Part 23

Itse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut, että minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä vastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta kuin sen puolesta työskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn aseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun kapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja tämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja sulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä, _tässä_ olla heltymätön, _tässä_ käyttää veistä--se on _meidän_ tehtävämme, me olemme _siten_ filosoofeja!»--Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se ollut jotain semmoista kuin Nitsh ... Nitsh... Mahdotonta muistaa ... mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat räjähtäen kivimuureja vastaan... Jo oli hän näkevinään, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä, näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti...

Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee kohta paljon enemmän!

Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?

Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä synnyinkaupunkia vastaan--siihen kuului jättää myös Kerttu pommien reveltäväksi--kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi...

Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.

Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin, tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.

Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.

Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.

Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta nähdä häntä.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?

Ja meni niitä katsomaan.

Olivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa, nuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna, keskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui kyljellänsä, nokanpää peitteen alla...

Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta...

--Kerttu! Hyvästi!

--No miksi sanot hyvästi?

--Siksi vaan, että lähden.

Kerttu sanoi säikähtäen:

--Viaporiin?!

--Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme toisiamme. Hyvästi!

--Voi, voi,--sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin puristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus merkitsee.

--Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot hyvästi? tunnusta!

Silloin sanoi kapteeni:

--Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää näkemättä--

--Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:

--Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö pakenisit!

Ja rupesi nauramaan.

Mutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut rytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään rappusia alas.

Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille:

--Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä... Hyvästi, kulta!

Kapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa vauhtia ajoi pois.

Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi. Mutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua vielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa...

Saapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli syntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli suurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi esiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti hakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja nostattanut koko leirin pystyyn.

--Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun, sanoivat miehet.

Kapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.

Kun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei, sanoi kapteeni:

--Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä estä, mutta naineet jääkööt tänne.

Miehistö alkoi kuuluvasti nurista.

Silloin sanoi kapteeni:

--Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.

Ja miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja hiljenivät.

Mutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.

Silloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä, naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan, mennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.

Mutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin puistojen metsikköihin.

Puoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin seisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.

--Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.--Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä kapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.

Heidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:

--Mistä Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

--Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.

Hän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli olkiin kääritty suunnaton pystyriuku.

Siellä sanoi kapteeni vahtimiehille:

--Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine tuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli häntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se nostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös tähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin jättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se halkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas...

--Sanoitko sinulla olevan tulta?--kysyy kapteeni äkkiä.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan vaipuen huutaa:

--Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen, ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:

--Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi vapauden pyhää asiaa, ja sinä _petät_ meidät tämän kaupungin tähden!

--Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia...

--Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteesta?

--Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini...

--Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

--Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua. Vasili, täällä olet _sinä_ muukalainen!...

--Astu siis riveistä!--sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa... Ja kuitenkin oli Vasili juuri itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat...

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti vasten kalliota.

--Hullusti käy, Hinkki!--sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi. Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!

Peittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen nöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi haihduttaen:

--Saatanatakos sen pullon rikoit!

Ja vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta selviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:

--No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.

Ymmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni sanoi:

--Mene, mene--

Hinkki nousi ylös.

--Annas rahaa!--sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.

Kapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita alas yön pimeyteen.

8.

Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa, ilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän eväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli silloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää mahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä myöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.

Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta viety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että Harakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli hallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa, valitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan Kruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja pitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle siirtyneet.

Asia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja joutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa selkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten ja vinkuen yli pään.

Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää sotalaivojen takaa.

Mutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa kiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin pääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa kohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.

Hän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja Santahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke käy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan. Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan valleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli Kuninkaansaarta kohden.

Hinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat, niinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata lähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää, että kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli täytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt varmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että lännessä.--Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.

Hän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä kuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista kaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot jälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin Degerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin lahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä mentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan avomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten Kuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa avomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta vastaan.

Soutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja puoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään saattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen patterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat toisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu kuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.

--Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä!--kiroili Hinkki. Mutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää, ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.

Toisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan. Kymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan rupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä, ja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi sitä heille kauppaamaan, huutaen:

--Kupii votku!

Sillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.

Ryssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.

He löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia, ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.

Kun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:

--Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)

Ja rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.

Sotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki tuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi lyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka kiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän heidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja pieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.

Hinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta kohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus säilössä.

Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli parhaiksi hypännyt rannalle.

Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili. Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös. Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät nämäkin kalliosta palasia irti.

Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.

--Strastu!--sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle, joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.

Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat hiotut.

Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron, kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat, päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:

--Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)

Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.

Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä, jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen, tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien pohjassa--tämän mahtavuuden rinnalla.

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen. Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä patterien harjoilla.

Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.

--Entäs Santahaminan tykit?--kysyi Hinkki.

Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä, joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat kapinallisia.

Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä mennyt!

Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä, joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta, että se oli suomalaisten joukko.

Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.

Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.

Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen. Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.

Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle, noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.

Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.

Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.

Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat juosten pattereille.

Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia, mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.

Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa...