Part 6

— Ja mitä Antti tästä kaikesta hyötyisi, jos hän on ottanut niskoilleen Kirstin syyn?

— Onhan ne rahat olemassa.

— Mutta ellei ollut rahoja?

— Sitä me emme tiedä vielä.

— Kukaan ei ele noita rahoja vielä nähnyt.

— Ei olekaan, mutta ei rahaa voida pitkää aikaa piilossa pitää. Toinen kun on vapaalla jalalla, niin voi hän panna ne pankkiin ja kun siellä ovat olleet kymmenen vuotta, niin ovat kasvaneet korkoa saman verran. Kelpaa silloin asiansa järjestää, kun on kuusikymmentä tuhatta mankkaa. Kun on rahaa, niin ei kukaan enää kysy, millainen kunnia on. Kyllä hopea kunnian valkaisee. Minä en nyt joudu olemaan täällä pitempää aikaa, mutta tulin ilmoittamaan, että minä olen muiden kanssa aikonut mennä puhuttamaan sitä Kirstiä tänä iltana siinä seitsemän aikaan. Tulin sanomaan, jotta emäntäkin voisi tulla. Emäntähän on viisas nainen ja voisi kysymyksillään tuon heiskaleen saada tunnustamaan. Ja olisihan se niinkuin emännän asiakin, kun Kirsti oikeastaan on teidän palveluksessanne. Tuleeko emäntä?

Vanha emäntä pudisti päätään.

— En minä sellaiseen toimitukseen tule. Jos siinä asiassa on perää, niin kai se oikeudessa tulee selville.

— Tietysti se tulee. Olisihan se ihan ihme ja kumma, ellei tulisi, mutta olisi hauskaa edeltäpäin tietää tämäkin kohta. Lauantaina ne käräjät kuuluvat olevan. Minä menen nyt, mutta jos emännälle tulee halu, niin siinä seitsemän aikaan me menemme puhuttamaan Kirstiä.

Vanhan emännän poskille oli noussut puna. Hän koetti kehrätä, mutta lanka tuli epätasaista. Hän meni ulkosalle. Verkalleen hän asteli riihtä kohden ja istui sen porrashirrelle. Ei hän Mattilan emäntää tahtonut tuomita, mutta hänen intonsa sittenkin häntä harmitti. Monta kertaa hän oli elämänsä aikana nähnyt, miten joukko oli äkkiä saanut ajatuksen, jonka mukaan toimi. Olihan hän nähnyt, miten juorupuheilla toisen maine kokonaan pilattiin. Ja kun sitten tuli ilmi, että koko juoru oli ollut väärä, niin kukaan ei ottanut siitä vastatakseen. Naisia hän moitti, mutta eivät miehetkään olleet siinä suhteessa syyttömiä. Naisilla oli omat asiansa ja miehillä omansa.

Hän kävi tuomiota nyt itsensä kanssa. Olihan hänkin tähän asiaan tarttunut, oli koettanut päästä totuudesta selville. Mutta tiesikö hän, mitä oli totuus. Eikö hän yhtä hyvin ollut eksyksissä kuin muutkin ihmiset? Ja miksi hän tarttuisi tähän asiaan? Eihän hän ollut se, jonka tehtäväksi oli elämässä uskottu oikeuden jakaminen. Hän oli tavallinen ihminen, jonka oli vastattava ainoastaan omista asioistaan. Vaikka hän tietäisikin totuuden, niin kuulisiko kukaan häntä? Toisella puolella oli nimismies ja hänen apunaan kaikki oikeudelliset keinot. Toisella puolella oli hän, vanha talonpoikaisnainen, yksinään. Ei, ei aivan yksinään, sillä olihan hänellä mukanaan kummipoikansa Kalle. Mutta tämä oli vasta kahdenkymmenen korvissa oleva nuori mies, joka ei ollut tottunut ajattelemaan tyynesti.

