Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VIEHÄTTÄVÄ VASTUSTAJATAR

Seikkailuromaani

Kirj.

OLLI KARILA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

SISÄLLYS:

1. Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa kylpykaupungin kesäisen elämän. 2. Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan esivallan kanssa. 3. Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella. 4. Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti. 5. Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen. 6. Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman yksityiskohtainen ja johdonmukainen. 7. Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja. 8. Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä. 9. Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia. 10. Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin-elämää. 11. Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa. 12. Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia. 13. Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista käyttäytymissäännöistä. 14. Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä. 15. Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi. 16. Leikistä on maksettava leikin hinta. 17. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

1.

Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa kylpykaupungin kesäisen elämän.

"Halloo, onko poliisilaitoksella... Niinkö, onko poliisimestari... Juuri lähtenyt... sepä perhanaa. Tiedättekö minne...? Jaha, ei voi sitten mitään."

Karl Andersson, "Kuststads Tidningin" päätoimittaja ja toimitussihteeri, kieräytti kiivaan ja äkäisen loppusoiton erään vahvan ruotsalaisen sanan säestyksellä, kun samalla, voimasanan kaiun vielä kiiriessä kahdessa tyhjässä toimitushuoneessa ja eteiskäytävässä, ovi aukeni ja sisään astui tai paremmin sanoen hypähti nuori ja kaunis -- vaarallisen kaunis, voi sanoa, sillä toimittaja Karl Andersson oli vielä sangen nuori vanhapoika -- vaaleaan ilmavaan kesäpukuun puettu nainen.

"Häiritsenkö?" heläytti nainen ihastuttavan soinnukkaalla äänellään, hymyillen veitikkamaisen vastustamattomasti hiukan hämilleen menneelle toimittaja Karl Anderssonille ja naisellisen uteliaana silmäillen kesäisen sekamelskaista, vanhojen sanomalehtien, kirjoitettujen paperien, liimapurkkien ja saksien täyttämää toimitusvaltakuntaa.

"Ette suinkaan!" sai toimittaja Karl Andersson soperretuksi, häviten samassa silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen noutamaan takkiansa, sillä hän katsoi nuoren naisen läsnäolon vaativan, että sietämättömästä kuumuudesta huolimatta noudatettiin jotakin minimiohjelmaa pukeutumiseen nähden.

Nainen päästi raikkaan naurunheläyksen ja istuutui kursailematta toiselle huoneen kahdesta tuolista, heittäen jalkansa sirosti ristiin, niin että pieni nilkka vilahti näkyviin. Pään asennossa ja silmien välkkeessä oli jotakin itsetietoista, ei jäykkää eikä ylpeää kuitenkaan; raikas ja hieno, hiukan päivettynyt iho todisti hyvää terveyttä ja suun juonne reipasta iloisuutta. Vaaleahko tukka aaltoili yksinkertaisen leveän kesähatun alta, ja aistikas valkoinen sinireunuksinen merimiespusero jätti näkyviin kauniisti kaartuvan kaulan. Pyöreähköt, paljaat käsivarret päättyivät pitkiin, hyvinhoidettuihin sormiin.

Parin minuutin kuluttua tuli toimittaja Karl Anderssonkin näkyviin, yllään vaalearuutuinen kesäpuku, pehmeät kaulukset ja leveä taiteilijamalliin solmittu kaulaliina, ruotsalaisen punoittavana ja kohteliaana.

"Hyvää päivää, neiti Riger! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät täällä? Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki näin sekaisin, mutta sellaista se on..."

Neiti Riger, kylpykaupungin tämänkesäisen sesongin kaunotar, keskeytti toimittaja Anderssonin anteeksipyynnöt, ojentaen hänelle pienen kätensä ja luontevasti hymyillen.

"Älkää antako itseänne häiritä! En odottanutkaan tulevani minnekään korttikansliaan. Ajattelin vain ohimennessäni pistäytyä kuulemassa, joko te mahdollisesti olette saanut jotakin tietoa _siitä_. Täällähän kaikki ensimmäiseksi tiedetään!"

Toimittaja Karl Andersson punastui itsetyytyväisyydestä.

