Part 2

Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan, vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä. Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla, mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt taas turvautua postillaan.

Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika. Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.

Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet seisattuneet.

Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse, vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.

Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere, tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään, koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää, mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki. Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan henkipä tuo on tuvassa pysynyt.

Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa. Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin. Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän tisleerauksia.

Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa, mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja puitettiin puoliselle.

Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan kerran vuodessa.

* * * * *

Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin, niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea, koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.

Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle lähtöä.

Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin, mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.

No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle. Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.

Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.

Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin, soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen, jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan, tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta, menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt, sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin. Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin kalasta puhui.

Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan. Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin. Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry, sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen isännän koprien talven kouristus kestää.

Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:

— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä. Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.

Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:

— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.

Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.

III.

Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?

Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää, joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole tietoakaan.

No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä paraita paikkoja!

Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus, joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.

Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt. Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen? Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen järveen.

Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.

Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa, koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa. Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata, jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen juhannuskokko.

Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät, jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee, kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee. Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen, savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.

Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan. Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.

Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:

— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu reta, ku' se sulle kättä pist?

Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka. Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään, kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy. No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.

Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa, tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat, reteviä ja iloluontoisia!

No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti, likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen kuiviin havuihin.

— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet vinhaan polkkaan.

Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset, niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis. Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti vaan sai punainen sukka vilkkaa.

Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan tahti pysyi.

Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää, vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.

— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.

Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti valmis paneutumaan taisteluasentoon..

— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku' orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.

Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!