Part 4

— Matti sai ne minulta. Hän myi minulle osakkeita ja sai niistä tuon summan. Eilen tarkastettiin vainajan taskut, mutta rahoja ei ollut. Kuitenkin Kirsti vakuuttaa, että Matin piti juuri sinä iltana tuoda ne hänelle. Rahat ovat kadoksissa.

— Oliko ne Antilla?

— Ei ollut. Sitä ei ainakaan eilen sen tarkemmin tutkittu.

— Miksi ei?

— En tiedä. Nimismies kiirehti kummallisen paljon kuulustelua heti sen jälkeen kuin Antti vaikenemisellaan teki itsensä syylliseksi. Minä en ole ymmärtänyt, miksi nimismies sen teki. Rahat ovat poissa, mutta ne voivat tulla takaisin.

— Millä tavalla ne voisivat takaisin tulla? Ja kenelle ne voisivat tulla?

Vanha emäntä hymähti.

— Tiedäthän sinä, että minä aina olen ollut hyvin tarkka ihminen, niin tarkka, että minulle monta kertaa on naurettukin sen asian vuoksi. Katsohan, minä en koskaan ole päästänyt käsistäni suurta seteliä panematta siihen pientä omaa merkkiäni.

— Miksi te olette ne merkinnyt?

— On ollut niin hauskaa katsella, miten raha kiertää. Monta kertaa olen huomannut tuollaisen setelin palaavan takaisin luokseni, joskus pitkienkin aikojen päästä. Kukaan ei ole tietänyt tästä tavastani, sillä olen sen pitänyt omana huvituksenani.

— Kerroitteko siitä nyt nimismiehelle?

— En minä kertonut. Minä en tiedä, miksi en halunnut kertoa. Minä myös häpesin sitä kertoa. Nimismies olisi voinut mainita sen isällesi. Ja kun hän ei ole kovasti ihastunut minuun, isäsi nimittäin, olisi hän siitä kertonut muille, ja minulle olisi naurettu. Mutta jos joku noista seteleistä tulee takaisin minulle, niin minä aina tunnen sen.

— Mutta tehän sanoitte äsken tehneenne aina tällaisia merkintöjä. Teillä on ollut käsissänne monta kertaa rahoja. Millä tavalla te siis olisitte tuntenut juuri nämä setelit, jos ne tulevat takaisin?

Vanha emäntä nyökkäsi ystävällisesti.

— Sinä olet todella minun sukuani, sanoi hän, — sillä kysymyksesi on taidolla tehty. Tietysti minä en olisi tietänyt tavallisissa oloissa, tuleeko tähän setelitukkuun kuuluva seteli takaisin luokseni, ellei Jumala olisi omalla tavallaan asioita johdattanut. Säästöpankin kamreeri oli käynyt Helsingissä ja Suomen Pankista nostanut suuremman summan rahaa ja silloin saanut aivan uusia seteleitä. Kun minä tulin pankkiin, niin hän sanoi säästäneensä näitä seteleitä sellaista varten, joka ne ansaitsisi. Sillä hän tarkoitti minua. Hän laskee monta kertaa tällä tavalla minun kanssani leikkiä. Me katselimme siinä sitten yhdessä niitä ja minä huomasin, että niiden numerot olivat kaikki perätysten.

— Ja te merkitsitte siinä siis setelit?

— En minä siinä sitä tehnyt, olisi kamreeri vielä nauranut minulle. Säästöpankin eteisessä otin setelit esiin. Ne olivat sileitä ja aivan samanlaisia kuin Laabanin lampaat Setelin toisella puolella on sellainen leijona ja sen kupeeseen minä lyijykynällä pistin tuon pienen merkkini. Se on kupeessa. Se on aivan pieni viiva, mutta kyllä sen huomaa, kun osaa tarkastaa. Kun minulla ennen oli paljon lampaita, niin pantiin niihinkin merkki.

— Muistatteko nuo numerot myös? Kirjoititteko ne muistiin?