"Älkää imarrelko! Emme toistaiseksi paljoakaan tiedä. Reportterimme on parhaillaan hankkimassa täydellistä selostusta. Soitin juuri teidän tänne tullessanne poliisimestarille, mutta hänkin oli jossakin ulkona, kai tutkimassa asiaa. Mutta hiukan minäkin tiedän."

"Kertokaa, pyydän! Lupaan kuunnella kärsivällisesti. Olen hieman utelias enkä niin vähänkään. Ajatella, lentokoneella!"

Neiti Riger nauroi ja katsahti toimittaja Anderssoniin.

"Niin", aloitti tämä, "sikäli kuin tarkistamattomien ilmoitusten perusteella tiedän, ilmestyi kaupunkimme yläpuolelle noin kello kahdentoista aikoihin lentokone, kaksitaso. Se suuntasi matkansa kylpyaukiota kohden, kiersi muutaman kerran sen yläpuolella ja poistui sitten etelään, saapuen kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua takaisin. Kuten tiedätte, on kasinon ja metsän välissä laaja aukeama, ja lentokone laskeutui äkkiä aukeaman toisessa päässä noin viidenkymmenen metrin korkeudelle, ja sikäli kuin kasinolta voitiin nähdä, pudotti jotakin maahan, jonkun pienen käärön. Sen tosiasian vahvistaa myöskin lähellä kasinoa oleskellut poliisikonstaapeli. Tämän jälkeen lentokone nopeasti kohosi, teki käännöksen ja lensi rannikkoa pitkin etelään, kadoten näkyvistä. Mitään kansallisuus- tai muita merkkejä ei voitu siinä havaita. Malli oli ranskalainen."

"Entä miten käärön kävi?" Neiti Riger paloi uteliaisuudesta ja liikahti kärsimättömästi tuolillaan.

"Niin, se on oikeastaan vieläkin ihmeellisempää", jatkoi toimittaja Andersson. "Kuten tiedätte, kulkee maantie aukeaman toisessa laidassa. Kun käärö oli pudonnut maahan, syöksähti tien vierellä moottoripyöränsä kanssa hääräillyt mies esiin, nosti käärön, juoksi pyörälleen, hyppäsi sen selkään ja huristi pois, ennenkuin kukaan kasinolla olleista ehti edes nähdä, minkälainen tämä herra oli näöltään. Poliisikonstaapeli käsitti tilanteen oikein, hypäten lähistöllä olleen polkupyörän selkään, mutta ei tietenkään voinut saavuttaa miestä. Juttu on toistaiseksi tällä asteella, ainakin minun tietojeni mukaan."

"Tämä on kauhean jännittävää!" huudahti neiti Riger. "Mitä te arvelette koko jutusta?"

"Ka, täsmällisesti en osaa sanoa. Yksityiskohdat ovat hämäriä, mutta tuskin erehdyn, jos otaksun sen olleen salakuljetusta."

"Niinkö? Ja mitä olisi ollut käärössä?"

"Vähän vaikea sanoa: rahaa, arvopapereita, arvoesineitä tai jalokiviä."

"Eikö tiedetä, mistä lentokone oli?"

"Ei ainakaan vielä."

"Entä mies moottoripyörällä? Luuletteko, että hänellä on mahdollisuuksia päästä pakoon?"

"Sekin on vaikea sanoa! On tietenkin sähkötetty kaikkialle ympäristölle hänen pidättämisestään, mutta kun ei mitään varmoja tuntomerkkejä voida antaa, on tulos epäiltävä. Mutta joka tapauksessa, tämä julkeasti suoritettu ainotlaatuinen salakuljetusyritys ei jää selvittämättömäksi."

"Oletteko varma siitä?"

"Kyllä!" Toimittaja Karl Anderssonin äänessä soinnahti aitoruotsalainen itsetietoisuus ja varmuus.

"Meidän poliisilaitoksellemme onnistuu se varmastikin."

"Olisi hirmuisen mielenkiintoista katsella sellaisia miehiä, jotka uskaltavat tehdä sellaista! Ajatella, lentokoneessa! Siitä tulisi suuri oikeudenkäynti!"

Neiti Riger näytti niin äärettömän huvitetulta ja tyytyväiseltä, että toimittaja Karl Andersson, joka laski kunnian tästä ainakin osaksi tulevan itselleen, tunsi selittämätöntä mielihyvää.

"Mitähän tulisi noille salakuljettajille, jos heidät saataisiin kiinni?"

"En osaa varmasti sanoa, mutta tavarat he menettäisivät, saisivat suuret sakot ja hyvässä tapauksessa joutuisivat istumaankin."

"Huh, se on vaarallista! Koko kylpylaitos puhuu nyt vain siitä. Viimeinkin on tapahtunut jotain huomattavaa. Muutoin kävisikin ikäväksi." Neiti Riger nousi seisomaan. "Ja nyt en halua enää teitä häiritä! Suurin kiitos ystävällisyydestänne! Näkemiin!"

Toimittaja Karl Andersson tarttui ihastuttavaan käteen ja puristi sitä pitkään. Neiti Riger nyökäytti päätänsä ja kääntyi lähteäkseen. Samassa aukeni ovi ja sisään astui kaksi herrasmiestä.

"Kas vain, tietenkin on nainen nopeampi, kun on kysymyksessä uteliaisuuden tyydyttäminen. Hyvää päivää, neiti Riger!"

"Niin, taisinpa olla ensimmäinen, vieläpä ehdin ennen sanomalehtimiehiäkin! Hyvää päivää, herra Kivinen! Ja herra Nordgren!"

"Suon mielelläni teille sen kunnian", virkkoi herra Kivinen, loma-aikaansa kylpylaitoksessa viettävä suomalainen sanomalehtimies, ja istuutui keveästi kumartaen pöydän laidalle. "Mutta, kuten olen useasti sanonut, kohtalo suosii meitä sanomalehtimiehiä. Me saimme nähdä jotakin, mitä muut eivät saaneet."

"Ja mitä sitten?" kysyi neiti Riger huonosti salaten uteliaisuuttansa ja antaen kätensä viivähtää tuolin selkämyksellä.

"Me näimme moottoripyöräilijän."

"Niinkö, kertokaahan! Tunsitteko hänet?"

"Emme, ikävä kyllä." Herra Kivinen sytytti savukkeen, tarjoten toimittaja Karl Anderssonille ja herra Nordgrenille.

"Olimme", aloitti Kivinen, "Ollen kanssa hiukan kävelemässä, mutta kun tämä heinäkuun ilma on kaikkea muuta kuin sopiva sellaiseen ajanviettoon, käännyimme takaisin. Olimme juuri tulemassa valtatielle, tiedättehän siellä lähellä teidän huvilaanne, neiti Riger, kun äkkiä kuului jumalattoman kovaa surinaa ja tietä pitkin porhalsi oikeata kuolemanvauhtia moottoripyöräilijä. Vetäydyimme nopeasti syrjään puoleksi pensaitten taa, ja minulla on täysi syy luulla, ettei arvoisa pyöräilijä meitä huomannut. Mies oli keskikokoinen, kalpeakasvoinen ja tummatukkainen ja -partainen, sikäli kuin ehdin nähdä. Tavallinen autolakki oli vedetty syvään, ja silmiä peittivät suojuslasit. Hän oli puettu englantilaiseen urheilupukuun, keltaisiin ameriikkalaisiin kenkiin ja nahkaisiin sääryksiin. Vasemmasta sivutaskusta pisti esiin nahkainen käärö."

"Näittekö minne mies ajoi?" tiedusti neiti Riger.

"Jos olisimme tienneet, millä tavalla käärö oli joutunut miehen haltuun, olisimme tietenkin tarkastaneet vähän pitempään, mutta tietämättöminä jatkoimme pahimman pölyn haihduttua matkaamme. Ehdittyämme pari sataa metriä tuli vastaamme läähättävä poliisikonstaapeli polkupyörällä. Esivallan arvoisa edustaja tiedusti hengästyneenä, olimmeko mahdollisesti nähneet erästä moottoripyöräilijää. Me myönsimme nähneemme, mutta ilmoitimme, että jos esivallan arvoisa edustaja vaali joitakin hämäriä luuloja, että polkupyörällä voisi saavuttaa moottoripyörän, niin täytyi meidän murskata kaikki tämäntapaiset haaveet. Ehdotimme, että poliisikonstaapeli voisi kääntyä hyvällä omallatunnolla takaisin, osoitettuaan kiitettävää intoa ja jonkunlaista järkeäkin viranhoidossaan. Tältä konstaapelilta saimme myöskin kuulla jutun esihistorian, valaistuna omakohtaisilla ja tavalliselle passipoliisille hyvinkin kunnioitettavilla otaksumisilla ja johtopäätöksillä. Keskusteltuamme kasinolle kerääntyneiden ja asiaan tavattomasti innostuneitten kansalaisten kanssa painoimme tänne, vaikka nyt näenkin, ettei täällä tiedetä asiasta enempää, koska toimittaja Karl Andersson näkyy niin ahkerasti kirjoittelevan muistiin minun selostustani."

Herra Andersson raaputteli kiivaasti kynällään, sillä mikään yksityiskohta ei saanut jäädä tässä kaupungin ja maankin rikos- ja skandaalihistorialle harvinaisessa jutussa unhoon.

"Luuletteko, että näkemienne tuntomerkkien perusteella käy moottoripyöräilijän pidättäminen mahdolliseksi?" kysyi neiti Riger.

"No en totisesti. Jos niiden perusteella käydään pidättelemään, niin voisin lyödä vetoa, että kymmenet tällä itärannikolla huristelevat moottoripyöräilijät joutuisivat tekemisiin arvoisan esivallan kanssa."

"Oh, juttu on siis yhtä hämärä kuin ennenkin", huudahti neiti Riger. "Mutta kai huomenna saa jo joitakin uusia tietoja, vai miten, herra Andersson?"

"Luultavasti, luultavasti, neiti Riger. Pistäytykää kuulemassa."

"Kiitos kutsusta. Nyt lienee jo todellakin aika lähteä. Näkemiin siis." Neiti Riger ojensi kätensä.

"Niin, terve sitten", sanoi Kivinenkin ja nousi seisomaan. "Me kai lähdemme myös."

Seurue tuli kuumalle ja autiolle hiekkaiselle kadulle. Neiti Riger tarttui polkupyöräänsä ja iloisesti nyökäten hyppäsi sen selkään.

"Näkemiin", huudahti herra Kivinen. "Kai te illalla tulette kasinolle tanssiaisiin ja sitten purjehtimaan minun kanssani, kuten olette luvannut?"

"Siihen saatte luottaa."

2.

Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan esivallan kanssa.

"Olisinpa todellakin hämmästynyt nähdessäni neiti Rigerin tuolla toimituksessa, ellen olisi huomannut hänen pyöräänsä ja siten saanut aikaa hiukan tointua", sanoi Kivinen kotimatkalla ystävälleen ja virkaveljelleen Olle Nonrdgrenille.

Olle ei vastannut mitään, ja molemmat miehet astelivat ilmeisen ja harvinaisen innokkaasti pehmeähiekkaisia, puutarhojen ja somien huviloitten reunustamia katuja. Ilma oli kuuma ja tukehduttava sellainen kuin se voi olla heinäkuussa, kun aurinko viikkomäärin paahtaa pilvettömältä, hiilakansiniseltä taivaalta. Vain mereltä silloin tällöin tulevat hyväilevän raikkaat henkäykset tekivät ulkona liikkumisen yleensä mahdolliseksikaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat ystävykset oman huvilansa luo, kulkivat pienen, mutta hyvin hoidetun puutarhan läpi ja istuutuivat syviin korituoleihin varjoisalla kuistilla. Palvelijatar toi hiukan virvokkeita, Kivinen riisui kauluksensa, sytytti savukkeen ja kääntyi sitten Ollen puoleen.

"Mitä sinä tästä kaikesta oikein ajattelet?"

Sanomalehtimies Olle Nordgren, pyöreähkö, vilkkaannäköinen vanhapoika eloisine silmineen ja punoittavine kasvoineen, joilla leijaili ainainen myhäilevä, ymmärtävä epikurealainen iloisuus, siemaisi vielä kerran virvoketta.

