Part 5

Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.

--Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.

--Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut.

--Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.

--Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.

--Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.

--Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi haaveistaan.

--Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.

Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:

--Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan, joutuin, joutuin!

Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen niistä siihen katkesi:

--Mitäs nyt tehdään?

--Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn, pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.

Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään kiirettä.

--Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.

Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.

--Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.

--Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden.

Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.

Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi.

Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.

Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa.

--Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!

Hinkki kääntyi katsomaan.

Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.

Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.

Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä muka sitä lataamaan.

Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.

--Herran tähden, Hinkki! Hinkki!

Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta vasten.

--Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan: puh, puh,--että ryssä ymmärtäisi.

Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.

--Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.--Ni ponimai poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.

Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista muurin sisäpuolelle.

Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:

--Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin.

--Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.

--Kranaateista raapivat.

Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.

Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua:

Hel Viktooria, hel Viktooria! Tshilivili vippan boi!

--Ole hiljaa, sanoi Hinkki.

Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.

Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.

--Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.

Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.

--Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.

Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet.

Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.

Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.

Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:

--Mitä hän on tehnyt?

Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:

--Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa hänelle selkään.

Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se oli Hinkin ainainen konsti.

Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia.

He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.

--Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat päässeet kadulle.--Ei siellä lystiä ole.

--Oletko ollut? kysyi kapteeni.

--Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.

--Löivätkö ne?

--Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.

--Löikö se?

--Löi.

Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun.

Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.

--Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.

--Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.

Ja he erosivat.

Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.

5.

Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,--vaarin lempipoika.

Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita.

Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.

Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.

Vaari sanoi vaan:

--Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin!

Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta.

Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:

--Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.

Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi:

--Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.

Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:

--Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.

Hinkki ihastui.

Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta.

Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.

Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:

--Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.

Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.

Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa, mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin toistaiseksi kouluun.

Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui.

Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä. Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.

Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.

Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.

Tämä kävi häneen kovin kipeästi,--ei senvuoksi että hän olisi tahtonut itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta!

Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria, kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.

Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.

Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko olennossa ja käytöksessä;

Hän alkoi lukea.

Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä, ympärilleen vilkuilematta.

Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti jonottavasta mörinästänsä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina, ikäänkuin häveten tietoansa.

Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.

Niin teki myös kapteeni.

Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä, epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!

Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä.

Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.

Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja.

--Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa.

Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen.

Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.

Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille.

Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.

--Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä.

Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.

Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.

Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.

Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet.