokoisia, mutta selviä ja onnistuneita valokuvia viehättävästä neiti Rigeristä.

"Kas niin, nämä kelpaavat. Nyt ei muuta kuin kynä ja paperia." Olle viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi paperia ja mustetta, asettuen sitten ne saatuaan kirjoittamaan.

"Kenelle sinä kirjoitat?" tiedusti Kivinen.

"Muutamalle tuttavalleni, wieniläiselle sanomalehtimiehelle. Jos kysymyksessäoleva neitonen on todella Wienistä, niin takaan, että meillä jonkun päivän kuluttua on hänestä ja hänen elämästään täydellinen selostus. Se mies tuntee Wienin paremmin kuin minä Tukholman, ja se on jo paljon", sanoi Olle hiukan itserakkaasti.

Saatuaan kirjoitelmansa valmiiksi hän pisti kirjeen ja valokuvat kuoreen, liimasi sen, kirjoitti osoitteen ja sujautti taskuunsa. Senjälkeen miehet nousivat ylös ja maksoivat.

"Hm, kello on kohta jo yksitoista, mutta lähtekäämme kumminkin etsimään sitä sinun huvilaasi", ehdotti Olle, kun ystävykset hitaasti ja vaivaloisesti astelivat upottavassa hiekassa.

"Samantekevää, mutta poiketaan kotona katsomassa, olisiko saapunut sähkösanomaa Suomesta."

Sellaista ei ollut kuitenkaan tullut, ja ystävykset jatkoivat matkaansa, poiketen huvilain ja puutarhain välissä kiemurtelevalle polulle, jossa oli mukavampi kulkea, kun pohja oli kova ja puut tarjosivat siimestä. Olle puhkui hyvinvoipaisuudessaan, retuuttaen takkia käsivarrellaan, pirteänä ja iloisena kaikesta huolimatta, kun taas Kivinen, laihahko ja jäntevä, asteli rauhallisesti ja näköjään täysin piittaamattomana kuumuudesta. Kierrettyään neiti Rigerin huvilan taitse miehet saapuivat valtatielle ja syrjätien risteykseen.

Paikka oli autio, lähin huvila pilkotti parin sadan metrin päässä. Olle heittäytyi nurmikolle puitten varjoon ja pisti tupakaksi. Kivinen jäi seisomaan hänen viereensä ja silmäili miettien ympäristöä.

"Tiedätkö, että tehtävämme taitaakin olla helpompi kuin luulinkaan. Kun tulimme autolla pysäkiltä, en huomannutkaan muuatta pientä, mutta ratkaisevan tärkeää seikkaa, joka suuressa määrässä rajoittaa etsiskelyaluettamme. Katsos, tuolla lähellä alkaa mäki."

"Entä sitten?"

"Kuten sanoin, otaksun moottoripyöräilijän tässä risteyksessä tai jonkun matkan päässä siitä hypänneen pyörältä ja taluttaneen sen huvilan vajaan. Hän ei liene uskaltanut ajaa, sillä moottorin surina olisi kuulunut läheisiin huviloihin ja voinut jälkeenpäin herättää epäluuloja. Mutta luuletko, että joku jaksaisi tai uskaltaisi viivytellä niin kauan, että saisi tavallisen moottoripyörän hilatuksi tuon mäen yli? Ei, olen varma siitä, että etsimämme huvila on mäen tällä puolen tai sitten sitä ei ole missään. Moottoripyörää ei kuitenkaan ole löydetty. Poliisi ei tiedä mitään, sanomalehdet yhtä vähän. Juttu on täydellisen salaperäisyyden verhoama."

Olle myönsi ystävänsä johtopäätökset oikeiksi. Sanomalehtimiehet jatkoivat matkaansa. Noin parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen huvila, suuri ja kaunis rakennus mahtavan puutarhan keskellä. Joukko lapsia leikki pihamaalla.

"Tuo se ei ole ainakaan", virkkoi Olle. "Lasten lähettyvillä ei uskalleta ryhtyä salajuoniin."

Vinosti tämän huvilan vastapäätä oli toinen, melkein näkymättömissä tuuheitten lehtipuitten takana.

"Ei tuokaan ole oikein minun makuuni", sanoi Kivinen. Sanomalehtimiehet kulkivat hitaasti valolaikkujen kirjavoittamalla maantiellä, tarkastellen ympärilleen; mutta saavuttuaan mäen huipulle heidän täytyi myöntää, että ainakaan tällainen pintapuolinen tutkimus ei tukenut millään tavoin Kivisen otaksumaa. Mikään huvila ei tuntunut vähimmässäkään määrin sopivan sellaiseen tarkoitukseen. Kaikissa oli asukkaita huomattavan paljon, eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta, että salakuljettaja olisi uskaltautunut niin suureen vaaraan. Huvilat olivat suuria perhekeskuksia. Hiukan harmitellen epäonnistunutta otaksumaansa ja hukkaanmenneitä vaivojaan kääntyivät miehet takaisin.

"Tämä tuntuu alkavan mutkistua", tuumi Kivinen heidän molempain painellessa reippaalla vauhdilla kotiapäin.

"Niin, katsos, on jossakin määrin epätodennäköistä, että mies olisi uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä näiden huvilain ohi. Jostakin huvilasta se olisi varmastikin huomattu", selvitteli Olle.

"Niin, mutta minä pidän kiinni vain siitä, että pyörää ei ole nähty asemalla eikä pysäkillä. Sen _täytyy_ olla jossakin tällä välillä. Ja meidän _täytyy_ se löytää."

"Sitten me sen tietenkin löydämmekin", virkkoi Olle hiukan humoristisesti.

"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja tuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä avaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin."

"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa", sanoi Olle.

Saapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä, sanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten työstänsä.

"Hyvää päivää!" aloitti Olle. "Tunnetteko tätä huvila-asutusta?"

"Kyllä!" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla aina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.