Part 4

--Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut olin...

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen, sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon, paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa, oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi, mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät, että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne, mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

--Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

--Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.

4.

Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty--ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä. Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa hengästyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapäivällä--uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas, eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta:

--Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

--Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä _hän_ aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

--Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä odottamaan.

Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.

--Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.--Onko sinulla 5 penniä?

Kapteeni sanoi:

--Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä teet?

Hinkki sanoi:

--Se on sinun päivärahas. Anna tänne.

Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.

--Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.

Puistossa soitteli musiikki.

Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.

--Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?

Kapteeni sanoi:

--Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?

Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:

--Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.

Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja alkoi juosta puistokäytävää alas.

Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jälkeen.

Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.

Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.--Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä.

Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä.

Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.

--Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen.

Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.

--Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.

--Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.

--No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?

Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.

Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla.

He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle.

--Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.

--Harakan vallit, sanoi kapteeni.

--Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.

Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysähtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:

--Mitä sinä noin venettä heiluttelet?

--Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

--Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut!

Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä.

Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:

--Mitä ne kranaatit oikein ovat?

--Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

--Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?

--Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat.

--Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?

Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.

--Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?

Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.

--Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.

--Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.

Ja vähän ajan perästä sanoi:

--En minä vaan. Merille minä karkaan.

Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.

Merille,--se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.

Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:

--Mihinkäs me nyt mennään?

--Katso taakses, sanoi Hinkki.

Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.

Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.

Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.

--Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.

Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin.

--Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.

Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.

--Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.

Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia.

He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.

--Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten.

--Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.

Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.

Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä.

Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.

Ei epäilystäkään. Ne huokailivat--huokailivat.