Part 21

Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle, että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle. Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa--kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi opettanut--saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa, että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa--niitten pirun maitopartain--täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi--ilman mustatukkaa--Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille. Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään. Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret, kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta. No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa, olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat. Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat, kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?--ajatteli Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan. Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

--Katos, katos,--sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein rikkaimpien talojen ikkunoihin:--Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi, niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

--Toinen tulisi!--myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

--Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

--Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa, pankkipalatseissa ... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

--Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa Hinkin huoliin.

--Vielä mitä, sanoi Hinkki,--meidän kapteenia ne uskovat.

--Kas vaan sitä äpärää!--sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

--Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän kohosi:--Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin Veneh'ojalle jakaa.

--Jakaa se,--sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat, toiset menivät,--toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin kysymyksiin,--toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat...

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

--Mitäs siinä on?--kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA LAKKAUTETTU.

--Soo-o?--pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

--Häh?--kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia, joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä, hämähäkkien ja homeen seassa... Kyllä se mies olisi ollut aivan ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu hymyssä ajurirenkien puolelle.

--No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

--Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

--Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki,--sillä kun lakko loppuu, vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet. Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne, ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

--Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa, pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi--niinkuin Hinkki--se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään, ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli: Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla, oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle, luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit, konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä! Pormestari--itse pormestarikin!--kumartaa kapteenille! Franssin täytyi panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?--Mitä?--Onko se mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta, että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin, talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut, oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan. Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa. Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu--muuan--oli vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi...»

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään patajuopon--hyviä ystävyksiä olivatkin--, joka meni pelastusarmeijaan ja rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää, vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden perästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan, sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui, olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä...

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

--Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä ajasta.

6.

Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin itsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan kokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän venäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli heti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle kohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että rautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava hallitsijan vahvistettavaksi.

Mutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan siinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi ivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.