— Kysymys on aivan oikea. Minä en kirjoittanut, sillä minä muistan ne muutenkin. Sattui nimittäin niin mukavasti, että ensin oli luku 85, joka on sama kuin äitini ikä hänen kuollessaan. Sitten tuli aivan kuin sallimuksen ohjauksesta minun oma syntymävuoteni 1856. Ja kun numerot olivat perätysten, niin olivat seuraavat setelit siitä eteenpäin. Ja niitä oli yhteensä kolmekymmentä. Kun minä näin, että Antti ei tahtonut itseään puolustaa, niin aioin jo nimismiehelle ilmoittaa tämän asiani. Mutta sitten, kun minä huomasin, miten varma hän oli omasta viisaudestaan, niin ajattelin, että mitä minä hänen viisauteensa sekaannun. Ja voidaanhan tätä tietoa varsin hyvin tarvita vielä myöhemminkin, jos ei Antin kätköistä rahoja löydetäkään, vaan ne ovat jollakulla toisella.

— Mutta sillä välin, ennenkuin olette tämän seikan ilmoittanut, se todellinen syyllinen voi viedä rahat pankkiin ja kaikki jäljet ovat sillä tavalla kadonneet.

— Minä en usko, että hän aivan heti niitä vie pankkiin. Tietysti syyllinen on siksi varovainen, ettei aivan heti käytä tällaista summaa. Sen verran hän kai sentään ymmärtää, että jos hänellä nähdään juuri tähän aikaan, kun rahojen häviäminen tunnetaan, suuria summia, niin epäillään heti häntä. Ei, kyllä hän muutamia päiviä säilyttää niitä omassa piilopaikassaan. Mutta kun hän on tehnyt murhan rahojen vuoksi ja siis kuitenkin niitä tarvitsee, niin hän päästää vähitellen näitä vapaiksi. Minä ajattelin, että voisin ilmoittaa tämän asian säästöpankin kamreerille. Hän on sellainen viisas mies, eikä hän koskaan toisten asioita muille lavertele. Jos setelit ovat sellaisella, joka on tällä paikkakunnalla, niin hän tuo ne tietysti pankkiin, ja kamreeri voi silloin pitää niitä silmällä.

— Mutta voihan tuo rahojen anastaja olla siksi viisas, että vie rahat toiselle paikkakunnalle pankkiin vaihdettaviksi, sanoi Anna. — Sillä tavalla hän ei joudu kiinni.

— Totta sekin on, sanoi emäntä, — mutta minä en usko, että mies rahanhimossa osaa olla niin viisas ja varovainen. Ei ainakaan ensikertalainen. Ja minulla on sellainen ajatus, että tässä on ensikertalainen, sillä muuten hän olisi tehnyt ryöstömurhan muualla. Tai ellei tässä ole liikkeellä aivan erikoisen viisas rikollinen.

— Mutta, mummo! huudahti Anna.

— No, mitä nyt?

— Tehän... Minä en tiedä, miten sen sanoisin... Tehän tuumitte ja laskette, mitä rikollinen on tehnyt ja... sanoi Anna hämillään.

— Hyvä lapsi, kaikki asiat, joita ihmiset hommaavat, ovat pohjaltaan samanlaisia, sanoi vanha emäntä. — Minua on kaupoissa koetettu monta kertaa pettää. Mitä se on muuta kuin samaa tässäkin. Joku koettaa peittää jälkensä ja pettää meitä muita, Ja Antti ottaa syyn niskaansa. Ja meidän kaikkien on otettava selkoa siitä, missä totuus on. Nimismies tutki asiaa ja oli kovin varma omasta viisaudestaan. Ehkä tietääkin paremmin kuin muut, mutta eräässä kohdassa hän olisi voinut menetellä toisella tavalla. Se oli se suutarin autojuttu.

— Mikä se oli? kysyi Anna.

— Minä en kuullut sitä alun pitäen, mutta äidiltäsi sain osan äsken tietää ja osan kuulin nimismiehen puheista eilen. Asia on tällainen. Kirsti tuli ensimmäisenä murhapaikalle ja hän oli näkevinään miehen hiipivän pitkin aitan seinävierustaa poispäin. Nimismies uskoo, että tämä hiipijä oli Antti, minä uskon, että se oli joku toinen. Maantien toisella puolella asuva suutari on totinen ihminen, joka kyllä pitää korvansa ja silmänsä oikealla tavalla auki. Suutari selitti, että tullessaan ulos tuvastaan hän kuuli auton äänen, mutta ei nähnyt mitään lyhtyjen valoa. No, eiväthän ne aina pidä lyhtyjä palamassa, eivät ainakaan luvattomilla matkoilla ollessaan. Mutta nimismies väittää, että mitenkään ei murhapaikalta olisi kukaan ennättänyt juosta auton luo, kun suutari tuli niin heti laukauksen jälkeen maantielle. Minä en tiedä, millä tavalla tässä on ajateltava. Minä vainuan, että tässä mahdollisesti on sittenkin asian ratkaisu. Mutta enhän minä vanha vaimo ymmärrä noita nykyajan vehkeitä, autoja ja niiden koneita.

— Mattilan Kalle ymmärtää niitä, sanoi Anna.

— Kun minä saan sen pojan käsiini, niin kysyn häneltä, sanoi vanha emäntä. — Sen pojan järki on oikealla paikalla, vaikka ei hän tuota järkeään aina oikeihin asioihin käytä. Kun hän tuon rikosjutun selvittelyssä oli enemmän osallisena kuin muut, niin lähetin häntä tänä aamuna noutamaan, mutta hän ei ole vielä tullut.

— Ehkä hän on mennyt kirkkoon, kun tänään on sunnuntai, sanoi Anna.

— Se poika on vietävä väkisin, ennenkuin menee kirkkoon, sanoi vanha emäntä. — Minä tiedän, että hän on Antin ystävä ja siis on valmis auttamaan miestä.

— Tahdotteko te, mummo, siis kaikin tavoin pelastaa Antin? kysyi Anna.

— Tahdon, vakavasti sanon, minä tahdon, jos hän on syytön, niinkuin minä uskon. Se mies on kotitalossasi ollut oikea isäntä, sen minä sanon. Isäsi ei koskaan olisi pystynyt pitämään taloa pystyssä, ellei Anttia olisi ollut olemassa. Minähän en ole luovuttanut taloa isällesi, sillä hän olisi piankin pannut sen menemään. Olen antanut hänen vain hoitaa sitä. Mutta ei tuosta hoitamisesta olisi ilman Anttia mitään tullut. Jos vain voin, niin tahdon Antin pelastaa.

— Hänen asiansa on siis hyvin vakava? kysyi Anna.

— Se on todella hyvin vakava, lausui vanha emäntä. — Pistoli, jolla kuula ammuttiin, on hänellä ollut ja löydettiin hänen kätköistään. Tallin lyhty, jota hän on käyttänyt, oli verinen. Ellen tuntisi miestä niin hyvin kuin tunnen, uskoisin minäkin hänet syylliseksi, siksi selviä ovat todistukset. Ne ovat mielestäni aivan liian selviä.

Vanha emäntä katseli Annaa, ja hänelle selvisi muuan seikka. Koko tämän keskustelun aikana ei Anna ollut osoittanut mitään surua sen johdosta, että Matti oli kuollut, vaan kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet Anttiin. Rakkautta se ei ollut Anttia kohtaan, sen emäntä kyllä ymmärsi, multa Annalla ei myöskään ollut Mattia kohtaan ollut mitään rakkautta, koska hänen kuolemansa ei sen kipeämmin koskenut. Kun rakas olento menee pois luotamme, niin on tuska aivan polttava, sen hän muisti, kun ajatteli oman miehensä kuolemaa. Vuosikausia suru oli hänen sydämessään. Hän päätti leikata ajatuksen Matista kokonaan pois Annan sydämestä.

