Part 19

Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin pitävänsä maan kohtaloa käsissään.

Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.

Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.

Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.

Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti kohta ihmetellen ympärillensä.

Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia ... ja muutamia vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.

Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa--Kerttu tunsi allianssi-yleisönsä hyvin--ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.

Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo torkahtelikin.

Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt. Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois, jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.

Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse, silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)

Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä, tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona sanomalehteä lukemassa.

Kerttu sanoi:

--Mihin te rahaa keräätte?

Lapset vastasivat:

--Me ostamme hautaseppeleen.

Kerttu kysyi:

--Kenen haudalle?

Lapset sanoivat:

--Sen, joka on Suomen pelastanut.

Kerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin edessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja kaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.

Kapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti, ja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri sitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin kuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut muka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.

Semmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:

--Mitä minä vapaaherrattaresta!... On niitä toisia ja yhtä hienoja, jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla sotamiehenä ... jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

--Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä) eräs _kreivi_!--joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta--(ja kapteeni muutti äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)--se kreivi käy työmiehen puserossa ja pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

--Tolstoi, kyllä minä tiedän,--sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi, että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs murha...

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:

--Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?

Kerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt sai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään vieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi selittämään.

--Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna vastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka--

--Jotka mitä? sanoi Kerttu.

Kapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:

--On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt kukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!

--Mitä, mitä? sanoi Kerttu.

--On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!

Nyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua kuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.

--Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin! Vallankumouksellisiin!!

Hän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.

--Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!

Meni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen mitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.

Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:

--Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?

Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja tiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin ennustaa.

Kapteeni sanoi:

--Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun 16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.

Kerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo lähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:

--Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!

Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.

--Tämä on hirmuisen tärkeä asia,--sanoi hän sormeansa Kertulle heristäen.--Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.

--No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!

--Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan! Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!

--Eikä saa tappaa!--sanoi Kerttu pontevasti.

--Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää mitä siitä on vielä tuleva!

Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.

--Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!

--Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.

Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan seuraava seikka.

Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla, kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet. Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella...

--Ivan Ivanovitsh, tut?--sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.

Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.

Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin raikkaasti nauroi.

Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.

Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät toisiansa selkään!

He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian... Ja menivät.

Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),--ja syötyä eivät nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.

Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia, suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa upseereja, ja rupesi sitten--koska ei muuten voinut vaikutelmiaan ilmaista--kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi, milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti, niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!

Mutta--voi kauhistusta,--kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia kaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt tuleva!

Kohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä suureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.

Eipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan aikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja painoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa missä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta, raitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena. Ihmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli kauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua, naurahti ja sanoi:

--Niet?

Kerttu pudisti päätänsä ja vastasi:

--Niet.

Jonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi päätänsä ihastuksesta pudistaen:

--A harósh!

Eikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti, ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut ymmärtää, että se juuri _sitä_ kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko Kustaava Kertun sukulaisia.

Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän pampattamaan.

Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu, mutta juuri silloin se sen avasikin.

--Aa!--sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen. Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!--Ja lopulta vettyi hänen silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.

Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja pieni tapaus näytti olevan ohitse.

Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,--aivankuin äidin koko elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse, se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina, aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi syliinsä sulkea--ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa. Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä, äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen...

Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli lähdössä takasin Venäjälle.

Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille voin, minun _täytyy_ ... ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren luona.

Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä kysyi kiihkeästi:

--Kuka se oli?

Ja nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka välinpitämättömästi:

--Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne oli minun papereitani.

Mutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti hän voitokkaana Kertun korvaan:

--Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!

Kerttu oli kaatua hämmästyksestä.

Kapteeni nautti sanomattomasti.

--Mutta kuka se sitten oli?--kysyi Kerttu taas.

Kapteeni selitti salaperäisenä:

--Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian hellämieliseksi.

--Onko sekin paha?--kysyi Kerttu.

--On, sanoi kapteeni,--sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni oli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät hirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!

Kerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö vallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista elämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?

Tämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut, se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin ihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut kapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki etusormesta.

Eikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle uskollensa perin odottamatonta lisätukea.

Hän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi pitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein kaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa hävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja ruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään selvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli eivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy jokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi ostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi, jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän vaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja käski olemaan huoleti.

Mutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.

Saatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että kaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa--toiset sanoivat »he ovat tyytymättömät polisiin», toiset sanoivat »rautatiemiehet tekevät lakon ja junat seisattuvat»--ja varattuaan itselleen tavaraa niinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi, taisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon pyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja uusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen. Ja taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on? He ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!

Palvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee jo läähättäen Kerttua vastaan:

--Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule enää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!

Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja! Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä? Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee--mistä? Sitä Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina puhuneet vesijohdosta ja--aivan oikein--vesilinnasta, jonka pitäisi olla Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko... Tämä kaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan ottamatta.

Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit, ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.

Kapteeni vaan hymyili.

--Mitä tämä kaikki merkitsee?--sanoi Kerttu.

Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:

--He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!

Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.

Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen rivissä pitkin katuja.