Part 5

— Nainenhan minäkin olen ja olen utelias tietämään.

— Meistä taitaa tulla yhdessä oikein hyviä rikostutkijoita, kun panemme päämme yhteen, sanoi Kalle.

— Mene tiehesi, koiranleuka, sanoi vanha emäntä, — äläkä siinä enää leukojasi leksottele!

Kalle läksi juoksemaan maantietä pitkin ja emäntä asteli Kallen kotitaloa Mattilaa kohden.

Emäntä pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen:

— Herra minun Jumalani, jos sinä olet määrännyt, että minä tässä asiassa palvelen sinun oikeuttasi maan päällä, niin opeta minua, jotta ajatukseni oikealla tavalla kulkisivat, enkä syytöntä syyttäisi vaan rikollisen löytäisin.

Perille tultuaan ei emännän tarvinnut johdattaa keskustelua murhajuttuun, sillä tahtoihan Mattilan väki saada tietää siitä mahdollisimman paljon. Ja kyllä heillä olikin kyseltävää, koska jo ennakolta tiesivät, että vanha emäntä oli ollut läsnä kuulustelua pidettäessä.

Mattilan emäntä Helena oli hyvin puhelias, ja hänen täytyi saada selittää kaikki omalla tavallaan.

— Kun minä kuulin Väinöltä, joka oli ihan sekaisin kotia tullessaan, mitä oli tapahtunut, niin minä ihan heti ymmärsin, miten kaikki oli tapahtunut, sanoi hän. — Me olimme jo levolla, kun pojat tulivat, mutta minä nousin ylös ja mietin asiaa suurimman osan yötä. Vaikka se Kirsti sanoo mitä tahansa, niin hän se on ampunut Matin.

— Sitä minä en ollut laisinkaan ajatellut, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä se niin on, että Kirsti on syyllinen, selitti Helena. — Kirsti oli ottanut pistolin pöytälaatikosta, se on ihan varmaa. Totta kai palkollinen tietää, missä talon tavarat ovat?

— Mutta pistolihan oli Antin huostassa, sanoi vanha emäntä.

— Se on ihan toinen asia, selitti Helena. — Kyllä huomaatte, miten se kuuluu tähän, kun selitän. Kirsti vaati noita rahoja, joita Peltolan Matti ei ollutkaan tuonut tai ei tahtonut antaa. Ja silloin Kirsti, joka on kiivas ihminen, suuttui ja ampui Matin. Luultavinta on, että Matti ei tahtonut antaa rahoja. Jotta juttu tulisi epäselväksi, inttää hän nyt, että rahat on varastettu. Tietysti hän on sopinut asiasta Antin kanssa. Antti on köyhä poika ja saadakseen kolmekymmentä tuhatta markkaa hän on valmis menemään naimisiin Kirstin kanssa, vaikka tämän maineessa onkin pieniä neulanreikiä. Onhan sellaista monta kertaa maailmassa nähty. Raha se on, joka tässä maailmassa määrää. He ottivat yhdessä rahat ja piilottivat ne sitten.

— Mutta pistolihan oli tallissa, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä minä senkin selitän, sanoi Helena. — Antti koetti peittää kaikkea, kun oli onnettomuus sattunut tapahtumaan. Minä olen varma siitä, että he eivät alkujaan aikoneet Mattia murhatakaan. Nyt Kirsti ei tahdo Anttia laisinkaan sekoittaa tähän ja väittää, että Antti tuli tallista lyhty kädessään vasta sen jälkeen, kun ampuminen jo oli tapahtunut. Ei niihin Kirstin sanoihin tässä asiassa voi ollenkaan luottaa. Nainen, joka on valmis ottamaan sellaisen summan rahaa vastaan pitääkseen suunsa kiinni, voi myös puhua mitä tahansa, pelastaakseen itselleen nuo rahat.

— Mutta Antti ottaa syyn niskoilleen, sanoi vanha emäntä.

— Tietysti ottaa, sanoi Helena. — Mitä muuta hän voisikaan tehdä? Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka hän Kirstiä syyttäisikin, kun he ovat molemmat olleet yhdessä syyllisiä. Tällä tavalla joutuu vain toinen linnaan.

