Part 6

Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.

--Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.

Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun.

Kellon tultua kuusi he läksivät.

Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen.

Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä.

Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.

Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö. Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet.

Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja näki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli musta kalotti päälaella.

Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!

He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä, omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitä varten.

Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?

Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli juopui.

Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä tahtoi häntä suudella.

Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut everstin pojilta.

Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa.

Kapteeni ajatteli:

--Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se _minun_ heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä suinkaan aina hyvältä tuoksu.

Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun, niin hän sen kokonaan hylkää.

Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen avoinna.

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,--sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.--Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.--Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään.

Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.

--Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.

Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi Hinkiltä kysymään:

--Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka...

Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken.

Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.

Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.

--Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.

Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.

--Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,--tulkaa toisen kerran, mutta älkää enää olko täällä.

Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.

Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.

Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.

Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki! Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa tanssissansa.

--Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.--Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet.

Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel Viktoria----!

Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli liikahtamatta.

--Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.

Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.

--Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!

Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikään.

Magda silloin lukitsi nopeasti oven.

--Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.

--Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä--tämä on kaikki Hinkin peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä suutu...

--Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.

Magda rupesi muka vetistelemään,--sillä hän oli jo huomannut kapteenin hellän luonteen,--ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin morsiamena--valitteli Magda,--mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!

--Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä alkoi Magdan itku säälittää.--Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin, vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.

Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:

--Mag-da!

Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen, mutta vielä kovemmin:

--Mag-da!

--Tulen, tulen, vastasi Magda.

--Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.

Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta jauhoa ohimoille ja otsaan.

Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:

--Mag-da!

--Et saa mennä! toisti kapteeni.

--Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä hamettaan,--ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin oven särkevät.--Minä tulen, huusi hän.

--Elä mene, sanon minä.

--Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.--Magda otti ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.

--Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.

Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:

--No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,--mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun täytyy totella emäntää,--ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä--juuri niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt ... eikö se ollut lysti?

--Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.

Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.

Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon rämpytystä.

--Meinaavat ruveta tanssimaan,--sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.

--Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja suuren karvalakin päähänsä.

Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.

Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää vasten.

--Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,--ja menee kuin ajakka. Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän perhosista sinulle kirjottaa!

--Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.

--Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,--kun nostaa hameitaan, katos noin:

Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas katsomaan avaimenreijästä.

--Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun käsistäsi ostetaan!

--Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.

--Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.

--Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä näkevinään.--Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit...

»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.

Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.

Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava särkyminen.

--Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva humalainen ääni.

Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa olijain joukkoon.

--Ulos kaikki! hän huusi.

Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse eteiseen ja katosi ulos.

Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt, että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti, mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia. Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.

Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.

Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.

Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi kohta iloisesti:

--Lähdeks merille?

Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!

Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut. Ja maahan tuijottaen hän kirosi.

Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa hänet polisien kynsistä.

--Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä, kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin päähän.

Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin hartioilta.

--Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.

--Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.--Etkös kuule, polisit on porttien takana. Vai _lähdetkö_ siis merille?

--En, sanoi kapteeni toistamiseen.

He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla pihalle.

--Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.

Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden voitonriemuiseen ulvontaan.

--Hän se oli! huudettiin poliseille,--hän se oli,--juuri tuollainen lakki sillä oli...

Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa huristettiin poliisikamariin.

Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa. Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä, että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa, mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.

Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä, tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt kapteenille suinkaan onnellisesti.

Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle, joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.

Kapteeni erotettiin koulusta.

Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.

6.