Part 4

Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.

— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?

— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.

— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap pyöreellä myvyllä?

Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut. Opettaja vastasi hymyillen:

— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen koulunkäymättömään kansaan.

— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no elähäm mitä!

Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät, ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon mieltään vaivaamaan.

Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan, selväränttistä puhetta.

Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina. Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut: eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia lapsia.

Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa, taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun, eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.

— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä, eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen koolun tautta...

— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.

— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.

— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen kolmessa vuodessa.

Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi hetkeksi, katselemaan kojetta..

— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet' tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta... Ja tule sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.

— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin kirjoem perrään, jottei mihin panna.

— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet... mikäs sinun nimesi taas olikaan?

— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.

— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?

Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään tietämättä vaalinut.

Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat.

— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.

Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta, niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä alkaen tuleva kansakoululainen.

Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.

Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse koululle lukujaan aloittamaan.

V.

Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa pitää.

Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään, jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina; mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.

Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun. Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia, mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta. Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava kuhjottaa.

Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.

Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään, kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin elää kujeellaan.

Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan. Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka vähänkin kynnelle kykenee.

Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin, olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua, palvelemiseen.

Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit. Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.

Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään, pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat. Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.

Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy, niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.

Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta, jotta:

— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum punajsem porttis?

Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona. Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti airakselankyläläiselle yksikantaan:

— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.

Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.

Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet. Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi, niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.

Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen ajan.

Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.

— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen! —huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa? Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!

Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien varrella, nauraa päräyttivät.

— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi Tuavetti.

— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa... Vai polokupyörä, no elähäm mittää!

Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän rakkineen päälle.

Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun se alkoi näkyä se ihme.

Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista, vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta pussahteli yhtämittaa savua.

— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt, Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?

Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta eipäs nyt tullut selitystä.

Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä lotinaa ja litkutusta.

— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! — päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen syntyneitä ja siellä kasvaneita.

Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.

Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva, semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan laivalla.

— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti Aapeli selityksensä.

Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva. Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi- että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:

— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa. Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla tietättää, minkä niilläeh herrojlla!... Ja sill' or ryökäleellä, em paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä, vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam puttoo?

Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie, ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle. Se se onkin eri sätös, se juna.

— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.

Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.