Part 25

Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että polisit olivat tulossa.

--Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?--sanoi kapteeni ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.

--Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!

Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.

--Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa, kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja, ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei Kerttuakaan, ei ikinä!

Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.

Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.

Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät heitä,--ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä, ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.

Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä, ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:

--No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!

Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:

--Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et tarvitsisikaan totella...

--Mitä siis vaadit minulta?

--Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!

Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:

--Ei.

Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen ja alkoi vetää. Kapteeni tuli.

Kaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa käsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt kiireiseltä.

Ihmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut millänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin esilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois sitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea lähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi kapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.

Tuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän ajurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.

Kertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä kapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli eno Frans itse!

Nyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen suurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.

Samassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa, ja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu nyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen knallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin toista pukeutumaan auttaessa.

--Mikä nyt?--sanoi kapteeni hämmästyen.

Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:

--Vedä päälles.

--Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.

--Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.

Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:

--Mitä tämä merkitsee?

Sillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle paitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.

--Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa?--sanoi Kerttu itkuun valmiina.--Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta pahaa.

--Pidä siis valasi!--sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.

Hänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista saksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan puolta leikkaamatta.

Tämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan hyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan Kerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta maltahan, kohta tulee: stop!

Ja he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin kapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:

--Mene, istu kuskipukille.

Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.

Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.

Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin: siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli niitä kapteenille.

--Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava ääni.

Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla. Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.

Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.

Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan. Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.

Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty, kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla kekottaa, hä?

--Aja tulliportissa oikealle!

He ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan taakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka vei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen, jonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.

Sieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.

Kun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka oli Kerttua vastaan vannonut?

Sen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen rannikolta vankan vastustusasennon ottanut.

Kerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Et saa tulla.

Kerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt jyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos vallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten panssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin jyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis olleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden vallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.

Vihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako jo tulla?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli uudestaan vastaus: Et saa tulla.

Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko vallankumous?--Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät henno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka hennoisivat.

Tämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän, joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota ympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi räiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin, saadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut: trah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei kapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.

Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin _miksi_ Kerttu ei saa tulla oman Hanneksensa luo?

Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä kätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis äidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.

Ja sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi valmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että Kustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että vallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä irti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma siitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen »ei saa totella», jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun sääntöön »ei saa tappaa».

Mutta kuinka kävi?

Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi, se on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä asumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä, mutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan apuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.

Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina yhtä jyrkkä: Ei!

Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi lehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä pakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen kyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan astumasta.

Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää kahden lehmän hoitoon!--Kapteeni vastasi:

--Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.

Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit vähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme.--Kapteeni vastasi: Upseerina olisin päässyt vielä vähemmällä.

Monasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia erilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.

Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.--Kapteeni mörähti äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään, se on jumalanpalvelus.

Tämä sana jäi Kertun mieleen.

Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.

Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.

Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:

--Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.

Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:

--Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!

Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti, mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,--pshiu, mutta sitten kohta jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta palvelustyttö sitä aina nouti!

Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.

Jumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä, hyvä oli Kertun vaan olla.

--Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan hoidan,--sanoi hän kapteenille.

Ja oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat käymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.

Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan rahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa nälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen maailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen voivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja tupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän keskellensä.

10.

Hinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset voimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja läksi Franssin talosta.

Ja niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä portailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria hoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet naurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan lähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen juna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii, juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen kulkuansa.

Ja kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?

Mutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.

Ja ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.

Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna läksi liikkeelle.

Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.

Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli suuri väen tungos ja vilinä.

Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:

--Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.

Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?--Ja menivät tiehensä. Mutta ei vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla liikkunut.

Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu, ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset laulavat ja minun korvani saavut rauhan.

Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa, ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta, joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen: Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.

Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun kannelle.

Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni, jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen. Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä, polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli hänet Siperian jälkeen tuonut,--polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa.

Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden selälle.

Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.

Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa vivun päässä nukkuvalle lapselle.

Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.

Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.

Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan perille.

Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.

Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle: Mikä palo tuolla on?

Mutta perämies vastasi:

--Ne on Tampereen tehtaita.

Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä ilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä Veneh'ojan maille astun!

Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä kaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen silmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista isoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä jättänyt.

Ei vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan pritsille.

Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:

--Minne äijä matkaa tekee?

Ja vaari vastasi:

--Veneh'ojan kylään.

Silloin sanoivat polisit:

--Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan kapinaan noussut?

Mutta vaari sanoi:

--En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.

Polisit sanoivat:

--Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.

Ja ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta niille samoille Veneh'ojan kylän maille.

Niin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei rantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna, täynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa huusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!

Ja kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän matkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo ottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan kokkaan.

Mutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin, ylimmällä komentosillalla seisten.

Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.

Ja kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli: Jos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan isännät!

Ja vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.