"Sinä tarkoitat sitä kääröä?"

"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että moottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?"

"En", Olle hymähti, "ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit sellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja hänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö kuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin moottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan puutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme nähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä hauskassa jutussa."

"Niinhän se on", myönsi Kivinenkin, "mutta minä en oikein uskoisi..."

... "että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän ensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun." Olle nauroi hiukan kiusoittavasti. "Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään epäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin tunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut hänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä nykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että minäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään edeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee salakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto, lentokone, voi viitata sellaiseen."

"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi olla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin moottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä salaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään poliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille."

"_Tunsit_?" -- Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.

"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä. Nimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin parissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava mahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä siitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä. Mitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita viittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä saat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään kiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me tiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo moottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli varmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta. Jalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia, joten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin laajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin."

"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin. Mitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?" kysyi Olle.

"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä tiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat nykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia ja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet mukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on ensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No niin, katselimme taidekaupassa tauluja, -- minä, muuan taiteilija ja eräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen mestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa. Taiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen taidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se ollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija tiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään keskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan murteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin, mutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa. Mies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön taulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta tuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija äkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa Pietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N--skin?' kysyi taiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin, katsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen perhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut Suomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen mukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti ne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti siitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' -- Mies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin, mutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme takaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti taidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että ruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat."

"Ja mistä luulet voivasi hänet niin varmasti tuntea?" tiedusti Olle. "Sinähän ehdit vain hetken katsoa häntä?"

"Hänen nenänsä muoto ei niin hevin haihdu mielestä", selitti Kivinen. "Se on hiukan -- juuri senverran että erottaa -- epämuodostunut, ja se riittää. Tuntisin hänet missä tahansa ja milloin tahansa."

"Ja mistä luulet saavasi tietoon hänen nimensä?"

"Taiteilijalta. Minä sähkötän hänelle."

"Mutta hänen osoitteensa?"

"Myös sieltä. Olen varma siitä, että taidekauppias tiesi hänestä enemmänkin, ja taiteilija osaa kyllä pakoittaa häneltä tiedot. Ja toinen seikka: mies lienee ollut enemmänkin taidekaupoissa, joten otaksun siitä, että myöskin Tukholman taidekauppiailta saamme jotakin selvitystä. Ja tämäkin on asian nykyisellään ollen jo sangen paljon. Onhan meillä nyt edes jonkunlainen käsitys koko seikkailusta."

"Tjah, uskaltaisiko tästä nyt lähteä liikkeelle", virkkoi Olle hiukan haluttomana. "Tuolla on kuuma."

"Onpa niinkin, mutta ajatteles, jos saamme tästä jutusta selvän! Ennen poliisia! Ja sitten julkaisemme lehdessä!"

"Neiti Elise Rigerin osuuden myöskin?"

Kivinen vaikeni hetkiseksi.

"Perhana, mitä hänellä on tässä oikeastaan tekemistä! Olisi saanut pysyä nyt syrjässä. Totisesti, kun onni joskus potkaisee, niinkuin meitä, jotka aivan sattumalta vainuamme sitä moottoripyöräilijää, niin sitten pitää naisen tietenkin sotkeutua väliin. En sen puolesta, että minulla olisi mitään erikoista neiti Rigeriä kohtaan, mutta tuntuu hiukan ilkeältä ajatella hänen joutuvan syytettyjen aitaukseen. Sittenpähän nähdään! Lähtekäämme lennätinlaitokselle. Ja tiedätkö, mitä sitten teemme! Me otamme auton ja ajamme asemalle. Niin kauan kun jäljet ovat tuoreet, tiedustelemme moottoripyöräilijää. Minulla on hiukan omia luulojani ja haluaisin saada ne joko vahvistetuiksi tai kumotuiksi."

3,

Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.

