Part 3

— Siellä ei siis sitä ennen vielä ollut ketään?

— Ei. Ne toiset tulivat sinne myöhemmin.

— Te siis mahdollisesti näitte myös murhaajan tai ainakin tiedätte jotakin hänestä.

— Minä olin näkevinäni miehen varjon liikkuvan aittarakennuksen toisessa päässä. Mutta kun oli pimeä, niin minä en voinut tuntea häntä.

— Juoksiko hän? kysyi nimismies.

— Ei juossut. Hän hiipi eteenpäin.

— Tämä on hyvin tärkeä asia, sanoi nimismies. — Siis oletettu murhaaja hiipi eteenpäin.

— Niin.

— Ja mitä sitten teitte? Otitteko selkoa siitä, kuka vainaja oli?

— Eihän niin pimeässä sitä voinut nähdä.

— Mitä siis teitte?

— Minä parkaisin ja lähdin hakemaan apua.

— Mistä?

— Täältä talosta. Kun tulin kuistille, niin isäntä ja emäntä tulivat juuri ulos, ja minä sanoin heille, että maantiellä oli mies kuolleena.

Isäntä kääntyi Kirstin puoleen ja kysyi:

— Ja mihin aikaan sinä näit Antin tulevan tallista?

— Kuka on Antti? kysyi nimismies.

— Hän on meidän renkimme, vastasi isäntä.

— Ja mistä tässä nyt on kysymys?

— Tämä Kirsti kertoi nähneensä Antin tulleen tallista lyhty kädessään, selitti isäntä.

— Milloin minä sellaista olen kertonut? kysyi Kirsti.

— Sinä kerroit sen minulle siellä maantiellä, sanoi isäntä.

— Nyt minä muistan, sanoi Kirsti. — Kun minä juoksin hakemaan talosta apua, niin minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään.

— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.

— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa kohden.

— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?

— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.

— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?

— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.

— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.

— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.

— Ja näittekö, minne hän meni?

— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis vietiin vajaan.

Nimismies kääntyi isännän puoleen ja kysyi:

— Muistaako isäntä rengillä olleen lyhdyn silloin, kun hän oli maantiellä. Tarkoitan samaan aikaan kuin isäntä oli siellä.

— En minä nähnyt hänellä mitään lyhtyä, vastasi isäntä. — Muistan aivan varmasti, että me valaisimme Mattia ensiksi Mattilan veljeksien polkupyöränlyhdyllä ja myöhemmin Salon taskulampulla.

Isäntä ja nimismies katsoivat toisiinsa, ja nimismies nyökkäsi. Nimismies kääntyi jälleen Kirstin puoleen ja kysyi:

— Sanokaahan, minne olitte menossa silloin, kun kuulitte laukauksen?

— En minä ollut minnekään menossa, vastasi Kirsti. — Minä odotin.

— Ketä?

— Peltolan Mattia, vastasi Kirsti.

Kaikki huoneessa olevat säpsähtivät.

— Mitä odottamista sinulla oli? kysyi isäntä tiukasti.

Kirsti kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Kun hän nyt on kuollut, niin mitä salaamista siinä enää on. Hän lupasi aikoinaan mennä minun kanssani naimisiin.

— Milloin? kysyi nimismies.

— Se oli siihen aikaan, kun minä palvelin hänen kodissaan, vastasi Kirsti. — Mutta kun minä sain lapsen, niin hän ei enää välittänyt minusta.

— Elääkö lapsi vielä? kysyi nimismies.

— Ei, se kuoli muutaman kuukauden vanhana, sanoi Kirsti. — Minä en kertonut kellekään, että lapsi oli ollut hänen. Minä luulin, että hän sittenkin menisi minun kanssani naimisiin. Mutta kun päätettiin, että hän menisi tämän talon Annan kanssa naimisiin, niin minä uhkasin ilmaista kaiken.

— Tämä on ilmeinen valhe! huudahti isäntä suuttuneena.

— Kuulustelua ei saa keskeyttää! sanoi nimismies ankarasti.

Hän kääntyi Kirstin puoleen sanoen:

— Jatkakaa!

— Minä sanoin, että jos hän maksaa minulle kolmekymmentätuhatta markkaa kerta kaikkiaan, niin minä pidän suuni kiinni.

— Ja suostuiko hän siihen?

— Ensin hän suuttui aivan tavattomasti eikä millään tahtonut maksaa. Mutta sitten hän alkoi jo sovitella ja koetti tinkiä summaa. Hän lähetti serkkunsa, sen ylioppilaankin, siitä puhumaan kanssani. Minä en tinkinyt, ja silloin Matti lupasi hankkia rahat ja lupasi tulla niinkuin tänä iltana tuomaan ne minulle.

— Jos te valehtelette, sanoi nimismies.

— Niin totta kuin elän, niin minä en valehtele, sanoi Kirsti kiivaasti. — Juuri tänä iltana hänen piti tuoda rahat minulle, ja häntä odottamassa minä olin pihalla.

— Jos tyttö puhuu totta, niin kai rahat ovat vielä vainajan taskussa, kuului ääni sisähuoneen oven luota.

Vanha emäntä oli jälleen tullut huoneeseen ja istui oven pielessä olevalle tuolille.

— Samaa minäkin ajattelin, sanoi nimismies. — Menkää te, komisarius Salo, vajaan ja tarkastakaa vainajan taskut.

Salo läksi huoneesta.

— Tiedettiinkö tässä talossa, että nuorella Peltolalla oli tällaisia suhteita? kysyi nimismies isännältä.

— Emme me ole mitään tietäneet, vastasi isäntä.

— Minä en ole suorastaan sitä tietänyt, sanoi vanha emäntä, — mutta olen aavistanut, että tuo mies, jonka piti tulla tänne vävyksi, ei ollut aivan kunnollinen. Sellaisen huomaa aina miehestä helposti.

Nimismies ryhtyi kirjoittamaan pöytäkirjaan, ja huoneessa oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

Salo palasi, ja nimismies kysyi häneltä:

— Löysittekö rahat vainajan taskusta?

— Hänen taskussaan ei ollut mitään rahoja, ei edes lompakkoa, vastasi Salo.

— Sitten joku on varastanut rahat, sanoi Kirsti kiivaasti. — Se, joka ampui hänet, on ottanut rahatkin!

— Tutkimus selvittää tämän seikan myöhemmin, sanoi nimismies. — Tiedättekö vielä mitään sellaista, joka voisi valaista tätä asiaa?

— En minä mitään muuta tiedä.

— Oliko teidän tietämänne mukaan vainajalla vihamiehiä?

— Kyllä hänellä vihamiehiä oli.

— Tiedättekö ketään, joka olisi esimerkiksi tapellut hänen kanssaan?

— Antoi tämän talon renki Anttikin kerran hänelle selkään.

— Mistä syystä?

— Kun Matti oli puhunut minusta pahaa.

— Onko teillä ja tuolla rengillä ollut aikeita mennä yhteen?

4 — Verinen lyhty.

— Ei ole, sillä ei Antti minusta huolisi, sen minä tiedän, enkä minä niin kunnon miestä uskalla toivoakaan omakseni. Antti oli tällaisissa asioissa aina hyvin ankara.

— Mistä sen tiedätte?

— Hän vaati ihmisiltä aina kunnollisuutta eikä pitänyt Mattia sopivana Annallekaan. Kun isäntä lupasi Annan Matille, niin Antti oli sen johdosta hyvin synkkänä.

— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto. Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?

— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.

— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?

— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.

— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?

— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä ole mitään muuta keinoa.

— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.

Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:

— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.

— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen, sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.

— Mitä vanha emäntä tähän sanoo? lausui nimismies kääntyen häneen päin.