Mitä oli Kirsti hänelle? Ei muuta kuin palkollinen, jolle hän maksoi palkan tehdystä työstä. Mitä oli hänelle Antti? Myöskin palkollinen, joka oli työssään kunnollinen, mutta joka oli erehtyväinen kuin kaikki muutkin. Mitä hän tiesi näiden kahden välisistä asioista? Ei yhtään mitään. Jos Antti omien syittensä perustuksella teki sellaista, mikä ei ollut aivan oikein, niin itsehän tämä siitä vastasi. Miksi hän ryhtyisi tähän asiaan?

Häntä uuvutti. Hän painoi päänsä riihen oven pihtipieltä vastaan ja sulki silmänsä. Näin hän istui pitkän aikaa. Ajatukset olivat vähitellen herpaantuneet. Hän ei pitkään aikaan kuullut mitään. Mutta sitten hän alkoi erottaa ääniä. Riihen katolta kuului rapinaa. Hän kuunteli avaamatta silmiään. Lintu siellä asteli. Mikä lintu se oli? Varis siellä oli, sen hän tunsi sen astelusta. Etäältä kuului rattaiden ääntä. Kukahan siellä ajoi? Hän kuunteli. Kuului heikkoa kolinaa. Maidon kuljettaja siellä oli, palasi tyhjine astioineen meijeriltä. Kaukana kuului koiran haukuntaa. Kenen koira se oli? Se oli Mattilan Halli, sillä hän tunsi sen äänen. Nyt se haukkui jotakin. Se oli varmasti nähnyt metsälinnun, koska sen ääni oli niin virkeä. Toisin se haukkui variksia, aivan toisin.

Ja ajatukset vähitellen selvenivät. Kun tunsi ympäristönsä, niin saattoi asiat ymmärtää ja tietää, vaikka silmät olivat kiinni. Kun tunsi ihmiset, niin voi käsittää heidän tekonsa. Jokainen ihminen teki määrätyllä hetkellä ainoastaan oman luontonsa mukaan. Kun hän kerran tunsi Antin, niin hän tiesi, että tämä ei voinut olla osallinen murhaan. Se mies ei koskaan oman voittonsa vuoksi tekisi mitään sellaista. Monta kertaa olisi Antti voinut häntä raha-asioissa pettää samalla tavalla kuin monet muut palkolliset tekivät. Mutta Antti ei koskaan sitä tehnyt, vaan jokaisen pennin tilitti oikein. Eihän sellainen ihminen koskaan voisi olla mukana väärässä asiassa.

Ja kuitenkin Antti oli nyt osallinen tähän? Miksi hän sen teki? Ketä hän suojasi? Kuka oli se ihminen, jonka tähden hän oli valmis antamaan alttiiksi vapautensa ja kunniansa. Rakas täytyi sen ihmisen hänelle olla, hyvin rakas.

Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän kuuli lähestyvien askelten äänen. Mattilan Kalle tuli tietä pitkin riihelle kädessään sanomalehteen kääritty esine.

— Täällähän se kummiäiti itsekseen istuskelee, sanoi Kalle. — Kaunista päivääkö nyt pitää ihailla? Sopiihan se. Tästä näkeekin paljon viljeltyä maata. Minä olen aina pitänyt enemmän pellosta kuin kaikenlaisista mäennyppylöistä ja lammen pahasista, jonne tyttölapset menevät haaveilemaan. Minä tahdon ajatella, ja viljelty maa panee aina ajattelemaan, sillä siinä on ihmisen käden jälki. Minä tulin nyt näyttämään kipsimallia siitä auton renkaasta.

Hän avasi käärön ja otti esiin kipsinkappaleen.

— Tässä se nyt on. Siinä näkee selvästi, että auton renkaasta on kappale irtaantunut. Kun renkaassa on aivan kuin nastat pystyssä, jotta se ei pääsisi liukumaan, niin on yksi tällainen nasta jostakin syystä irtaantunut.

— Ja mitä me nyt tällä teemme?

