Part 3

"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia... etsimme muuatta herraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole löytäneet."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi mies asiallisesti.

"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin siten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen osoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin. Osoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla tuon mäen tällä puolella."

"Se käy vähän vaikeaksi", arveli mies.

"Niin, sen mekin olemme huomanneet", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen, "mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä viitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on luultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin korkeintaan pari kolme henkeä yhteensä."

"Olisikohan se se...", mies mietti.

"Tiedättekö, johtaako valtatien risteyksestä mitään polkua jonnekin huvilaan, tuonne taakse?"

Mies nyökkäsi.

"Johtaa kyllä. Jonkun matkan päässä valtatiestä on melkein metsän keskellä pieni huvila. Siellä on tänä kesänä näkynyt asukkaita."

"Eikö siellä sitten ennen ole ollut?"

"Kyllä siellä ennen on ollut, mutta viime kesänä ei ollut. Minkälainen mies se teidän ystävänne on?"

Kivinen kuvasi tarkoin ja havaannollisesti moottoripyöräilijän. Mies ei ollut oikein varma.

"Kerran taisin nähdä sellaisen miehen, jaa, neljä päivää sitten, mutta en tiedä, olisiko hän ollut siellä huvilassa. Tapasin hänet tienristeyksessä."

Ystävykset alkoivat tuntea, että arvoitus oli ratkeamaisillaan. Olle kiitti ja maksoi miehelle tiedoista, ja entistä reippaammalla vauhdilla jatkoivat etsijät matkaansa. Tien risteykseen saapuessansa he näkivät tuskin huomattavan polun, joka kohtalaisen leveänä luikerteli tiheään metsään. He kulkivat satakunta metriä sitä pitkin, mutta sitten alkoi Kivistä arveluttaa.

"Ei, ei mennä nyt päivänvalolla! Jos siellä sattuisi joku olemaan, niin se voisi herättää epäluuloja, ja jos neiti Riger saisi kuulla, huomaisi hän meidän alkavan tietää ehkä enemmän kuin hänen rauhalleen ja turvallisuudelleen sopii."

Kotiin palatessaan löysi Kivinen pöydältä sähkösanoman. Hän repi sen nopeasti auki ja luki Ollelle:

"Akseli Kivinen. Kuststad. Miehen nimi Robert Kahl. Nykyään luultavasti Ruotsissa. Tietoja voit saada taidekaupasta Strandgatan 43, Tukholma. Antero."

Molemmat vihelsivät. Langat alkoivat juosta yhteen. Neiti Riger oli sähköttänyt samaan taloon, josta oli saatavissa selvitystä moottoripyöräilijästä.

Olle heittäytyi sohvalle lepäämään.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi Kivinen.

"Tjah, lähtekäämme iltajunassa Tukholmaan."

"Jättäisimmekö neiti Rigerin yksin tänne?"

"Minkäpä sille tekee. Täytyy jättää."

"Hän arvaa matkamme tarkoituksen."

"Arvatkoon! Mehän pelaamme muutenkin melkein avonaisin kortein."

"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee jättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme ehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin pistäydyttävä."

"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?"

"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on otaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn ulkopuolisiin havaintoihin."

"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein ole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua hiljaa."

"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina vähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin raukaisee."

Kivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman lehtiä. Olle nukahti.

6.

Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman yksityiskohtainen ja johdonmukainen.

Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.

Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä, sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.

Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen. Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.

Menköön syteen taikka saveen! -- ajatteli hän ja kiipesi sisään, browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan. Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.

Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle, ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.

Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin. Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.

Sattuma on suosiollinen, -- ajatteli Kivinen. -- Talo pimeä, ikkuna auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!

Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä. Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta, josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo koko lailla vaikeampaa.

Perällä oli vielä neljäs ovi.

Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut, ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.

Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.

Pöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi kahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla kahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli tuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään. Se oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän vasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän ollut tuoksua täysin vaistonnut.

Talossa oli ihmisiä.

Silmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo sammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa kuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen sähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja rauhallisesti:

"Tervetuloa, herra Kivinen!"

Sanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti kääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki, sähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen iltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti hymyilevän neiti Rigerin.

"_Te_ täällä?" huudahti Kivinen ihan suunniltaan.

"Niin", lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat tulivat näkyviin, "mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän voisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että _te_ olette täällä."

Kivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään murtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää naista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän olikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi hän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi hämmennystään näyttää.

Hän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen lakin päästään.

"Häiritsenkö?" kysyi hän kohteliaasti.

"Ette suinkaan! Minä odotin teitä."

"Huomaan sen", virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. "Tämä ihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille."

"Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi jäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne eteiseen!"

Kivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan päällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin hän oli osannut kuvitellakaan.

"Tehkää hyvin!" ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui vastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli yksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja kevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen. Ikkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi miellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis, hänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta säteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja kohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen valtoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei hän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan häikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.

Neiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi tuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen sokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.

"Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!" sanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.

"Älkää sortako sorrettua!" sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. "Mistä tiesitte minua odottaa?"

"Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin. Näin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte takaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen jatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan oikein."

"Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?"

"Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen olisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla, anteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla retkillä."

"Taaskin oikein."

"Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen. Ettekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?"

"Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet lukitsematta, saranat voidellut..."

Neiti Riger nauroi.

"Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En ole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni teidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen sokaisemana."

"Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää."

"Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä, ja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin poliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä tapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa yleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta."

"Niin varmasti istuisittekin."

"Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?"

"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa."

"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle", sanoi neiti Riger hiljaa.

Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä. Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen. Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.

"Te myönnätte... jo nyt..." sanoi hän ihmetellen.

"Minun täytyy. Ja... ja... voisin antaa vaikka palkinnonkin... jo nyt..." virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. "Vaikka niinkuin silloin purjehdusretkellä", lisäsi hän nopeasti, luoden samalla katseensa alas.

Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.

"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni. Vetoa en ole vielä voittanut, mutta _kun_ sen voitan, niin saatte olla varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta", lausui hän nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja vilkkaaksi.

"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?" kysyi neiti Riger kuin havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.

"En palkintona, mutta kyllä muuten..." sopersi Kivinen ja tarttui neiti Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa. Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.

Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa, auttaa myöskin neiti Rigeriä... Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan pakoitti hänet ratkaisemaan.

"Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne loppuun, annatteko minut ilmi?"

Kivinen mietti.

"Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen varma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En ole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain kirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka se ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa."

Kivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti Riger suoristautui ja järjesti hiuksensa.

"Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?" kysyi Kivinen vakavasti.

"Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi."

"Ettekö milloinkaan?"

"Ehkä jonkun ajan kuluttua."

Neiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä jatkamaan juontia, kaataen kahvia.

"Miksi tulitte tänne huvilaan?" kysyi Kivinen hetken kuluttua.

"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni teidät luopumaan aikeestanne."

"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?"

Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen kasvoilleen.

"Te laskitte oikein", puhui Kivinen verkkaan, "mutta te laskitte myös väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte, että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän, että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki, silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt, ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on sydämellänne, ja mikä teitä painaa?"

Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.

"Jos olisi kysymys vain minusta", aloitti neiti Riger, "en empisi. Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua. Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan. Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä."

"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava."

Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan yhdentekevästä aikeesta.

"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En voi", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. "Ymmärtäkää minua oikein."

"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien ihmisten asioihin?" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun naisen katkeruus.

"Te ette ole minulle yhdentekevä", vastasi Kivinen. "Olen sen teille jo sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen."

"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan."

Kivinen naurahti katkerasti.

"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani _osta_ luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä."

Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.

"Minä lähden myös."

Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta. Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.

"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa", soivat neiti Rigerin viimeiset sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.

7.

Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.

"Tutkimusmatka taisikin muuttua kosintaretkeksi!" virkkoi Olle hyväntahtoisesti hymyillen, kun sanomalehtimiehet hörppivät aamukahviaan huvilansa kuistilla.

"No ei aivan sentään, mutta läheltä piti! Sinä, Olle, olet tainnut hiljaa muuttua hiukan pistäväksi ja kohtelet minua kuin koulupoikaa, joka on ensimmäistä kertaa rakastunut. Eikö neiti Rigeriin voisi sitten rakastua?" puheli Kivinen jonkunverran tyytymättömänä.

"Kyllä vain, ja jos minä olisin sinun ikäisesi, siinä kolmenkymmenen korvilla, niin olisinpa totta vie jo paljon pitemmällä kuin sinä", vastasi Olle itsetietoisesti.

Kivinen oli aamulla kertonut seikkailunsa huvilassa Ollelle, tällä kertaa aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ollen apu tuntui hänestä välttämättömältä niin rakkaus- kuin seikkailujutussakin.

"Kahta asiaa minä en vain käsitä", sanoi Olle. "Mistä neiti Riger arvasi meidän epäilevän häntä ja miksi hän yhä edelleen viipyy täällä kylpylässä? Viipymiseen täytyy olla aivan ensiluokkaisen tärkeä syy."

"En minäkään ymmärrä, mutta kai nekin asiat selvenevät, kunhan odotetaan. Tänään on meidän joka tapauksessa lähdettävä Tukholmaan. Oletko ajatellut mitään suunnitelmaa herra Kahlin paljastamiseksi?"

"Sitä en ole vielä ajatellut, mutta sen sijaan olen aikonut järjestää neiti Rigerin silmälläpidon. Me emme tiedä, kuinka kauan meidän täytyy viipyä Tukholmassa, emmekä mitenkään voi jättää neiti Rigeriä aivan yksin tänne. Meidän täytyy tietää, mitä hän tekee täällä meidän poissaollessamme."

"Kenet siis aiot saada pitämään häntä silmällä?"

"Jorre Minckin, meidän nuorimman reportterimme, joka saa siten tilaisuuden ansaita kannuksensa. Jorre on pystyvä poika, vikkelä ja rohkea, ja vaitelias kuin kala. Kun illalla saavumme Tukholmaan, niin järjestän asian. Hän on jo aamulla täällä, ja häneltä saamme sitten raportit joka päivä, ja jos mitä tärkeää tapahtuu, voi hän sähköttää."

"Käy laatuun", sanoi Kivinen nousten pöydästä ja mennen hakemaan savukelaatikkoa. Kuistille palatessaan hän tarjosi Ollelle ja virkkoi sitten:

"Etkö luule lähtömme herättävän neiti Rigerissä epäluuloja?"

"Varmastikin, mutta koettakaamme ainakin lieventää niitä. Voimmehan yrittää muuatta tavallista pikkutemppua, joka, ellei se autakaan, ei myöskään pahenna. Juna lähtee etelään puoli kaksitoista. Me voimme matkustaa pari asemaväliä etelään ja sitten siellä nousta Tukholman-junaan. Liput ostamme tältä asemalta etelään jonnekin kauemmaksi, niin että jos neiti Rigerin päähän pälkähtää ryhtyä tiedusteluihin, sotkee tämä temppu ainakin hiukan hänen johtopäätöksiään."

"All right!"

* * * * *