Part 24

Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa, sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia... Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.

Ilmat vavahtavat ... tanner tärähtää ... taivaita halkaiseva pamahdus ... toinen ... kolmas...

Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän taistelu on alkanut.

Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.

Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän häpeemättä sitä nousemistaan.

Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.

Jo nosta pääsi köyhä kansa! On tullut päivä kunnian! Te ylitsenne lippuansa Nyt sorron näätte nostavan, Vihaisna riistäjämme ärjyy,

Ne meidät orjantyöhön vie, Äitimme viepi mierontie, Lapsemme viluissansa värjyy. Aseihin astukaa, Ja vasten sortajaa! Eespäin! Eespäin! Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!

--Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä!--ajatteli Hinkki.

Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit...

Aseihin ... stukaa ... vasten ... tajaa ... päin! Eespäin...

Ei kuulu enää laulu ... jää kesken ... ryssät juoksevat parvittain eri pattereille,--suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.

Nyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin välttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa kaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain jyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten selityksistä saaneet.

Koko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime yönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei sieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa sekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi tekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä tykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä yli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan Aleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.

Iltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.

Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:

--Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.

Hinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.

--Onkohan sota nyt lopussa?--kysyi nuorukainen.

--Vai lopussa! sanoi Hinkki,--eihän tämä ollut vasta kuin harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!

Ja Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.

Siellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria sotalaivoja.

--Onko laivasto vihdoin tullut?--sanoi nuorukainen, ja lisäsi asiantuntijan äänellä:--Laivasto on vallankumouksellinen.

Hinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla »järjestynyt» tavallisesti puhuttelee pimeää »järjestymätöntä».

--Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei se ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin nousevaa päivää. Siinä se on nyt!

--Luuletko ettei se olisikaan--vallankumouksellinen?

Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja sanoi:

--Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei suutu.

Nuorukainen meni nopeasti pois.

Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti, neljästi...

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla, linnotuksessa, saarilla, merellä... Toisilta pattereilta asti saattaa erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.

Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia, ampuma-aukkojen rivejä.

Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentävät äänettöminä hajalle.

Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä »koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne odottavat, ja sentähden niiden _täytyy_ ampua. Juu, juu, pani Hinkki. Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää, mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin näki kaikkialla pattereilla tehtävän.--Ne odottavat, sanoi aliupseeri, näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse, sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki, ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin Amerikassa, sanoi tykkimies,--ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio. Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.

Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen kaupunginpuoleisiin saariin.

Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet. Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi taas--kuten toiset väittivät--laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.

Yöllä ei kuulunut laivastosta mitään.

--Odottavat!--sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi tämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.

Jo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön helvetilliseen pauhuun.

Hinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut tykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut koko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.

Koko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.

Pommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää odotettu. Nyt oli leikki loppunut.

Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.

Tykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä ominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella, jotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada virittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää kirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin kääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita rakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti kelluivat. Mutta--

--Soromnoo!--ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä, osui taikka oli osumatta.

Kun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen Hinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin puolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa, mustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei ymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille paikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja vasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan välitä ampua.--Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin täytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään ymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei ainakaan vahinkoa ehtinyt saada.

Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista. Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,--ja rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla roikkumaan verisestä kaulasta.

Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi, kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen, että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.

Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi ollutkaan.

Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.

Heti hän näki, että asia oli menetetty.

Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun viereen olivat nostaneet valkosen lipun.

Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.

Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.

Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä. Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut. Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen. Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.

Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.

Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.

Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan. Ja pyörtyi tainnuksiin.

Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.

Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.

Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei Hinkki herännyt.

Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.

Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.

Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät ... pesevät...

Ei Hinkki herää.

Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren pimeään nieluun.

9.

Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.

Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.

Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille. Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja yksikamari!

Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.

Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä. Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja, upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja, patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,--kaikki äärettömässä sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.

Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen, kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.

Onkohan se raukka järkensä kadottanut?--ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.

Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia pitämässä.

Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä aikaa siellä näkynyt.

Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.

Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä, ja viimeiksi kasakat.

Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu, että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan Aleksanterinsaarella.

Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi katukivien kuuma auringonheijastus.

--Mitähän sille tullee?--kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen vastasi siihen:

--Ammutaan parin viikon perästä.

Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet--nehän olivat samoja, joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen kokouksissa--kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo! Sillä ne olivat--ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa ... tai sitten pelkäävät kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny ... kulkevat ... kulkevat... Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako sotamiehinä vai Ihastuksena.

Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit käsissä. Kaksoisovet jää auki.

Rumpu pärisee.

Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.

Väki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt kohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja ampuvat.

Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää lähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka ottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä lähestyvät.

Karkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.

Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.

Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä käyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan häntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana määrätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä haitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut huono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota kapteenin miehet olivat haukkuneet »lahtarikaartiksi». Kun vaari oli sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen: saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään valkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään kohennellen lähteneet kotoa.

Frans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt puuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut Kustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.

Kustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki käy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.

Hyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi tiennyt missä se kapteeni on.

Tähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien parempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.

--Mutta _mimmoisesta_ miehestä?--huusi Kerttu kadottaen vihdoin kärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle _semmoisesta_ miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti itkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.

Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää joutuin kotio!

Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla, milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa paikassa!

Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin. Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.

Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei saanut hengästyksen tähden suustansa.