— Minä sanon, että oikeus on oikeus, eikä meidän pidä väistää mitään, mikä voi auttaa oikeuden ilmitulemista, sanoi vanha emäntä. — Maailmassa on aina vielä kunnon miehiäkin, ja kun sellainen Annan tielle osuu, niin ei hän siitä välitä, mitä maailma sanoo, kun hän vain itse tietää, että Annalla ei ole mitään osuutta tähän rikokseen. Ihmisellä ei ole oikeutta ottaa toisen henkeä, ja me emme saa väistää, kun murhaajaa etsitään, eikä oman pienen kunniamme tähden panna esteitä asian valaisemiselle.

Nimismies kumarsi kohteliaasti vanhalle emännälle ja sanoi:

— Tämä on kyllä oikein. Mutta minä olen elänyt maailmassa juuri sillä puolella, missä ihmisten pahuus tulee eniten esiin, ja minä tiedän kaiken ilkeyden vallan. Meidän ei pidä syyttä suotta antaa ihmisille tilaisuutta maineemme likaamiseen. Mutta palatkaamme tähän rikosjuttuun. Se alkaa pääpiirteissään minulle selvitä. Kysymyksessä on kaikesta päättäen ryöstömurha. On olemassa henkilö, joka on tietänyt Peltolalla olevan rahoja ja joka on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Tuon palvelijattaren puheet tekivät hyvin todenperäisen vaikutuksen. Asia sellaisenaan on hyvin tavallinen. Toiseksi olen tottunut kuulustelemaan ihmisiä ja näen heti, milloin he puhuvat totta, milloin koettavat jotakin peittää. En epäile vähääkään sitä, että Matti Peltolalla ja tytöllä on ollut suhde. Ymmärrän myös, että Peltola oli valmis maksamaan suuretkin summat, jotta tyttö pitäisi suunsa kiinni.

— Mutta mistä Matti on voinut saada sellaisen rahamäärän? sanoi isäntä. — Hän oli kyllä rikas, mutta ei näin maalla sellaista summaa kuin kolmekymmentä tuhatta saa aivan helpolla irti. Hän oli rikas sillä tavalla, että isänsä oli rikas, mutta ukko piti vielä kaikki asiat huostassaan eikä suinkaan olisi antanut pojalleen tuota summaa tytön suun tukkimiseksi. Kyllä minä sen ukon siksi hyvin tunnen.

— Tiedustelemalla voimme tämän asian kyllä selvittää, sanoi nimismies.

— Ei siihen mitään tiedusteluja tarvita, sanoi vanha emäntä. — Matti sai rahat minulta.

Kaikki katsoivat kummastuneena vanhaan emäntään.

— Niin juuri, hän sai rahat minulta, jatkoi vanha emäntä. — Ei lainaksi, vaan minä tein rehellisen kaupan hänen kanssaan. Asian kulku on tällainen. Viikko sittenhän tuli luokseni puhumaan asiasta. Mihin hän rahat tarvitsi, ei hän sanonut, enkä minä sellaista häneltä kysynytkään. Hän tahtoi ensin saada rahat lainaksi, mutta minä en suostunut siihen. Sitten hän tuli toisen kerran ja tarjosi Kansallispankin osakkeita vakuudeksi. En minä siihenkään suostunut. Mutta sitten hän halusi myydä ne minulle. Minä en umpimähkään suostunut, vaan tahdoin ensin nähdä osakkeet. Hän toi ne nähtävikseni. Kun ne olivat kirjoitetut hänen nimiinsä, niin ne olivat myös siis hänen omaisuuttaan.

— Ja te siis ostitte ne häneltä? kysyi nimismies.

— Ostin.

— Käteiselläkö?

— Käteisellä. Toissa päivänä minä kävin kirkonkylässä säästöpankissa. Otin koko summan tuhannen markan seteleinä. Kirkonmäellä minä sopimuksen mukaan tapasin hänet. Minä annoin hänelle rahat, ja hän antoi minulle osakkeet. Minä siis tiedän, että toissa päivänä hänellä oli kolmekymmentä tuhatta markkaa tuhannen markan seteleinä. Olivatko ne hänellä tänä iltana mukanaan, kun hän tuli tänne ja menetti henkensä, sitä minä en tiedä.

— Asia alkaa tulla yhä selvemmäksi, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Olen aina sanonut, että tutkimuksissa on oltava maltillisia ja koottava ensin kaikki pikkuseikat. Eihän koskaan voi tietää, mitä ne ilmaisevat. Nyt meillä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin vetää verkkoa ahtaammalle. Pyydän anteeksi, että tässä nyt ryhdyn päätelmiäni selittämään, mutta ääneen ajattelemalla selviää kaikki helpommin. Vainajan täytyi kaikin tavoin salata se, että hän tuli juuri morsiamensa kotitaloon tapaamaan palvelijatarta. Tietääkseni ei Mattilassa ole autoa.

— Ei heillä ole, sanoi isäntä. — Kun Matti kävi täällä, niin hän tuli joko hevosella tai vuokrasi kirkolta auton.

— Hevosta ei ole nähty, sanoi nimismies. — Autoa hän tuskin olisi vuokrannut tähän tarkoitukseen, koska hänen piti salata käyntinsä. Lähinnä on se ajatus, että hän on tullut kävellen. Matka on kyllä pitkä, mutta onhan nyt jotenkin kaunis ilma. Se mahdollisuus on vielä, että hän olisi vuokrannut auton ja itse ajanut sitä.

— Matti ei osannut ajaa autoa, sanoi isäntä.

— Siinäpä se, sanoi nimismies. — Ja jos hän olisi tullut autolla, niin olisihan se jäänyt tänne. Jos toinen olisi ajanut sitä, niin ajaja olisi odottanut häntä. Mutta kun Matin täytyi salata matkansa, niin, niinkuin äsken sanoin, hän on epäilemättä tullut jalkaisin. Me voimme kokonaan asiaankuulumattomana syrjäyttää suutari Bergin ajatuksen autosta, joka olisi ollut tämän asian yhteydessä. Minä en tietysti varmuudella voi mitään sanoa vielä, mutta erääseen henkilöön epäilykset kohdistuvat.

— Nimismies tarkoittaa Anttia tietysti, sanoi isäntä.

— Niin, juuri häntä, lausui nimismies. — Mutta tämä on ainoastaan tähän asti otaksuma. Täysiä todistuksia meillä ei ole vielä, mutta epäilykset ovat hyvin sitovia. Hän tiesi, että rahat tuodaan tänään. Hän vihasi Peltolaa, koska hän ei olisi suonut tämän tulevan taloon vävyksi. Hän oli tapellut vainajan kanssa ja silloin ehkä uhkaillunkin. Me emme tiedä mitään varmasti, mutta ehkä hän on ollut ihastunut Anna-neitiin. Sellaista on usein nähty, että renki mieltyy talon tyttäreen. Minä en sitä laisinkaan pitäisi mahdottomana, kun tunnen Anna-neidin suloisuuden. Tuosta nuoresta miehestä on täällä annettu ihmisenä hyvin edullinen kuva, mutta kun ihminen on intohimon vallassa, niin parhainkin voi tehdä rikoksen. Intohimon ja rikoksen raja on aina ollut hyvin heikko. Rikosta tutkittaessa otetaan ensin varteen mahdollisimman suuri määrä yksityiskohtia ja sitten näiden avulla muodostetaan kokonaiskuva. Syyllisen ei anneta kertoa asiaa kokonaisuudessaan, sillä hän tietysti koettaa johdattaa tutkijaa harhaan. Mutta jos me kyselemme näennäisesti aivan vähäpätöisiä seikkoja, niin hän puhuu niissä totta, koska hän ei tiedä, mikä on tutkijan laatima kokonaiskuva. Olen sanonut tämän teille sen vuoksi, ettette hämmästyisi, miksi kohta teen näennäisesti aivan vähäpätöisiä kysymyksiä.

— Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin Antti, sanoi isäntä.

— Minä en niin jyrkästi vielä väitä sitä, sanoi nimismies hymyillen. — Mutta meillä on ainakin syytä otaksua sitä. Palvelijatar näkee jonkun hiipivän aitan seinää myöten. Se on juuri siis tallia kohden. Palvelijatar näki hänet sitten tallin ovella lyhty kädessään. Hän uskoo miehen tulleen silloin tallista. Mutta yhtä hyvin on mies voinut sytyttää lyhdyn juuri siinä. Sillä aikaa, kun renki on täällä kuulusteltavana, teette te, komisarius, tarkastuksen tallissa. Te otatte lyhdyn talteen ja samalla katsotte, onko siellä mitään sellaista, joka voisi tuottaa lisävalaistusta rikokseen.

Salo meni noutamaan Anttia. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet olivat suunnattuina oveen.

Antti Kallio astui sisään. Hän oli vaaleatukkainen, solakka nuori mies. Rauhallisena hän astui nimismiehen eteen ja odotti kysymyksiä.

— Milloin te tulitte murhapaikalle? kysyi nimismies.

— En minä voi aikaa tarkkaan sanoa, lausui Antti. — Kun tulin sinne, oli siellä jo muita.

— Ketkä?

— Mattilan veljekset, suutari ja vähän sen jälkeen tulivat isäntä, emäntä ja Kirsti.

— Ette siis sitä ennen tullut murhapaikalle?

Antti oli vaiti. Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:

— Missä olitte murhan tapahtuessa?

— Minä olin tallissa.

— Ja kuulitte sinne laukauksen?

— Kuulin.

— Ettekä siis heti tullut katsomaan, mitä oli tapahtunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Kaikkien katseet olivat suunnattuina Anttiin, joka seisoi paikallaan kalmankalpeana.

— Talon palvelijatar on nähnyt teidän tulevan lyhty kädessä tallin ovesta, kysyi nimismies. — Onko se totta?

Antti nyökkäsi.

— Minne olitte silloin menossa?

Antti oli vaiti.

— Missä lyhty nyt on?

— Se on tallissa, vastasi Antti hiljaa.

— Tiedättekö, mistä teitä epäillään?

— Arvaan, että minua epäillään Peltolan Matin murhaajaksi.

— Ja mitä teillä on siihen sanottavaa?

Antti oli vaiti.

— Tunnustatteko tehneenne teon?

Antti oli jälleen vaiti.

Salo tuli sisään. Hänen kädessään oli lyhty. Hän asetti sen pöydälle.

— Tässä on tallista löydetty lyhty, sanoi hän. — Se on verinen. Kädensijassa näkyy selvästi hyytynyttä verta.

— Voitteko selvittää, mistä lyhtyyn on tullut verta? kysyi nimismies Antilta.

Antti oli vaiti.

— Minä otin mukaani Mattilan Kallen, selitti Salo. — Hän löysi pistolin. Sitä ei oltu edes kätketty, vaan se oli tallin ikkunalaudalla.

Salo laski aseen, jota hän piteli piipusta kiinni, pöydälle.

— Onko tämä ollut teillä? kysyi nimismies.

— On, vastasi Antti.

— Tiedättekö, kenen se on?

— Se on Erkki Heikkilän.

— Mistä sen tiedätte?

— Siihen on kaiverrettu E. H. Ja minä olen nähnyt sen jo aikaisemmin hänellä, kun hän on ampunut sillä maaliin.

— Ja miten se on teille joutunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Nimismies kääntyi Salon puoleen sanoen:

— Ottakaa sääntöjen mukaan pistoli huostaanne. Pidelkää sitä varovasti. Meidän on lähetettävä se rikostutkimuskeskukseen tutkittavaksi. Ottakaa samalla huostaanne lyhty ja varokaa, että kukaan sivullinen ei pääse sitä pitelemään. Te saatte hoitaa tämän asian ja viedä ne Helsinkiin tutkittaviksi. Minä kirjoitan asianomaisen kirjeen, missä selitän asian.

Nimismies nousi ja sanoi vakavasti:

— Minun täytyy teitä, nuori mies, virkani puolesta syyttää ryöstömurhasta. Todistukset, joista myöhemmin saatte kuulla, viittaavat siihen, että olisitte murhannut Matti Peltolan ja ryöstänyt hänen huostassaan olleet kolmekymmentätuhatta markkaa. Pistolinkuula, joka surmasi Matti Peltolan, on löytynyt, ja monet merkit viittaavat siihen, että se on ammuttu juuri tällä aseella. Pistoli on löytynyt teidän huostastanne. Teidän on sitäpaitsi nähty liikkuvan tallin ovesta heti laukauksen ampumisen jälkeen. Onko teillä mitään tähän sanottavaa?

Antti seisoi vaiti paikallaan.

Nimismies huokasi ja sanoi Salolle.

— Viekää mies autoon. Me lähdemme yhdessä. Hän on pidätettynä epäilyksenalaisena Matti Peltolan murhaan.

Antti katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies kääntyi ja katsoi pitkään vanhaan emäntään, joka kumarassa istuen oli tarkkaavana kuunnellut tutkimusta. Antti kumarsi syvään vanhalle emännälle ja poistui vakavin askelin huoneesta Salon seuratessa häntä.

Kaikki olivat hänen poistumisensa jälkeen hetkisen vaiti.

— Surullinen juttu, sanoi isäntä. — Antti on pienestä pojasta alkaen ollut talossa ja tähän asti kaikessa käyttäytynyt kunnollisesti.

— Minä kuulustelen häntä huomenna ja koetan ottaa selkoa kaikesta lähemmin, sanoi nimismies.

Pihalta kuului kärryjen ääni.

— Vainajan vanhemmat kai siellä tulevat noutamaan poikaansa, sanoi nimismies. — Vanhus raukat! Ainoa poika ja menettivät hänet näin surullisella tavalla. Kohtalo on monesti hyvin kova meille. Nyt minun täytyy lähteä. Ilmoitan lähipäivinä, milloin asia tulee oikeudessa esille. Neuvottelen huomenna laamannin kanssa ja koetan järjestää mahdollisimman pian ylimääräiset käräjät.

Nimismies kätteli kaikkia ja oli erittäin huomaavainen vanhalle emännälle. Isännälle hän sanoi:

— Pyydän viemään parhaimmat tervehdykseni Anna-neidille.

Sitten hän kumarsi vielä kaikille ja poistui.

Vanha emäntä nousi tuoliltaan ja sanoi:

— Minä vien Annan kotiani, siellä on hänen parempi olla.

— Minä lähetän jonkun mukaanne, sanoi Annan äiti. — Tiellähän on aivan pimeää. Minä voin vaikka itse tulla teitä saattamaan.

— Ei tarvitse, vastasi vanha emäntä. — Jumala on meidän turvanamme. Ei minulle eikä Annalle voi enää mitään tätä pahempaa tapahtua.

TOINEN LUKU.

Seuraavana aamuna vanha Maria-emäntä meni huoneeseen, jonne hän edellisenä iltana oli vienyt Annan nukkumaan. Hän tapasi nuoren tytön jo pukeutuneena.

— Miten olet, lapsi parka, nukkunut yösi? kysyi vanha emäntä.

— Minä en ensin saanut pitkään aikaan unta, vastasi Anna. — Mutta illalla antamanne lääke alkoi vähitellen vaikuttaa ja minä nukuin syvästi, mutta tunnen nyt itseni kovin raukeaksi.

— Jaksatko keskustella kanssani?

— Täytyyhän minun jaksaa. Pitäähän minun tietää kaikki. Matti on siis kuollut?

— Niin on. Tiedätkö ketä syytetään hänen murhaajakseen?

— En.

— Anttia!

Anna nousi äkkiä seisomaan tuijottaen vanhaan emäntään ja vapisten.

— Anttiako? huudahti hän. — Mutta eihän hän ole mitenkään tuota murhaa voinut tehdä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minun sydämeni sanoo, että hän on syytön.

— Lapsi parka, meidän sydämemme ja sen ääni eivät ne merkitse yhtään mitään. Olin eilen seuraamassa kuulustelua, ja kaikki näyttää siltä, että hän tulee tuomituksi.

— Mutta eihän syytöntä voida tuomita!

— Voidaan, kun toinen ei edes puolusta itseään.

— Mutta eihän hänellä ollut mitään syytä tekoonsa.

— Nimismiehellä on oma selityksensä. Hän uskoo, että Antti rakasti sinua ja tahtoi syrjäyttää Matin.

— Kuinka hän voi sanoa, että Antti olisi rakastanut minua?

— Ei hän sitä aivan selvästi sanonutkaan, mutta minä huomasin, että hän ajatteli sellaista. Tiedätkö sinä, että Antti rakasti sinua?

— Emme me koskaan ole sellaisesta puhelleet. Mehän olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Minä olen pitänyt aina hänestä, mutta en minä ole tietänyt, että se olisi rakkautta.

— Millä tavalla hän otti tiedon sinun kihlauksestasi?

— Kun hän sen kuuli, niin tuli hän murheelliseksi.

— Etkö silloin tullut ajatelleeksi, että hän rakastaisi sinua?

— Minä en koskaan ole ajatellut sitä sillä tavalla, sanoi Anna. — Hän on minulle ollut aina enemmän. Hän on ollut aivan kuin oikein hyvä ja luotettava veli. Hän on ollut minulle enemmän kuin oma veljeni. Hänhän on aina ja kaikessa ollut niin kunnollinen, ettei hän mitenkään olisi voinut tehdä murhaa.

— Minä olen eilen illalla ja uudelleen tänä aamuna rukouksessa kääntynyt Jumalan puoleen ja pyytänyt häntä valaisemaan minua, sanoi vanha emäntä. — Kun minä eilen katselin Anttia kuulustelun aikana, niin näin, että hän oli rauhallinen, vaikka aivan kalpea. Syyllinen ei koskaan voi olla niin rauhallinen. Ja kun nimismies teki tuon syytöksen ryöstömurhasta, niin hän ei tahtonut itseään puolustaakaan. Ja minä vanha, tyhmä vaimo olin silloin yhdestä asiasta aivan varma.

— Mistä?

— Siitä, että hän ottaa tämän syyn niskoilleen suojellakseen jotakuta toista.

— Ketä toista hän suojelisi?

— Sitä minä en tiedä.

— Mutta sen täytyy hänelle olla hyvin rakas ihminen, ennenkuin hän on valmis ottamaan toisen syyn niskoilleen, sanoi Anna.

— Niin, niin, siinä olet oikeassa, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa nimismiehen syyttää itseään. Aivan varmasti ei hän pienimmälläkään tavalla aio puolustaa itseään, vaan ottaa tuomion vastaan.

— Mutta miksi, miksi? huudahti Anna.

— Jos me vain tietäisimme, miksi hän näin menettelee, niin me voisimme Jumalan avulla löytää totuuden. Minä kävin tänä aamuna varhain sinun vielä nukkuessasi kodissasi ja puhelin äitisi kanssa. Hän oli kaiken aikaa kuulustelussa läsnä. Hän kertoi minulle kaiken tarkoin.

— Mitä hän kertoi?

— Minun täytyy nyt sinulle, lapsi parka, ilmoittaa eräitä ikäviä asioita. Mutta me emme pääse mihinkään, ellemme kaikesta puhu suoraan. Minä lisään sinun taakkaasi, mutta minä en voi nyt sinua säästää.

— Mitä vielä hirveämpää teillä on sanottavana? lausui Anna.

— Sinun sulhasellasi oli aikaisemmin ollut suhde Kirstin kanssa.

— Vai sitä se oli! sanoi Anna ja huokasi syvään.

— Tiesitkö sinä siis siitä?

— En minä mitään varmaa tietänyt, mutta sen minä huomasin, että Kirsti on ollut minulle ynseä sen jälkeen, kuin kihlaus tuli tietoon.

— Kuulustelussa Kirsti kertoi, että Matin piti sinä iltana tuoda hänelle kolmekymmentätuhatta markkaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni. Minä tiedän näistä rahoista.

— Mitä?