— Isäsi puhui kyllä nimismiehelle kauniisti Antista, sanoi emäntä, — mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän on mielissään, jos Antti joutuu talosta pois, sillä heidän välillään on ollut aina silloin tällöin hankausta. Kun Antti oli minun palkkaamani, niin ei hän voinut ajaa häntä pois. Kyllä minä isäsi ymmärrän paremmin kuin hän luuleekaan. Jos Peltolan Matti olisi tullut hänen vävykseen, niin olisi taloon samalla tullut rahaa, sillä Mattihan olisi kerran kuitenkin perinyt vanhempansa. He olisivat silloin voineet yhdessä tehdä kaikenlaisia kauppoja, joihin isälläsi aina on ollut halu, mutta niitä varten on tarvinnut rahoja. Minä olin tätä avioliittoa vastaan, kun en pitänyt Mattia minään erikoisen hyvänä miehenä, mutta kun et sinäkään liittoa vastustanut, niin en tahtonut siihen sekaantua. Äitisi otti isäsi, vaikka olin sitä jyrkästi vastaan.

— Minä luulin voivani nostaa Matin..., sanoi Anna arasti.

— Naisen sydän on kuin temppeli, lausui vanha emäntä, — ei mies sinne saa astua, ennenkuin on jalkansa ulkopuolella ensin pessyt. Mutta monet naiset unohtavat sen ja päästävät miehen sinne peseytymättä. Ja siinä ei sitten auta enää mikään. Jumala on kyllä määrännyt meidät antamaan kaiken avun toisillemme, mutta Hän ei ole voinut tarkoittaa sitä, että me palvelisimme toisen huonoja ominaisuuksia. Vaikka mies aina naisen edessä vakuuttaa muuttavansa tapansa, niin ainahan on nähty, että mies sittenkin pitää niistä kiinni. Ellei mies voi itseään hyväksi muuttaa ennen häitä, ei hän sitä tee häiden jälkeenkään. En minä vaadi, että miehen pitäisi olla jonkinmoinen kaunis kukkanen, sillä ei sitä silloin mieheksi tuntisikaan, mutta ei hänen tarvitse olla täynnä kaikenlaisia huonoja ominaisuuksiakaan, ollakseen muka miehekäs. En minä ihmisiä tuomitse, sillä miksi sen tekisin, koska vikani on minullakin, mutta sen minä sanon, että meidän tulee käyttää selvää järkeämme elämän moninaisissa tapauksissa.

Emäntä ilahtui, kun huomasi Annan tämän jälkeen kokonaan unohtavan Matin ja puhuvan vain Antista.

— Antti on aivan syytön, sen minä uskon, sanoi Anna, — ja meidän on tehtävä kaikki voitavamme, jotta häntä ei tuomittaisi, vaikka hän ei itseään puolustaisikaan.

— Meillä on siihen vielä runsaasti aikaa, sanoi vanha emäntä, — sillä välikäräjiä ei ole vielä edes määrättykään. Ne eivät voi olla ennen kuin ehkä kahden viikon päästä. Sitäpaitsi ei juttu pääty ensimmäisillä käräjillä. Kyllähän minä vanhan laamannimme tunnen, ei hän tee mitään hätiköivää päätöstä. Hän lykkää jutun seuraaviin käräjiin. Jos Antti on syytön, niinkuin uskon, tekee tämän asian käsittely hänelle vain hyvää. Hänen sielunsa voi taipua Jumalan armoa kuulemaan. Ja kun hän on syytön, niin sitä suuremmalla kunnialla hän kerran pääsee vapaaksi.

— Ja hänenhän täytyy olla syytön.

— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville. Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma. Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin. Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä, minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.

Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.

— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.

— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?

Kalle naurahti ja vastasi:

— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua täällä nyt sitten tarvitaan?

— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin vakavasti.

Kalle vastasi totisena:

— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.

