Part 20

Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.

Tämän kuultuansa kapteeni sanoi:

--Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät Venäjällä eivätkä Viaporissa.

Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti hattunsa ja meni kiireesti kaupungille.

Jonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja Kerttu jäi yksin.

Hän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä eriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta paitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta senjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa yhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman hälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset näyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta välinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä. Mutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä mitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se mitä tahansa.

Hän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli uutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun rauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin maailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän niinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli päättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin vaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin tavallista eikä ollut utelias.

Kohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt siitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein, vanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään kävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava heti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä Kertulle meni itse kahvia keittämään.

Vasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava vähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan, ettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin tahtoivat välttää.

Kahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin eivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.

Ja taas lukivat.

He lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä raamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee luolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna tulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!

Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun voimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan enää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.

Kun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:

--Mitäs Frans?

Kustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:

--Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään kepillä.

Ja taas lukivat.

»Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on pitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä olen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan, herra kuningas, mitään tehnyt.»

--Mitäs miehet?

--Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu vangita meidän Frans.

Kertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen häiriytymättä ajatella tätä asiaa.

»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava, muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.

Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat isännän,--olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä, renkienkö vai Franssin.

Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa, vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy uskollisena loppuun asti» ... muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa, vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.

Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat, että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella halkeama, jota hän kuivasi.

Lapset juoksivat taas ulos.

Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki ihmiset olivat kaduilla.

--Jotka joutavat, sanoi Kerttu,--mene vaan sinäkin.

Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.

Taas juoksevat lapset hurraten sisälle:

--Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!

--Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua nimettömässä...

Lapset huusivat:

--Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa, hurraaaa!

Taas juoksivat lapset ulos.

Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt, vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan kellertävän kalpea.

Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:

--No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?

--Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia! Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki! He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori, Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä, Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-, bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää... Trah! lovi kivimuuriin, läpi ruokasalin, lapset murskaksi...

Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.

--Missä ovat lapset?--huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.--Herran tähden, Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin: sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole valmistunut, mutta he itse eivät ole _vallankumoukseen_ valmistuneet, he eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon: näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa... Totisesti, Kerttu, muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla. Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!

Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.

Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.

Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa. Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja kasvonsa kauhusta kylmenivät.

Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen lapsensa, missäs muualla!

Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä, tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä, riiteleviä, innostuneita--niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä kaupungin kaduilla.

Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous, ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:

--Mitä se on?

Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.

Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.

Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:

--Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.

Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.

Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.

Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.

Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat, jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että hän melkein näki ne jo edessään!

Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi, näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin huutaneen.

Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.

Ei ollut missään.

Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin! Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot, jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan, sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin...

Aivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin pöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja odottivat mitä äiti sanoo ... sillä he todella olivat olleet siellä.

Missä kapteeni?

Ei kukaan tiedä.

Olivatko lapset jo kotona kun isä läksi?

Eivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla äänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle päästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.

Tapasiko isä lapsia kadulla?

Ei.

Tämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli, kuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona tapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä ollenkaan nähneet.

Alkoi tulla yö.

Lapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.

Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla vuoteissaan nukkuvina.

Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.

Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt. Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.

Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.

Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.

Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?--sitä levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi läikähdellä ihmeellisissä näyissä.

Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.--Tai on hän sitten ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja saanut siinä surmansa.

Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli vangittu.

Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.

Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä, mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen. Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon, ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla, siellä vangituita säilytetään.

Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.

Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.

Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!

Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen sisälle polisikamariin.

Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.

Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.

Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan, astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle puolelle syrjäytyen.

Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden tähden tuntua jo mahdottomalta.

Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu senmukaan hiljenee.

--Tuolla menee herra polisimestari,--sanovat sinnepäin osottaen Kertulle hänen saattajansa.

Kerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on kapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes--polisimestarina! Silmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina nähnyt...

Kerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.

--Enhän minä sinne--, sammalteli hän saattajillensa,--kunhan vaan sanotte hänelle, että lapset ovat tallella...

Ja oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.

Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen perhehuoliensa.

Semmoinenko, semmoinenko sinä olitkin!--Ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin hautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!

He antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä kirkkaat heijastuslyhdyt.

Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten menosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.

Kerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen, ihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi. Yhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma. Tämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!

Kiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa lepatti vähän silmillä,--mutta mitä siitä!

--Hän on poliisimestarina!--huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja lensi Kustaavan kaulaan.

Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.

--Työmiehet ovat hänet valinneet ... ja herrasväet tietysti myöskin ... siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa ... kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni...

Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.

Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä nyykäytellen: Tuokin tuossa...

Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.

Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,--muisto unesta, jonka hän oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes perääntyy--perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen...

Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut: hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan putoovan...

Sinä rakas ... sinä voimakas ... sinä suuri!

5.