Part 3

Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti, hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa, totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa, eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu keikkui takaraivolla.

Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet, mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.

Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä, sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista, mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia, ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja muuta puhdistettua, menipäs vaan!

Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä. Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti. Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija, käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:

— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn, separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä höplötintä...

Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli, sanoa hötäisi siihen:

— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa. Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo laalunnii...

Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:

Kurrista ei tule kunnon ruoka, kurri se kuohuu niinkun suopa, vallatu vaa, kurri se on kura-aa...

Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä polveensa.

— Elähäm mitä... Vai semmosjta o' halavattu... Kurria, no kaikkee sitä... — kuului sekaisena kuorona.

— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa...

Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti väliin:

— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo...

Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.

— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät yhtyvän.

Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin, jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:

— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo, vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.

Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta, ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole punattu.

Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt piiristä laulu:

Heijun veijun veikkoset ja keijun veijun venneet, missäs on se rakkavuus, jok' oli meissä ennen.

Sitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:

Vanhat' ämmät sanoivat sen koskesta alas menneen, heijun veijun...

Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa! Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä tai sivutarkoituksia.

Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista, akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat, vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä, annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.

Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja rauhallisesti sanoa jorautti:

— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten ringissä!

— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies... — Justiina koetti estellä, mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.

Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.

Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle. Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut Emmakaan vastustellut.

Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa, vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.

Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän sanoi verkalleen:

— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?

— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.

Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.

Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:

— Kait sinä tulet heinäripille...

— Tulehham minä, jos isä piästää...

— ... muuten minä tule' aittaasj...

— Elä vuan tulekkaa...

Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.

Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.

Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen.

IV.

Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan. Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä, vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe. Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.

Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin saunasta.

No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan, vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla. Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä», ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.

Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.

Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.

— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.

Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt, että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.

Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen, jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko tuo eineeksi.

Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia. Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen, kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran tästä kautta kuuluu kulkevan.

Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan, vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta, niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle. Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin oikeuskin.

Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!

Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla sen kanssa.

Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle, vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan, että:

Eikä sitä taita sammuttaa sitä rakkavuuten tulta, pittää se olla köyhälläkkii toki oma kulta...

Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus, jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin tulisella kekäleellä pistettynä:

— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää', jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!

Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai paraskokoinen.

Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan, siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään, eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin, mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?

Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee tähän maailmaan?

* * * * *

Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi, rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.

He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.

Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.

Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.

— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.

Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:

— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?

— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.

— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo... Vai kansan koolun... Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.

Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.

— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.