Emäntä kuivasi kätensä ja sanoi:

— Sinä, Anna, saat jäädä tänne, minä menen Kallen kanssa hänen kotiaan. Ole työssä mahdollisimman paljon, sillä se on nyt välttämätöntä sinulle. Kun olet väsynyt, niin mene levolle. Mutta mene vasta sitten, kun tunnet itsesi aivan uupuneeksi, muuten makaat nukkumatta ja ajattelet suotta asioita, joita et kuitenkaan voi ratkaista.

Anna jäi maitokamariin. Emäntä nouti päällystakin ylleen ja läksi Kallen seurassa astelemaan maantietä pitkin.

Vähän aikaa käveltyään emäntä seisahtui ja kysyi Kallelta:

— Et siis sinäkään usko Anttia syylliseksi?

— En usko.

— Kun häntä kuulusteltiin, sanoi emäntä, — niin hän ei laisinkaan vastustellut. Jos hän olisi syyllinen, niin hän olisi koettanut puolustaa itseään, olisi ainakin valehdellut. Mutta hän oli vaiti ja sillä tavalla myöntyi kaikkeen. Kun lyhty ja pistoli tuotiin, ei hän vähääkään säikähtynyt. Uskotko sinä, että hän olisi pannut pistolin ikkunalle, jos hän olisi ollut syyllinen?

— Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hän olisi koettanut kätkeä aseen eikä olisi sitä suinkaan tallin ikkunanlaudalle pannut, sanoi Kalle. — Antti ei ole mikään tyhmä mies. Hän olisi kyllä osannut peittää jälkensä, jos olisi sitä halunnut. Minä olen tänään ajatellut, että hän ehkä tahallaan tahtoi meidän löytävän pistolin.

— Mutta miksi hän sen teki, sitä olen tänään tuuminut.

— Sitä minäkään en osaa selittää.

— Minulla on omat ajatukseni tästä kaikesta, sanoi vanha emäntä.

— Millaiset?

— Minä selitän ne sitten myöhemmin sinulle.

He läksivät jälleen astelemaan eteenpäin.

— Tunnetko sinä noita auton koneita? kysyi emäntä.

— Tunnen kyllä ja osaan ajaakin autoa.

— Kuulithan, että suutari väittää kuulleensa auton äänen heti murhan tapahduttua?

— Kun me pirtissä odottelimme, niin hän kiven kovaan väitti sitä ja oli vihainen, kun nimismies ei ottanut sitä uskoakseen, sanoi Kalle.

— Minä ihmettelin, miksi nimismies ei sitä uskonut, sanoi emäntä.

— Hän on niin itserakas ihminen, ettei hän usko mitään muuta kuin omia ajatuksiaan, vastasi Kalle. — Hän on tietysti innoissaan, kun on tullut tällainen suuri asia ja hän saa näyttää mitä on oppinut, kun on käynyt poliisikursseilla.

— Minä sanon suutarista, niinkuin sanassa sanotaan: Kuulevaisen korvan ja näkeväisen silmän, ne molemmat on Herra tehnyt.

— Uskotteko siis, että hän todellakin kuuli auton äänen?

— Ei se mies turhia puhu, sen olen aina nähnyt. Hän miettii ja punnitsee sanansa. Kirsti kertoi nähneensä miehen varjon hiipivän pitkin aitan seinäviertä. Suutari kuuli vähän sen jälkeen auton äänen. Nimismies laski, että sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut laukauksesta, ei murhaaja olisi ennättänyt mennä auton luo. Mutta auto ehkä onkin ollut ihan lähellä, eikä teidän riihen luona, niinkuin he uskoivat. Minä tahdon nyt tietää, eikö se ajopeli mene, vaikka kone ei kävisikään?

— Ei se minnekään ilman konetta mene, vastasi Kalle. — Se kone on juuri samaa kuin rattaiden edessä hevonen. Se on pantava liikkeelle ja monta kertaa saa sitä käyttää paikallaan, ennenkuin se jaksaa vetää.

— Mutta jos on alamäki?

— Mikä alamäki?

— Jos minä panen tuon raskaan remelin mäen päälle, niin totta kai se menee omalla painollaan mäkeä alas, vaikka kone ei olekaan puhisemassa, sanoi emäntä.

— Jos on alamäki, mutta kun ei ole siellä alamäkeä.

— Ei siihen paljoakaan tarvita, kun on vain vähänkin loivaa, jatkoi emäntä. — Kun minä puolukoita perkaan, niin otan laudan ja lasken puolat valumaan sitä pitkin, jotta rikat jäävät laudalle ja marjat kierivät alas. Kun marja on pyöreä, niin se vierii kauniisti, mutta roska on litteä ja jää laudalle. Millä se auto pysyy paikallaan eikä pääse itsestään kulkemaan?

— Siinä on jarru, joka painetaan jalalla kiinni, ja silloin kone ei mene minnekään. Kun jarrun päästää vapaaksi, niin alkaa kone taas kulkea.

Emäntä pudisti päätään ja sanoi:

— Minun ajatukseni haparoivat ja olen kuin metsään eksynyt, joka ei tietä tunne. Auta sinä nyt minua, sillä minä tahdon tästä asiasta päästä selville.

— Kyllä minä autan, kun vain ensin tiedän, mitä minun pitää selittää.

— Selittäminen on helppoa, kun toinen ensin osaa kysyä, sanoi emäntä. — Ja minä tyhmä vaimo en osaa sanojani oikealla tavalla asettaa. Jos sinä pidät autoa teidän riihen luona ja päästät jarrun vapaaksi, niin mitä tapahtuu?

— Ei tapahdu yhtään mitään. Kone on ihan paikallaan, kun siinä on tasainen maa.

— Kun panet koneen käymään, niin sitten se heti menee, eikö niin?

— Ei se mene heti, ei ainakaan näin kylmällä ilmalla. Koneen täytyy ensin käydä vähän aikaa, jotta se lämpenee, sillä se ei muuten vedä.

— Nimismies taisi sittenkin olla oikeassa, sanoi emäntä. — Onhan hänellä itsellään auto ja kai hän sen asian siis ymmärtää.

Kalle pysähtyi maantiellä ja katsoi pitkään vanhaan emäntään.

— No, mitä sinä nyt noin katsot minuun? kysyi vanha emäntä.

— Te olette sittenkin nyt aivan oikeilla jäljillä.

Vanha emäntä tarttui lujasti pojan käsivarteen ja kysyi:

— Mitä sinä tarkoitat?

Kalle selitti:

— Jos tuo auton Heikkilän lähelle ja pysäyttää sen aivan tallin taakse, missä maantie tekee mutkan, niin autoa ei näe laisinkaan aitan luota. Jos sitten päästää jarrun auki, niin täytyy auton mennä hiljaa eteenpäin, kun maa on sillä kohtaa kalteva, ei paljoa, mutta aina sen verran, että raskas auto menee eteenpäin.

— Ja mitä sitten tapahtuu?

— Kun auto menee sillä tavalla eteenpäin, niin samalla sen kone alkaa myös käydä, rattaat käyvät, vaikka ei kuulu mitään ääntä, sillä voimaa ei ole päällä. Samalla kone lämpenee, ja kun sitten voiman panee päälle, niin ei tarvitse laisinkaan odottaa.

— Olen minä ennen jaksanut nopeasti liikkua, sanoi emäntä, — mutta nyt ovat vanhuudesta jalkani jo kangistuneet. En minä ole tätä ennen vanhuutta soimannut, sillä onhan meillä kaikilla aikamme, mutta nyt minä tahtoisin pian päästä katsomaan, oletko sinä oikeassa. Totta kai me näemme tallin takana, onko tämä selityksesi mahdollinen.

He astelivat jälleen eteenpäin vanhan emännän koettaessa mahdollisimman paljon jouduttaa kulkuaan.