— Mutta eihän nainen osaa niin varmasti ampua, sanoi vanha emäntä.

— Onhan ampumisen voinut toimittaa Anttikin, sanoi Helena. — Ja se näyttää melkein mahdollisemmalta. Hän on unohtanut pistolin käteensä ja vienyt sen sitten mukanaan talliin. Ihminen unohtaa niin monta kertaa käteensä yhtä ja toista. Kerran minä olin puukolla leikkaamassa oksia omenapuista. Ja kuinka minä sitten hain sitä puukkoa, vaikka se oli kädessäni. Pistolissa oli verta, Kalle sen sanoi, koska hän aseen löysikin. Ja lyhdyssä oli verta. Tietysti on Antti kopeloinut vainajan taskuja ja vienyt rahat ja siinä sitten saanut verta käsiinsä, mutta pimeässä ei ole sitä itsekään huomannut. Rahat he ovat yhdessä piilottaneet jonnekin, siitä minä olen aivan varma.

Vanha emäntä katsoi käsiinsä, jotka olivat ristissä ja sanoi:

— Minä olen näin vähän ajatellut tätä asiaa. Jos olenkin hiukan tuumaillut, niin en ole mitään varmaa ajatusta tohtinut muodostaa.

Helena nyökkäsi ja lausui:

— Ymmärtäähän sen, kun ei ole tottunut tällaisia asioita ajattelemaan. Mutta kun se meidän Kalle aina puhuu rikosasioista ja niiden tutkimisesta, niin ainahan siinä tällainen ihminen kuin minä jotakin oppii. Ja mistä se Kalle sellaisen ymmärryksen olisikaan saanut, ellei juuri minulta. Väinö on aivan toisenlainen. Hän on sellainen hiljainen ja arka ihminen. Hän tulee enemmän isäänsä.

— Oli se merkillistä, sanoi vanha emäntä, — että siihen aikaan ei sattunut edes autoa ajamaan ohitse. Niitähän kulkee maantiellä tavan takaa.

Helena emäntä innostui yhä enemmän ja sanoi:

— Minä kuulin sen suutarin väittäneen, että hän kuuli auton kohinaa. Oli se ikävä asia, että me olimme olleet juuri saunassa ja kun minä olen aina sen jälkeen väsynyt, niin nukuin raskaasti. Muussa tapauksessa minä olisin kai kuullut, jos auto olisi ajanut tästä meidän talomme ohitse siihen aikaan. Minä nukuin niin syvästi, etten kuullut edes laukaustakaan. Vasta kun Väinö tuli ihan vapisten huoneeseen ja herätti minut, sain kuulla kaiken.

Helena emäntä huomasi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului sääliä vanhaa emäntää, joka oli tällaisen surullisen tapauksen kautta menettänyt tyttärensä vävyn, joka vielä sattui olemaan niin varakas. Olihan suuri vahinko, että Peltolan suuret rikkaudet eivät tulleet hänen sukuunsa. Lopulta vanha emäntä pääsi vapaaksi Helenasta ja läksi verkalleen astumaan Heikkilää kohden. Sisimmässään hän oli kovin suuttunut Helenaan.

— Meillä ei ole oikeutta tehdä tuolla tavalla johtopäätöksiä, mutisi hän itsekseen. — Kirsti on kunniaton ihminen, mutta eihän hänen silti tarvitse olla syypää murhaan. Ja aivan säädytöntä on vetää Antti samaan juttuun, mies, joka tähän asti oli ollut kaikessa aivan kunnollinen. Paha kieli on ihmisen vitsaus.

Heikkilään tullessaan hän selitti tyttärelleen, että Anna oli ottanut asian jotenkin rauhallisesti nukuttuaan yönsä. Kun tietysti omassa kodissa kaikki murheelliset ajatukset johtuivat yhä uudelleen hänen mieleensä, lupasi vanha emäntä pitää Annan vielä muutaman päivän luonaan.

Heikkilän emäntä saattoi äitiään pihalle, ja siinä he vielä keskustelivat edellisen illan tapahtumista..

— Nimismiehenkö auton jälkiä nämä tässä pihalla ovat? kysyi vanha emäntä osoittaen kuistin edessä olevia uurteita.