— Kun me löydämme auton, jonka rengas on vioittunut, niin tiedämme, mitä autoa on käytetty ja voimme ottaa selville, kuka tuona iltana on sitä käyttänyt.

— Minä olen ajatellut sitä, että Peltolan Matti tuli autolla sen miehen kanssa, joka hänet murhasi. Totta kai kirkonkylässä tiedetään, kenen kanssa hän on lähtenyt ajelemaan.

— Olen minäkin sitä ajatellut, sanoi Kalle. — Mutta onhan sekin mahdollisuus olemassa, että hän on salavihkaa lähtenyt Kirstiä tapaamaan eikä siis ole käyttänyt kenenkään tuttavan autoa, koska hänen täytyi pitää asia salassa. Hän on voinut käyttää jonkun ohitseen ajavan autoa.

— Se ei ole voinut olla kukaan aivan vieras henkilö, sanoi vanha emäntä. — Miksi Antti olisi häntä suojannut?

Emäntä käski Kallea istumaan viereensä riihen porrashirrelle ja laski kätensä hänen käsivarrelleen sanoen:

— Minä olen tässä koettanut tutkistella itseäni ja päättää, pitääkö minun sekaantua tähän asiaan vai ei. Onko se minun velvollisuuteni ollenkaan?

— Mutta onhan se jännittävää, kun pääsee selville siitä, mikä on toisille hämärää, sanoi Kalle.

— Sinä ajattelet niinkuin nuori ajattelee, mutta minä olen jo vanha ja minun täytyy ajatella toisella tavalla. Pitääkö minun tutkia vai eikö pidä? Jos minä voin totuuden saada selville, niin on se minun tehtäväni. Jos en sitä saa, niin miksi sekaannun siihen?

— Kun te panette varsan valjaisiin ensimmäistä kertaa, niin mitä se tekee? kysyi Kalle.

— Se menee sinne, minne sen mieli tekee, ellei ole ohjaksissa lujaa kättä.

— Pysyykö se tiellä?

— Ei se aluksi pysy, mutta tottuu vähitellen.

— Minä olen tuollainen varsa ja te olette tuo ajaja. Minä osaan yhtä ja toista, mutta minä en osaa ajatella pitkien matkojen päästä. Minä olen hyvä työntekijä, mutta minä en osaa järjestää koko vuoden hommia. Osaanhan minä huomata, mitä ihminen tekee, mutta minä en osaa nähdä, miksi hän niin tekee. Minä olen aikonut mennä poliisialalle, kun Väinö kuitenkin saa talon ja minun täytyy ajatella omaa alaa itselleni. Jos minä pystyn ratkaisemaan tämän asian, niin se on minulle kunniaksi, ja samalla minä tiedän, mille alalle menen. Ettekö te koskaan ole kaivannut, että elämään tulisi jotakin jännittävää?

Vanha emäntä ei voinut olla hymähtämättä.

— Mitä minä enää vanha ihminen jännittäviä asioita kaipaisin. Hyvä on, kun kaikki kulkee tasaisesti.

— Mutta olettehan tehnyt suuria kauppoja aikoinanne ja teette vieläkin toisinaan.

— Ihmisen pitää käyttää ymmärrystään oikealla tavalla.

Kalle ilahtui.

— Juuri niin, siinä sitä nyt ollaan. Eikö se ole teille ilo, kun huomaatte osaavanne viisaasti ajatella?

— Totta kai se on ilo, sillä minä tiedän silloin käyttäväni leiviskääni oikealla tavalla.

— Nyt te voitte käyttää älyänne kerran minunkin tähteni, vai pitääkö kaikesta saada rahaa?

— Minä en ole koskaan rahaa hankkinut rahan tähden, sanoi emäntä. — Raha on minulle ollut puntari, joka on näyttänyt, että olen osannut tehdä työtä.

Tehkää nyt kerran työtä minunkin tähteni, sanoi Kalle. — Te ette ole vielä koskaan antanut minulle edes kumminlahjaakaan. Nyt sopisi antaa tämä.

— Sinä osaat, sinä osaat, puhut minut vanhan vaimon sekaisin. Mitähän sinä teetkään, kun kerran nuoria tyttöjä puhuttelet?

— En minä niihin tarvitse sentään teidän apuanne. Katsokaahan nyt, tämä rikos on hämärä. Nimismiehen antama ratkaisu voi olla oikea, mutta se voi myös olla väärä. Nimismies on niin innoissaan saamastaan opetuksesta, että hän voi tehdä virheitä. Hän on ihan kuin maanviljelijä, joka on lukenut kirjoja, mutta ei ole ollut itse pellolla. Kun hän on saanut päähänsä sen, että Antti on syyllinen, niin sovittaa hän kaiken siihen ajatukseen. Ja minä tahtoisin nyt loistaa, ja te voitte auttaa minua.

— Mutta jos me menemme väärään suuntaan asiassa, mitä sitten tapahtuu?

— Ei yhtään mitään tapahdu. Eihän kukaan saa mitään tietää, ellei meillä ole selviä todistuksia kaikesta. Jos minä menen sanomaan laamannille, että asia on toisin kuin mitä nimismies selittää, niin hän ajaa minut pellolle. Jos te sanotte sen hänelle, niin hän kuuntelee teitä. Ne juoruavat sellaista, että laamanni on toisinaan neuvotellut teidän kanssanne. Onko se totta?

— Ei hän ole neuvotellut. Se on väärin, jos niin sanotaan. Hän on toisinaan tiedustellut ihmisistä minulta ja millaista on ollut heidän elämänsä ja heidän hommansa. Ja minä olen hänelle selittänyt, millä tavalla he ovat asioitaan hoitaneet. Tämä on tapahtunut silloin, kun on ollut veloista ja muusta sellaisesta kysymys, sillä totta kai minä olen tiennyt, millä tavalla tässä pitäjässä jokainen on asioitaan hoitanut.

— Minun täytyy sanoa, että tämä on selvää puolueellisuutta. Mitä laamanni teille on? Ei yhtään mitään. Mutta minä olen teidän kummipoikanne.

— Puhu sitten, minä autan sinua, sanoi emäntä. — Mutta lupaakin, että minä saan kantaa ensimmäisen lapsesi kasteelle.

— No, sen minä lupaan varmasti, ja jos tuleva muijani napisee, niin annan hänelle selkään. Ja jos se on tyttö, niin teidän kaimanne siitä tehdään.

— Älä puhu tulevista, puhu nykyisistä asioista, sanoi vanha emäntä. — Mitä sinä nyt tiedät?

— En mitään muuta kuin tämän auton renkaan jäljen.

— Se on vähän. Minä tiedän enemmän. Äitisi kävi täällä. Hän on aivan varma siitä, että Antti ja Kirsti ovat olleet yhdessä juonessa ja että toinen heistä ampui Matin.

— Eihän pitäisi äitimuoristaan pahaa puhua, sanoi Kalle, — hänellä on hyvin vilkas mielikuvitus. Minä en ihmettelisi, vaikka hän ryhtyisi kirjoittamaan kirjoja. Mutta sen minä sanon, että niitä minä en lue. Ja mitä äiti tiesi?

— Hän menee toisten naisten kanssa tänään kello seitsemän aikaan kuulustelemaan Kirstiä.

— Hyvänen aika, siitähän tulee oikein akkojen käräjät! Kaikki puhuvat yhtaikaa, ja tuomio on edeltäpäin päätetty. Meidän kahden pitää päästä sitä kuulemaan.

— Kyllä kai ne sinun kuultesi puhuvat mitä tahansa, mutta minua ne sentään vielä pelkäävät. Sen minä tiedän.

Kalle hykerteli käsiään.

— Minä voin houkutella ne kaikki talliin, sillä siellähän oli lyhty ja siellä oli pistoli. Kun minä vain viittaankin sinnepäin, niin ne juoksevat kaikki sinne. Ja te voitte mennä tallin parvelle ja sitten kuunnella sieltä. Minä tunnen parven. Sieltä näkee koko tallin, kun katsoo isosta aukosta. Kun seisoo syrjässä, niin ei alhaalla kukaan huomaa, että siellä on joku. Minä voin opastaa teidät sinne.

— Höntti poika, niinkuin minä en oman taloni tallia tuntisi.

— Te menette sinne edeltäpäin ja odotatte, kunnes minä kuljetan koko akkalauman sinne.

— Sinä olet ihan hullu. Mitä ihmiset sanovat, jos saavat tietää, että minä olen siellä ollut kuuntelemassa? Ja mitä hyötyä siitä on, mitä akat saarnaavat?

— Ei kukaan tiedä teidän sielläolostanne yhtään mitään, kun menette sinne ajoissa. Tietysti ne kaikki kokoontuvat ensin pirttiin. Talon koko väki on silloin siellä, eikä kukaan katsokaan pihamaalle päin. Te voitte ihan turvassa mennä ylisille. Ja minä tuon sitten koko roikan sinne. Ja mitä hyötyä siitä muka on? Kirsti on kiivas ihminen, ja kun akat hänet oikein suututtavat, niin hän sanoo sellaista, josta me pääsemme totuuden perille.

— Mutta jos Kirsti syyttää sinua murhamieheksi, sillä sinähän olit ensimmäisiä, joka tulit paikalle?

— Olen minä kaikkia jo ennättänyt epäillä syyllisiksi, mutta en vielä itseäni. Minä olen jo ajatellut, että nimismieskin olisi tehnyt murhan, vaikka en voi käsittää, milloin hän sen olisi ennättänyt tehdä. Ja minä olen ajatellut, että suutari sen olisi tehnyt, vaikka en tiedä, millä tavalla hän olisi uskaltanut ampua, kun hän pelkää pyssyä ihan kuin hullu. Mutta itseäni en ole vielä osannut ajatella. Meillä ei ole rikokseen mitään muuta avainta kuin tuo auto, ja sekin on toistaiseksi vielä hyvin epämääräinen.

— Minulla on toinen, sanoi vanha emäntä.

— Mikä se on?

— Peltolan Matti sai minulta nuo kolmekymmentä tuhatta markkaa osakkeista.

— Minä tiedän sen. Entä sitten?

— Minulla on tapana merkitä aina suuret setelit omalla merkilläni. Ja minä merkitsin nämäkin.

— Ja mikä se merkki on?

— Setelin lakana vedän leijonan kupeeseen pienen viivan.

— Vai teidän puumerkkinne se onkin! huudahti Kalle. — Minä olin viime talvena nostamassa säästöpankista isälle rahoja ja tarkastin seteleitä huvin vuoksi. Minulla on sellainen paha tapa tarkastella kaikkea. Ja minä ihmettelin, kuka luulee leijonaa lampaakseen. Se oli tuhannen markan setelissä sellainen merkki.

— Minä en ole pannut niitä koskaan viittä sataa pienempään seteliin.

— Mutta tämä ei auta meitä paljoakaan, ellemme tiedä, mitkä olivat setelien numerot.

— Kyllä minä ne muistan.

— Oletteko ilmoittanut tästä nimismiehelle?

— En ole.

— Eikä hänen tarvitsekaan kaikkea tietää. Oletteko kamreerille sanonut sitä? Sinnehän setelit vähitellen tulevat.

— En ole vielä. Olen aikonut, mutta ei ole tullut kokolla käydyksi.

Kalle ponnahti ylös.

— Nyt me panemme heti hevosen valjaisiin ja menemme sinne. Kaksi päivää on jo kulunut. Meidän pitää kiireellisesti toimittaa tämä asia.

— Ennättäähän sen myöhemminkin. Ei tuo murhaaja niitä heti sinne vie. Kohta on käräjät ja siellä voi tämän asian ilmoittaa.

— Se on ilmoitettava aivan heti.

Kalle ei hellittänyt, ennenkuin vanha emäntä suostui lähtemään hänen kanssaan kirkolle.

Heidän tullessaan säästöpankille ei ollut vakinainen pankin aukioloaika. Kamreeri otti heidät ystävällisesti vastaan. Hän oli laiha, harmaatukkainen mies, jonka terävät, harmaat silmät eivät jättäneet toista puhellessaan hänen kanssaan. Sanottiin, että kukaan ei voinut tuoda hänelle mitään paperia, jossa oli väärennetty nimi ja siksi ei pankki ollut koskaan kärsinyt mitään tappioita.

— Minä tahtoisin puhua raha-asioista kamreerin kanssa, sanoi vanha emäntä.

— No, silloin me menemme pankkihuoneeseen, sanoi kamreeri.

Kamreerin rouva varoitti heitä:

— Älkää viipykö, jotta kahvi ei ennätä jäähtyä.

— Ellei se jo ole valmiina, niin kyllä me siksi tulemme takaisin, kun se keitetäänkin, sanoi vanha emäntä.

— Ei ole vielä valmis, mutta tuli on hellassa, sanoi kamreerin rouva.

Kun vanha emäntä oli selittänyt asian, kysyi kamreeri:

— Muistatteko setelien numerot?

— Muistan hyvin. Ensiksi oli niissä 85, joka oli äitini ikä kuollessaan, ja sitten oli 1856, joka on minun syntymävuoteni ja siitä sitten kolmekymmentä numeroa eteenpäin.

Kamreeri meni kassakaapille ja otti käteensä tukun tuhannen maikan seteleitä.

— Minä nostin Suomen pankista sata tuhatta markkaa aivan uusia seteleitä. Tässä on jäännös niistä. En ole antanut näitä uusia seteleitä vielä muille. Tässä ovat ne, joissa ensiksi on numero 85 ja sitten jatko teidän saamiinne. Minä katson, onko sattumalta tullut tänne näinä päivinä noita muita seteleitä.

Hän selaili setelipinkkaa.

— Ei ole tullut. Minä muistan, että näinä päivinä tuotiin muutamia tuhannen markan seteleitä kyllä, mutta ne olivat kuluneita ja laskiessani niitä eivät ne olleet missään numerojärjestyksessä. Minä katson aina numerotkin. Se on jätettä siltä ajalta, jolloin piti ottaa selville väärät setelit, joita ei lunastettu laisinkaan. Kyllä minä pidän silmällä, jos sattuisi tulemaan tänne.

— Minä en tahtoisi, että tästä asiasta vielä kerrotaan kellekään, sanoi vanha emäntä.

— Minä ymmärrän sen kyllä, vastasi kamreeri. — Jos tämä tulee tietoon, niin voi syyllinen olla varovainen eikä tuo seteleitä ainakaan tänne.

Kun he kahvia juotuaan ajoivat jälleen kotiaan, sanoi emäntä:

— Se kamreeri oli kovin ystävällinen minulle, oikeastaan ystävällisempi kuin koskaan ennen. Minä niin pelkäsin, että hän nauraisi noille minun pirkuttamisilleni.

— Mitä hän sille olisi nauranut, minä luulen, että hänen kunnioituksensa vain siitä kasvoi. Ja jos saamme oikean rikollisen kiinni, niin silloin vasta te olettekin kuuluisa nainen.

— Kyllä sinä osaat naisille puhua.

— Naisille pitää aina olla herttainen. Ne saa sillä tekemään kaiken, mitä tahtoo.

— Kun tämä kaikki on päättynyt, niin kyllä minä vielä sinulle näytän herttaisuuttani.

— Saatte vaikka seisoa minun ruumiini päällä koko kylän nähden, kun vain autatte minua tässä asiassa. Minä olen tuuminut sillä tavalla, että laamanni kyllä puhuu minusta hyvää sellaisissa paikoissa, joissa se auttaa minua hommissani, kun hän ensin näkee, että minä jotakin osaan.

— Mutta sen minä sanon, että tämä on viimeinen kerta, kun minä olen salapoliisina. Eihän sellainen sovi kristitylle ihmiselle laisinkaan.

— Oletteko te, kummiäiti, koskaan tuntenut synnin viettelystä?

— Mitä hulluja sinä nyt kyselet?

— Te saatte tässä jutussa tuntea kaiken sen autuuden ja olette samalla tehnyt hyvän työn.

— Jos olisit pienempi, niin ottaisin sinut polvilleni.

— Mutta kun minä en ole, niin mitä nyt teette?

— Sinä tiedät varsin hyvin, että kun minä kerran sanani annan, niin minä sen myös pidän, ja siksi sinä tohdit nyt puhua minulle sopimattomalla tavalla.

— Minä olen tavattoman iloisella tuulella, siitä tämä puhe johtuu.

— Sinun ei sovi olla iloisella tuulella, sillä tässä on kysymyksessä murha.

— Kysymyksessä on meidän viisautemme, eikä mikään muu. Peltolan Matti on sellainen mies, että siitä ei maailma paljoakaan menetä, kun hän kuoli. Mutta Antti on sellainen mies, jommoisia tarvitaan. Ja minä olen varma siitä, että meidän onnistuu pelastaa hänet, vaikka vastoin hänen omaa tahtoaan, kun te olette mukana, sillä kaikki, mihin te tartutte, menestyy.

— Minä valikoin sinulle vielä vaimon, niin sitten saat nähdä.

— Mitä pahaa minä olen tehnyt, että te minua näin julmasti uhkaatte! Vaikka te viisas olettekin, niin toiselle te ette osaa vaimoa valita, se on selvää.

— Minä tunnen sinut jo niin hyvin, että kun opetan tytölle oikean tavan, niin hän saa sinut aivan sekapäiseksi.

Näin puhellen he saapuivat emännän kotia.

— Minä tulen sitten illalla noutamaan teitä siihen näytelmäkappaleeseen.

— Mihin?

— Siihen tiatteriin, jota nuo akat pitävät Heikkilän tallissa. Ja minä vien teidät oikein ylimmälle riville istumaan.

— Minä en ole koskaan ollut tiatterissa.

— Sen minä kyllä uskon, vaikka ette vakuutakaan. Ja minä tiedän, että te ette ole koskaan kuunnellut akkojen juorukokoustakaan. Mutta olisi se ollut suuri vahinko, jos ette elämässä olisi sitäkin hupia saanut. Kun olette sen kaiken kuullut ja nähnyt, niin silloin te itsekin tiedätte sen, minkä me muut jo tiedämme.

— Ja mitä se on?

— Että te olette naisten joukossa hyvin harvinainen olento ja että te olette viisaampi kuin kaikki pitäjän ämmät yhteensä. Ja tekee se teille itsellennekin joskus hyvää tietää, mitä olette.

Emäntä nauroi, mutta ei voinut olla sentään torumatta.

— Jos tämä nykyajan nuoriso on aina tällaista, niin minne se lopulta joutuu?

— Kuulkaahan nyt, kummiäiti, te olette paras malli nykyajan nuorisosta. Meitä on paljon sellaisia kuin tekin. Pohjalta vakavia, mutta tarpeen tullen osaamme sanoa oikean sanan ja sanoa sen leikillisessä muodossa. Hyvästi nyt ja illalla tavataan ja kiitos hauskasta seurasta.

Kalle oli jo menossa, kun vanha emäntä huusi hänet takaisin.

— Olen unohtanut erään asian.

— Mikä se on? kysyi Kalle.

— Ajattele, minne Matti-vainajan hattu joutui. Avopäin ei hän sinne kuitenkaan tullut. Hattua ei ole löydetty.

— Minä koetan tuumia tätä kohtaa, sanoi Kalle lähtien pois.

