Part 3

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa. Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys. Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät. Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt. Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli: Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka Veneh'ojan miehille vannoin.

3.

Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli hänen poikansa, jonka hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä, että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!» Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut. Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut, huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli jo nielty, alkoi maistua--maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle--eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä ollut enää missään--ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita _kaikkein makoisimmalla_.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi, muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia, pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan, oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa rettelöihin--seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,--että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi perässä ja torui:

--Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

--Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

--Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti nöyränä ja uteliaana.

--Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

--Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun...

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

--Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

--Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne:

--Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten:

--Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin...

Frans huusi keskeyttäen:

--Kustaava tuo poikansa kouluun!

--Jaa mihin tuo?

--Kouluun.

--Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensä.