Part 22

Sentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että Venäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen käänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle sijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta. Mutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten jälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen punasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin jokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa varten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.

Suunnitelman heikoin kohta--väliaikaisen hallituksen asettuminen laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,--jota aatetta kapteeni oli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen suuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä itsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun paikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko maan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme tuhatta kokardimiestä.

Näin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa kantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin määritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt Helsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille, laivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden seikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä palavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa valmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.

Nuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja äärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon tuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi »kiinneaatteeksi» hänen aivoissaan, ja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen asioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.

Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi laivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti ollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin Viaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.

Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa. Siinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi sijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen) lopussa tämmöinen lause:

... ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme onnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne suhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse taistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan enemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi. Vastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät...

Kapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty, sillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.

Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt järjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt asuivat,--jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät olisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi heidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin ymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti kuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.

Mitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna seurusteluun näiden kanssa!

Vapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden hienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta, sillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria vapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan, vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään eroa koskaan ollutkaan.

Kaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää että ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä siitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan sitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi vaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli heidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että varmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin olisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena. Jaa no,--jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi siitä riippunut, niin silloin kyllä.

Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen käännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin, viettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja kiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin, mutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi, ja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.

Erittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa saapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin--kaikkein korkeimpiin!--ja rupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa. Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!

Nytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin »mallit» oikein istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti puhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties hänkin--jaa-a!--ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja vallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua muuta kuin mörähdellä vaan.

Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti, äiti, Ihastus tulee!

Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan, että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.

Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä »Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman keksijä ja oikea henki!

Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle olkansa taakse:

--Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.

Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:

--Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.

Kerttu teki silmänsä suuriksi.

--No eikö vallankumousta tulekkaan?

--Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,--mutta kiihotus on käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet ... ah, Kerttu! ... käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!

Harvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti varmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.

Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:

--Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?

Mutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:

--Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on verisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei mikään! Ne ovat samassa ihmisessä.

Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien sanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon hilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään. Semmoisista, semmoisista Kerttu piti.

Kesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui uusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa kokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse, niin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei kaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta siinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut kaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes kuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla, eikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa mukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran kuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita ja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin niin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen ottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi kapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut olisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä huomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa pitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja ne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen etteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.

Mitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.

Palvelustyttö koputti ovelle.

Kerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.

Kapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse kirjoittamaan kuittia.

Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi samalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat sekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja suuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät riemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei ollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen,--ja otti sähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät rupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja se tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen alaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi ihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen pelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan vihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan Kruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän suuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.

Mutta kapteeni sanoi töykeästi:

--Kuka on Juudas meidän joukossamme?

He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.

Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?

Tämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan ja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.

Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka myöskin oli poissa.

Ja he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.

Mielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti siitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi osottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät siirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille yhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi tarkalleen punnita vastauksensa.

Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja, täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.

Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.

Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:

--Viaporissa ammutaan.

Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.

Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki, kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa ... tykkimiehet--sanoi--alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset tykkitulella... Nyt on kaikki ilmisodassa...

Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle. Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:

--Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.

Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.

Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.

--Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän sitä oikeastaan hoki?--Arpa on heitetty, arpa on heitetty.--Ja mitä se edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa on heitetty...

Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa. Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.

Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla sipsuttaen.

Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:

--Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?

Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!

--Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?

Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.

He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.

7.

Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.

Toinen yö oli jo tulossa.

Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia, levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.

Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä. Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.--Toinen syy mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että hänen luvattansa semmoisia tehtiin.

Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan. Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja, joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja; useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja. Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo väki-rynnäkköön komentanut.

Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja, silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan. Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi, kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.

Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä, päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.

Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.

Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu raivo.

Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa, lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa oli kaupungin pommittaminen.

Suunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta, että kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen lisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty ainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan menestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien menettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen vallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen varalta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä Viaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan tarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan mukautumisen.

Mutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli kokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.

Hirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että laumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan äkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja muuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!

Asia tuli niin päätetyksi.

Kuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä--rauenneeksi.

Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty Viaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että kaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä hetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat olivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää vallankumouksellisten käytettävissä.

Tästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan pääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli tapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.

Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään viimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita määräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin, ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät vaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä tukemaan.