Kun vanha emäntä meni sisään, niin hän nauroi itsekseen.

— Missä te olitte Kallen kanssa? kysyi Anna.

— Me kävimme kirkolla. Se Kalle on hyvin hauska poika. Minä en ole tätä ennen uskonut, että ihminen voi olla iloinen ja samalla hyvin kunnollinen.

Vanha emäntä istui jälleen rukkinsa ääreen. Pyörä pyöri nyt vinhaa vauhtia, ja lanka muodostui hänen sormiensa välissä hienoksi ja tasaiseksi.

NELJÄS LUKU.

Kalle juoksi Heikkilän pihalla portille vanhaa emäntää vastaan.

— Te tulette liian myöhään, sanoi hän. — Akat pitävät käräjiä jo pirtissä. Siellä on toisinaan sellainen huuto, että ilokseen kuuntelee. Äitini siellä hoitaa ylimmäisen tuomarin virkaa.

— Jos ne näkevät ikkunasta minut, niin ihmettelevät, miksi en ole tullut sisään, sanoi emäntä.

— Ne eivät nyt näe yhtään mitään, vakuutti Kalle. — En minäkään näin pimeällä teitä nähnyt. Minä katsoin kelloani ja tulin sen mukaan. Tiedänhän minä jo vanhastaan, että te menette ja tulette aivan lyönnilleen. Kun kerran oli päätetty, että tulette kello seitsemäksi, niin te tulitte. Menkää nyt nopeasti tallin ylisille. Mutta älkää pudotko pimeässä portailta alas.

— Jos minä en olisi luvannut...

— Mutta te olette luvannut, ja senvuoksi...

— Mitä minä vanha vaimo vielä teenkään!

— Minä en tiedä, mitä te vielä teette, eikä se nyt kuulu tähän asiaan, mutta sen minä vakuutan, että Kirsti varmasti puhuu tärkeitä asioita, sillä hän on jo täyteen ladattu, ja niitä kannattaa kuunnella.

— Mutta kuunteleminen on kunnialliselle ihmiselle sopimaton asia.

— Antin sielu on kuollut, liinoihin kääritty ja hautaan laskettu. Ja teille on Jumala ehkä antava ne sanat, joilla hänet kuolleista herätetään, ja te siinä vielä epäröitte.

Vanha emäntä katsoi poikaan, joka oli sanonut viimeiset sanat aivan vakavasti, ja lausui:

— Kumarru vähän puoleeni!

Kalle kumartui emännän puoleen odottaen tämän kuiskaavan hänelle jotakin. Mutta vanha emäntä kietoi kätensä pojan kaulaan ja ujosti suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän läksi pimeässä kiireesti astelemaan tallia kohden.

Silmät kiiluen katseli Kalle vanhuksen jälkeen ja sanoi itsekseen:

— Nyt se mummu on vireessä ja minä olen varma siitä, että hän nyt kohta näkee totuuden kirkkaan liekin siellä, missä me emme näe vielä mitään.

Hän palasi vihellellen pirttiin. Kun hän avasi oven, niin oli siellä parhaillaan kiivas riita käynnissä.

— Se ei ole totta! kirkui Kirsti seisoen Mattilan emännän edessä. — Minä sanon sen kerta vielä, että se ei ole totta!

Kalle ei kuullut, mitä sitten sanottiin, sillä kaikki naiset puhuivat yht'aikaa.

— Hiljaa! huusi Kalle ovelta.

Kaikki kääntyivät äkkiä häneen päin.

— Minä olin ulkona. Sanokaa mistä on kysymys nyt? kysyi hän.

— Nuo syyttävät minua siitä, että minä muka olisin houkutellut Antin tekemään murhan ja olin luvannut hänelle siitä maksun, huusi Kirsti.

— Voi hyvänen aika! kuului penkiltä suutari Bergin epätoivoinen ääni.

— Kirsti, tule pois minun kanssani, niin minä selitän sinulle asian niinkuin se on, sanoi Kalle.