— Sokeita me ihmiset olemme, sanoi emäntä.

— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.

— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.

— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.

— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.

He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä, jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä. Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin taakse sanoi emäntä:

— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä valetta.

Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:

— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet. Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.

— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.

— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä siitä, että auto ensin on käännetty tässä.

— Joko ensin tai vasta sitten kun on lähdetty, sanoi emäntä.

— Se on käännetty heti tänne tulon jälkeen, sanoi Kalle. — Tuo kivi on ollut etupyörän edessä eikä takapyörän takana, joka olisi tehty, jos autoa ensin ei olisi käännetty.

— Suutari on siis sittenkin oikeassa, sanoi emäntä. — Tästä on lähdetty autolla. Nyt minä ymmärrän kaiken. Vaikka hiipiikin, niin ennättää varsin hyvin autoon, kun se on ihan nurkan takana. Ja vasta vähän matkan päässä voi sitten panna koneen käyntiin. Murhaaja on varmasti paennut autolla. Mutta kuka hän on, sitä me emme tiedä. Tietääkö Antti siitä? Jos hän tietää, niin hän ei ilmoita sitä, siitä olen varma, koska hän kerran on päättänyt ottaa syyn niskoilleen. Kuka se on, jota tuo nuori mies tahtoo suojata tällä tavalla oman kunniansa menettämisenkin uhalla? Jos me voisimme edes tietää, kenen auto se on ollut.

— Se voidaan mahdollisesti saada selville, sanoi Kalle. — Minä näin kerran, miten Salo otti maantieltä talteen auton jäljet. Eräs pirtua kuljettava auto pääsi hänen käsistään maantiellä karkuun. Oli pimeä, eikä hän ennättänyt nähdä auton numeroa. Hän otti silloin kipsiin auton renkaan jäljen.

— Mitä hän sillä teki? Ovathan kaikki auton renkaat samanlaisia.

— Eivät olekaan. Renkaita on monenlaisia. Sitäpaitsi tulee niihin eroavaisuuksia kulumisen kautta. Samalla tavalla kuin tulee ihmisen jalkineisiin käytön kautta. Jos katsotte lähemmin, niin näette, että takimmaisen oikeanpuolisen pyörän jälki on yhdessä kohdassa viallinen. Auton rengas on sillä kohtaa ollut hiukan rikki. Minä voin tästä ottaa mallin ja sitten voimme etsiä, missä autossa on tämä sama vika.

Emäntä seisoi nuoren miehen edessä ja katsoi häneen harmailla uskollisilla silmillään. Hänen suupielensä värisivät sanoessaan:

— Poika, poika, älä jätä nyt minua vanhaa, yksinkertaista vaimoa pulaan. Minä en vielä tiedä, mistä tie kulkee totuuteen, mutta minä tahdon Herrani ja Mestarini käskyn mukaan koettaa taistella totuuden puolesta. Minä en kaikkea ymmärrä, mutta minä tiedän, että Herra on meissä heikoissa monta kertaa väkevä, ja minä uskon, että hän tahtoo auttaa minua nyt, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Tue sinä minua, koska tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi.

Kalle tunsi aivan kuin palan nousevan kurkkuunsa. Hän koetti nielaista sen ja sai sanotuksi:

— Minä menen Salolta hakemaan kipsiä ja otan kaikessa hiljaisuudessa tuosta yhdestä kohtaa mallin.

— Älä sano hänelle vielä mitään tästä.

— En sano. Salo on vähäpuheinen eikä hän turhia kyselekään.

— Lähde juoksemaan poliisin luo. Minä menen hiljalleen sinun kotiasi. Ehkä he siellä ovat kuulleet auton ajavan ohitse ja voivat antaa joitakin tietoja. Parasta on, että me kaksi emme yhdessä tiedustele muilta mitään. Mutta kun olet tullut valmiiksi tutkimuksissasi, niin tule luokseni.

Emännän huulille tuli hymy, kun hän lisäsi: