Part 7

--Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja--veljensä Hinkin huomaamatta--vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.

Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia, joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä, murhapolttoa--niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt. Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat, tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella. Mutta nyt hän höristi korviansa.

--Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

--Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

--Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille. Hyvästi.

Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut, vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska morsian.

Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan, hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa kengissä--mistä lieneekin ne lainannut,--ja kiharansa oli kastanut niin märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin naisten vanhoista puolikengistä.

Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton, näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen, parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.

Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut ovea ja katsahtanut rappusille.

--Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.

--Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän asialle.

--Mutta Hanneksen äiti?

Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,--alas pihalle se ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he puhuvat. Ei kuullut.

Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.

Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.

Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.

Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.

Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi nähneensä niin hassun unen.

Hannes kysyi mikä uni se oli.

Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut polisimestariksi.

--Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?

--Ja kaikki kumarsivat Hannesta.

--Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.

--Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä--en tiedä viitsinkö kertoakaan ... unessa on niin hassua.--

--Sano vaan.

--Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin ollut hänen ystävänsä.

--Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.

--Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.

Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:

--Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?

Kerttu väisti ja sanoi:

--Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?

Hannes vastasi:

--Vääpeli ei ole herra.

--Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.

Hannes vastasi:

--On.

--Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.

Hannes selitti tarkemmin:

--Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.

--Mutta sekin vänrikki--mikä sen nimi taas on--sillä ei ole palvelijoita ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä palveli kasarmilla.)

Hannes joutui pulaan.

--Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.--Näes nyt, vänrikki syö klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.

Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti uusia kumoavia esimerkkejä.

--Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.

Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.

--Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.

--Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.

--Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.

Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.

--Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.

Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.

--Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.

Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.

--Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli nopeasti keittiön nurkasta toiseen.

--Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.

--Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.--Kerttu ei saa viisastella, kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!

Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.

Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.

Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.

--No-no, sanoi Hannes.--Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää... Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.

Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.

--Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä taistelussa?

--Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.

--Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.--Nyt kerro kuinka Napoleon voitti.

--He meinasivat kiertää oikealta puolelta...

--Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,--oikasi Hannes.--Jatka.

--Mutta hän meni keskeltä...

--Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin--! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.

Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta.

--Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,--ja jätti vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.

--Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;--aina kun sillä on silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.--

Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.

Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittiön ovea.

Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.

Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: »Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.

Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.

Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.

Nyt he puhuvat.

Hannes sanoo jotakin--ei kuulu mitä.

Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!

Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.

Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla kaartissa--

Kaartissa!--

--Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös alipäällikkökunta--

Hyvä jumala, niin mitä sitten?

--Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.

Junkkarikouluun! Mitä se on--junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!

Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu--Haminassa on kadettikoulu.

Kustaava sanoo:--Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään. Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.

Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.

Sitten sanoo Kustaava:

--Hannes ei saa vihotella.

Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!

Taas Kustaava puhuu:

--Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.

--Ai, ai, ai, ai--rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.

Kerttu ulvoi ikkunarahilla.

--Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.

--Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.

--Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.

Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.

Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki Hanneksen.

Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä, pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä, kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet kunniaan ja arvoon.

Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa, sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.

Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.

Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.

Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä perille hänen vaatimustensa johtolangasta.

Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista, näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä heiltä kysyin.

Kerttu ei tiennyt.

Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?

Kerttu katsoi jalkoihinsa ja--varmaan hän oli astunut johonkin puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa lainakengissä, suuttui Hannes.

Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.

Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen. Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.

Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti--Hanneksen vaatimuksia arvaillen--käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas--vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten:

§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.

§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja vähillä sanoilla.

§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.

§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi: olla oppimatta turhia.

§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa heitä toisiinsa.

Ja niin edespäin.

Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.

Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.

Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.

Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt, että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa--tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin, että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!