— Hänen autonsahan siinä oli illalla, vastasi Heikkilän emäntä. — Tämä piha on näin kostealla ilmalla aivan onneton. Varsinkin autoille, jotka ovat raskaita, on tällainen pehmeä maa paha. Nytkin ovat pyörien jäljet painuneet noin syvälle. Minä en tiedä, mitä tälle pihalle pitäisi tehdä, jotta sen saisi kovemmaksi. Kun nimismies täällä käy, niin ei hän tuokaan juuri tämän pihan huonouden vuoksi autoaan tänne. Mutta eilen toi. Täytyyhän sellaista komeaa ja kallista autoa sääliä hiukan. Se kuuluukin maksaneen kahdeksankymmentä tuhatta. Nimismies kertoi, että hän saa muuttaa monta kertaa renkaita, kun pahankuriset pojat panevat nauloja maantielle ja ne puhkaisevat renkaat.

— Missä nimismies tavallisesti autoaan seisottaa täällä käydessään? kysyi vanha emäntä.

— Tuollahan maantien vieressä hän sitä pitää, vastasi Heikkilän emäntä,

— Milloinkahan käräjät pidetään? kysyi vanha emäntä.

— Nimismies soitti juuri tänään ja sanoi sopineensa laamannin kanssa siitä, että käräjät ovat jo ensi lauantaina. Sattuu olemaan sellainen sopiva väliaika juuri nyt.

— Mutta tulevatko tutkimukset siihen asti valmiiksi?

— Kun on niin etevä tutkija kuin tämä meidän nimismies on, niin totta kai siitä selvä tulee. Näkihän jo eilen, miten hän selvitti kaikki. Veti asiat solmuun tuota pikaa. Ei se sellainen olisi ollut mahdollista entisen nimismiehen aikana. Ikävä tässä asiassa on, että Antti meni meiltä sillä tavalla, sillä hyvä työmieshän hän on, vaikka onkin tahtonut toisinaan hiukan omavaltaisesti määräillä. Kai me jostakin saamme yhtä hyvän hänen sijaansa.

Vanha emäntä ei tähän tahtonut sanoa mitään, vaan kysyi aivan toista asiaa:

— Missähän se Matin hattu on?

— Mikä hattu?

— Kai hänellä hattu oli tänne tullessaan. Minä en kuullut, että se olisi löytynyt.

— Hattu sinne tai hattu tänne, mitä se siitä.

Heikkilän emäntä läksi äitiään saattamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan kysyi hiukan arkaillen:

— Ette kai suutu, jos minä puhun eräästä asiasta? Minä olen tullut tässä tuumineeksi kaikenlaista. Onhan siitä hiukan sopimatonta puhua, mutta elossa elävän mieli. Se nimismies puhuu aina meidän Annasta niin kauniisti. Jos hän nyt tahtoisi mennä Annan kanssa naimisiin, niin ei kai teillä olisi mitään sitä vastaan? Olisihan Annallekin hyvä asia, jos hän saisi uutta ajateltavaa.

— Antaa tytön ensin rauhoittua ja antaa tämän asian ensin selvitä, niin katsotaan sitten, sanoi vanha emäntä.

— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.

Vanha emäntä ei sanonut mitään.

Heikkilän emäntä jatkoi:

— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä, kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella, miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat. Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.

— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!

Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan sanomatta.

— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin uskotte, että Antti on syyllinen?

— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta tuomiossa.

Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien viertä astelemaan kotiaan kohden.

Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli nuorelle tytölle.

Kun he illalla erkanivat mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa nukkumaan, heittäytyi Anna äidinäitinsä syliin ja sanoi:

— Minnehän minä joutuisin, ellei teitä olisi! Te olette ollut minua kohtaan tänään niin kovin hyvä.

Vanha emäntä taputti häntä ja sanoi:

— Kun tulemme vanhoiksi, niin tulemme pehmeiksi. Meidän on muistettava olla ystävällisiä niin kauan kuin meillä vielä on elonaikaa. Nuorina me uskomme olevamme kovin tärkeitä tässä maailmassa. Vanhoina huomaamme, että ystävällisyys on ainoa, mitä voimme toisillemme antaa, ja ainoa todellinen onni, minkä voimme saada. Ja paljoa tärkeämpää on osoittaa hyvyyttä kuin saada sitä.

Vanha emäntä erkani Annasta, meni huoneeseensa, rukoili hartaasti ja vaipui kohta sikeään uneen.

KOLMAS LUKU.

Maanantaiaamuna oli vanha palvelijatar Miina ihmeissään, kun vanha emäntä käski tuoda rukin ylisiltä. Miina oli aina tottunut kaikessa arvostelematta noudattamaan emäntänsä määräyksiä. Mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta mielipidettään laskiessaan rukin emännän eteen:

— Näyttää siltä, kuin täällä aloitettaisiin nuoren tytön elämä uudestaan.

Vanha emäntä tarttui uskollisen palvelijattarensa esiliinaan ja pidätti hänet luonaan sanoen:

— Kun sinua ajatukset ahdistavat, niin mitä silloin teet?

— Jumalan sana on minulle aina riittänyt. Siitä saa aina kirvoituksen.

— Mutta riittääkö se aina, kun sinun on jokin asia loppuun asti pohdittava?

— Eihän minulla koskaan ole ollut sellaisia asioita, joita emäntä ei olisi ratkaissut, kun en itse ole osannut. Ja mistä noita vaikeita asioita olisikaan tullut, kun en ole koskaan miehistä välittänyt. Niistähän se päihin päänvaiva näyttää tulevan. Ja mitä minä sitä miestä olisin ristikseni ottanut, kun minun on täällä ollut hyvä olla.

— Me ajattelemme päivästä päivään samoja asioita ja luulemme olevamme viisaita, sanoi vanha emäntä. — Mutta sitten tulee äkkiä uusia asioita ja me hukumme ajatuksiimme, sillä emme osaa niitä pitää kurissa. Minun vanha äitini sanoi aina minulle: "Kun sinulle vaikea asia tulee eteen, niin älä päätöstä tee, ennenkuin olet kolme tiimaa kehrännyt!" Minä nauroin silloin hänelle, mutta hän oli viisas vaimo, eli vanhaksi ja hoiti kaikki asiansa aivan erinomaisesti. Nuorena leskeksi jäätyäni minä hänelle suruni ja murheeni kerroin ja selittelin monet vaikeat asiat, joita talon hoito minulle tuotti. Ja minä muistan aina, että asiat päätettiin hänen kehrätessään. Siinä selvisi kaikki niin, että asiassa ei ollut enää mitään mutkaa eikä kellään ollut niiden johdosta mitään sanottavaa. Näinä päivinä minä olen saanut tuntea runsaasti nöyryytystä. Olen ollut kauan, hyvin kauan mielestäni kaikkein viisain.

— Ei se ole mikään väärä ajatus, sanoi Miina, — sillä eihän kukaan emännälle riitä viisaudessa.

— Se johtuu siitä, että minä olen ollut rikas eikä kukaan rikkaalle mitään uskalla sanoa, ei väitetä vastaan, vaan aina myönnytään. Mutta nyt huomaan olevani kuin virran keskellä veneessä, jossa ei ole airoja eikä perämelaa. Ajatukseni eivät kulje tasaisesti. Ne hyppelevät kuin vene virrassa, ne kiertävät ja kaartavat. Minun täytyy käyttää äitini keinoa ja turvautua rukkiin.

Vanha Miina hymyili ja sanoi:

— Ei se ole mitään muuta kuin vanhuutta. Kerranhan senkin täytyy emäntäänkin osua. Rehitty sitä onkin jo tarpeeksi. Kun tulee vanhaksi, niin ajattelee ainoastaan muutamia asioita, välttää uusia ja kulkee totutuissa. Ei emännän tarvitse sekaantua kaikenlaisiin asioihin, kyllä niistä toiset huolta pitävät.

Vanha emäntä katsoi tiukasti Miinaan ja sanoi:

— Mene noutamaan aitasta orren päältä pellavia. Siellä pitäisi niitä olla. Ja mitä tulee tuohon sinun ajatukseesi, että minun ei tarvitse sekaantua kaikkeen, niin erehdyt. On asioita, joihin minun on sekaannuttava. Komentaa minä tahdon vielä ja määrätä siellä, missä tiedän olevani oikeassa, vaikka minun saadakseni ajatukseni järjestykseen pitäisi istua kuin sadun tytön yötä päivää kehräämässä. Menetkös siitä!

Miina kääntyi eikä mennessään pitänyt mitään kiirettä. Mutta kun hän aittaan mennessään näki parin palvelijattaren pihalla keskustelevan, niin hän tiuskaisi näille ja tytöt livistivät tiehensä.

Vähän ajan päästä hän toi pellavat, antoi ne emännälle ja sanoi:

— Tuossa on!

Ja sitten hän meni omille askareilleen.

Tasaisesti hyrräsi rukki emännän sitä polkiessa, ja tasaisena muodostui lanka hänen vanhoissa mutta varmoissa sormissaan. Näin oli hän jo kauan kehrännyt, kun Anna tuli huoneeseen.

— Missä sinä olet ollut? kysyi vanha emäntä.

— Minä kävin kotona, vastasi Anna. — Mutta en minä siellä viihtynyt. Kaikki ovat siellä niin kovin levottomia. Hehän kaikki koettavat ratkaista tuota rikosta pystymättä siihen laisinkaan. Ja sitten äiti! Hän puhuu tavattomalla ihastuksella nimismiehestä. Totta kai hän hoitaa virkaansa, jonka kerran on valinnut. Ei siinä ole mitään ihastumisen syytä.

Hän katseli vanhaa emäntää ja sanoi:

— Miksi te, mummo, olette ruvennut kehräämään? Onhan tässä talossa niin paljon tavaraa, että mitään uusia kankaita ei tarvita.

— Minä olen tullut huomaamaan, sanoi vanha emäntä, — että me naiset olemme kehräämäämme lankaan sitoneet kaikki ajatuksemme, surumme ja huolemme. Rukin avulla me olemme mielemme tasaisina pitäneet. Ja minä tahdon nyt pitää mieleni tasaisena. Rukki on hyvä toveri. Se ei riitele kanssamme ja se järjestää ajatuksemme. Lanka kuin lanka.

Anna istui mummonsa viereen ja katseli, miten tämän sormet tasaisesti liikkuivat ja miten pyörä tyynessä tahdissa pyöri. Hän katseli, miten pyörää käyttävän nyörin jatkopaikka tasaisesti vilahti ohi, ja tätä seuratessaan hän tunsi kaiken sielussaan tyyntyvän. Mikään ei merkinnyt enää mitään. Ei ollut mitään surua, ei mitään iloa, kaikki oli tasaista ja tyyntä aivan kuin tuon jatkopaikan tasainen vilahteleminen.

— Mitähän Antti tänä hetkenä ajattelee? sanoi Anna hiljaa.

Vanha emäntä vilkaisi nuoreen tyttöön, joka pää kumarassa ja kädet ristissä helmassa istui ja sanoi:

— Vähän me ihmiset toisistamme ja heidän ajatuksistaan tiedämme. Emme me toisillemme puhu, mitä sisässämme liikkuu, emmekä osaa sanoa, mitä ajattelemme vaikka tahtoisimmekin. Olenkohan minäkään koskaan osannut sanoa toiselle, mitä olen ajatellut. Ja moni asia olisi paljoa helpompi, jos sen tekisimme.

Pitkän aikaa emäntä jälleen kehräsi, eikä Anna sanonut hänelle mitään. Viimein nuori tyttö lausui arasti:

— Mummo!

— Mitä, lapseni?

— Olitteko te vaarin kanssa hyvin onnellinen?

— Olin, minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen.

— Tehän olitte niin lyhyen ajan naimisissa.

— Viisi vuotta, viisi onnellista vuotta.

— Suritteko häntä kovasti?

— Minä suren häntä vieläkin. En niin kuin silloin, nyt tyynemmin, mutta minä en koskaan saa häntä ajatuksistani.

— Ilmaisiko hän teille kaikki ajatuksensa?

— Mieheni ei koskaan puhunut minulle ajatuksiaan.

— Miksi ei? kysyi Anna arasti.

— Ei sitä tarvittu.

— Miksi ei tarvittu?

— Me arvasimme aina toisemme ajatukset, lausui vanha emäntä. — Minä ainakin uskoin, että me ymmärsimme. Mutta sittenkin olisi ollut hyvä, jos olisimme voineet puhua toisillemme. Olisi ollut mieluista muistaa sanottuja sanoja. Sanottu sana voi jäädä mieleemme koko elinajaksemme. Sana voi kirvoittaa ihmeellisellä tavalla toisen mielen. Mutta me emme osanneet kumpikaan sanoja käyttää parhaimpiin ajatuksiimme. Ja sittenkin minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen. Minä en ole ennen osannut ajatuksiani ilmoittaa toiselle, mutta nyt kun olen vanhaksi tullut, niin huomaan sen taidon saavani. Ja minun suruni on siinä, että taito tulee vasta nyt, kun minulla on niin vähän sanottavaa ja ajatukseni kulkevat ahtaissa rajoissa. Ennen olen ollut tyytyväinen, kun olen ymmärtänyt oman tahtoni, mutta nyt minä tahtoisin ymmärtää toisen ajatukset.

— Kenen ajatukset? kysyi Anna.

— Antin ajatukset minä tahtoisin ymmärtää. Vaikea meidän on toisiamme käsittää ja vielä vaikeampaa on naisen tietää, missä miehen ajatus liikkuu. Ja hankalinta on vanhan tajuta nuoren mieltä.

Vanha emäntä pysäytti rukkinsa ja jatkoi:

— Kun minä olin nuorempi, niin minä uskoin, että Jumalan sana ja hänen oppinsa olivat sellaista, joka minun oli ulkoa opittava. Mutta nyt minä olen tullut huomaamaan, että ulkoaopittuna se on samaa kuin tuomarin, joka lain tuntee ja sittenkin elää väärin. Minulla oli kerran riita rajoista näillä tiluksillani. Ja silloin tuotiin minulle kartta. Ensin minä en noita viivoja laisinkaan ymmärtänyt. En voinut päästä selville siitä, että tuollainen paperi voisi tiedoittaa, missä kukin pellon ja metsän paikka oli. Mutta kun olin sen ääressä istunut yksinäni, niin ymmärsin sen ja ymmärsin samalla muutakin. Minä näin, että uskonto ei ole mitään muuta kuin tuollainen kartta elämästä. Jos me käymme kirkossa ja Jumalan sana on huulillamme, niin emme sillä paljoakaan ole saaneet aikaan. Niin on se kuin kartta, jota emme ole ymmärtäneet. Mutta kun asetamme kaiken, mitä sanassa meille opetetaan, elämän tasalle, niin näemme siinä yhdellä kertaa kaikki asiat. Me näemme ne yhtenä kokonaisuutena, eikä mikään meitä enää sekoita ja ajatuksiamme vie harhaan. Ja minä olen tullut ajatelleeksi, että me kaikki voimme olla toisillemme sitä, mitä Kristus on ollut meille. Me voimme vapauttaa toisen ja me voimme sovittaa toisen rikoksen ja synnit. Minä olen tätä ajatellut sen vuoksi, että uskon Antin ottaneen päälleen synnin, minkä toinen on tehnyt. Minä en tiedä, onko se, jonka puolesta hän kärsii, sen ansainnut, mutta hän itse ainakin siinä puhdistuu, sillä tuska meidän sydämemme väkeväksi tekee. Kun hän kuulustelusta vietiin pois vangittuna, niin hän kumarsi minulle ja minä näin hänen katseensa. Ja minä muistan niin hyvin, miten kerran paras hevoseni katsoi minuun, kun se oli sairaana ja minä en osannut sille antaa helpotusta. Mutta sinä hetkenä oli minun sydämeni niin sairas, että ajatukseni siitä vahvistuivat, ja minä muistin lapsena isältäni kuulemani lääkkeen, se nousi niinkuin lähde aukee maasta ja minä pelastin hevosen. Ja Musta on nyt vanha ja odottaa päivää, jona vie minut viimeistä matkaani kirkolle.

Vanha emäntä ryhtyi jälleen kehräämään, mutta verkkaan pyöri nyt rukki ja tasaisesti, vaikka harvemmin vilahti rukin käyttönyörin jatkopaikka Annan silmien ohitse. Hän ajatteli, että hänenkin elämänsä oli ollut tuollaista yksitoikkoista pyörän liikkumista ja että samat asiat olivat aina kulkeneet hänen silmiensä ohitse. Mutta eräänä päivänä olikin nuora pudonnut pyörän päältä pois eikä kukaan osannut sitä nostaa jälleen paikoilleen.

Molemmat naiset olivat pitkän aikaa aivan vaiti. Vanha emäntä harkitsi omia asioitaan. Missäpäin hänen ajatuksensa liikkuivat, sen Anna kuitenkin arvasi siitä, että hän katsoessaan mummoonsa näki tämän silmissä kyyneliä ja kuuli hänen tietämättään puoliääneen sanovan:

— Herra, Herra, opeta minua ajattelemaan!

Anna läksi askareille jättäen vanhan emännän yksin.

Talon rauhan häiritsi Mattilan emäntä, Kallen kielevä äiti, joka pistäytyi taloon.

— Minun täytyi tulla tänne kertomaan emännälle, mitä on tapahtunut, sanoi hän heti puheen alkuun päästyään. — Kaikki, ihan kaikki uskovat, että Antti on ottanut Kirstin syyn niskoilleen. Enkö minä sitä heti sanonut? Muistaahan emäntä, että minä niin sanoin, ennenkuin kukaan muu oli sitä huomannut?

— Kyllä minä sen muistan, totta kai minä sellaisen asian muistan.

— Ja minua ihmetyttää, että sitä ei kukaan muu ollut huomannut, jatkoi Mattilan emäntä. — Mutta maailmassa on aina sillä tavalla, että ihmiset eivät näe sitä kohtaa, mikä on selvin. Ihan ne juoksevat kuin porsaat ympäri, kääntyvät sinne ja tänne.

— Ja mitä Kirsti siihen sanoo?

— En minä tiedä, mitä hän sanoo. Mutta kyllä hän vielä kaiken tunnustaa, kun me panemme hänet oikein ahtaalle. Kyllähän se on kaunista, että mies sillä tavalla naista puolustaa. Ei sellaista enää nykymaailman aikaan kuulekaan, ja onko tuota usein ennenkään tehty. Mutta sen minä sanon, että olisi Antti voinut valita vähän paremman. Mutta kuka niistä miehistä tietää aina. Niiden maku naisiin on kovin merkillinen. Kun asiaa katselee tältä kannalta, kuin minä olen selittänyt, on se ihan selvä. Kirsti tappoi miehen, joka ei maksa hänelle lupaamaansa rahaa.

— Mutta miksi hän olisi tappanut, kun hän olisi voinut vaatia rahat siksi, kunnes oli saanut ne, sanoi vanha emäntä. — Eihän Matti olisi sentään mistään hinnasta päästänyt morsiamensa tietoon sitä, että hänellä oli ollut suhde Kirstiin.

— Kyllä sitä niinkin saattaa ajatella, mutta kun muistaa, että Kirsti on kovin kiivas nainen, niin kaikki muuttuu. Tietysti hän on suuttunut mieheen ja silloin ampunut. Monta kertaa sitä sellaista on nähty ja kuultu. Ja kuka sitä tietää, vaikka Kirsti ei olisikaan mielellään katsellut sitä, että Matti ottaa toisen kuin hänet vaimokseen. Kun nainen tulee sellaiseen ajatukseen, niin sitä ei koskaan tiedä, mitä se tekee.

— Mutta silloinhan hänen olisi pitänyt ampua Anna.

— Niinhän sitä luulisi, mutta ei se sillä tavalla ole sittenkään. Jos Kirsti olisi ampunut Annan, niin olisi Kirsti joutunut vankilaan ja Matti olisi sillä välin mennyt naimisiin kumminkin jonkun toisen kanssa. Mutta kun hän ampuu Matin, niin tietää hän varmasti, ettei tämä ketään toista enää ota.