Lennätinlaitoksella nakutti kaksi konetta, ja virkailijat hikoilivat paitahihasillaankin niiden ääressä. Kivinen, Ollen seuraamana, astui kursailematta aitauksen sisäpuolelle ja tervehti toista virkailijaa, keski-ikäistä, hiukan keikaroivaa miestä.

"Hyvää päivää! Anteeksi asumme, mutta te kai ymmärrätte!" sanoi virkailija.

"Vielä kysyttekin", nauroi Kivinen. "Ja työtä on paljon?"

"Tänään on kohtalaisesti, kun poliisimestari on sähkötellyt joka suunnalle sen lentokonejutun takia."

"Niin, arvaa sen! Minullakin olisi nyt vähän sähköttämistä. Saisinko lomakkeen!"

"Kyllä, hetipaikalla! Niin, niitähän onkin tuolla", virkkoi virkailija ja pujahti aitauksen ulkopuolelle. Kivinen silmäili nopeasti koneen vieressä olevia lomakkeita. Siinä näkyi olevan useitakin poliisimestarin kirjoittamia, mutta pinkkaan asetettujen lähetettyjen sähkösanomien joukossa oli päällimmäisenä muuan, joka kiinnitti Kivisen huomion.

Sähkösanoma oli lyhyt: "Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export. Tilatut saapuneet, R."

Virkailija palasi ja ojensi lomakkeen. Kivinen kiitti ja istuutui kirjoittamaan.

"Saanko tarjota?" lausui sanomalehtimies ja ojensi savukekotelonsa. "No, miten edistyy teidän juttunne?" virkkoi hän hymyillen.

Virkailija naurahti itsetyytyväisesti. "Kiitos kysymästä. Luulenpa, että linnoitus alkaa olla antautumaisillaan. Muuten, terveisiä neiti Rigeriltä. Hän kävi tässä noin tunti sitten ja jutteli kymmenisen minuuttia. Jaa, teillä on hyvä maku, herra Kivinen, täytyy tunnustaa", pilaili virkamies.

Kivinen naurahti tyytyväisesti, ja hänen vilkkaat ja avoimet kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Olle vihelsi pitkään.

"Kai tulette tämäniltaiseen juhlaan", kysyi Kivinen.

"Kyllä, saan silloin vapaata. Täytyyhän tässä jumalattomassa kuivuudessa edes hiukan kastella kaulaa ja huvitella."

"Näkemiin sitten, ja suuri kiitos!" sanoi Kivinen ja antoi virkailijalle täytetyn lomakkeen ja maksun. "Illalla tavataan."

Päästyään kadulle lähtivät ystävykset autoasemalle.

"Vieläkö epäilet neiti Rigerin syyllisyyttä?" kysyi Olle.

"En sano mitään. Osoitteen kirjoitan heti muistiin. Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export. Luulenpa, että moottoripyöräilijä on jossakin tämän osoitteen lähistöllä."

Pienen aukeaman laidassa oli autoasema. Ystävykset nousivat autoon, ja kuljettaja, haukotellen ja venytellen jäseniään, kiersi moottorin käyntiin. Auto hypähti liikkeelle ja painui kesän täydessä vihreydessä komeilevain puutarhain ja niitten lomitse pilkottavain huvilain reunustamalle valtatielle. Ilmanpaineen synnyttämä tuulenhenki virkisti sietämättömässä kuumuudessa.

"Asemalle!" määräsi Kivinen.

Auto liukui pitkin sileää ja kovaa tietä, sivuutti muutamia maalaisrattaita, kallistui hiukan mutkassa ja sujahti sitten neiti Rigerin huvilan ohi. Ketään ei näkynyt. Parin kilometrin päässä olevan pikku ravintolan luona Kivinen antoi määräyksen pysähtyä. Ystävykset hyppäsivät autosta, menivät verannalle ja tilasivat hiukan juotavaa. Isäntä tuli itse tarjoilemaan. Olle, joka oli parikin kertaa ollut ravintolassa, tarttui puheeseen.

"Hyvää päivää! Joko olette kuullut siitä suuresta jutusta?"

"Kyllä väin", virkkoi isäntä.

"Muistatteko sattumalta, mihin aikaan se moottoripyöräilijä porhalsi tästä ohi?"