Part 16

Kapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen toinen ihminen olisi--ymmärrettyään että tämä oli rakkautta--katsonut mahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna kaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten sellaiset oireet.

Hän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden rätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei se musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän katsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.

Mutta mitäs Kerttu teki?

Se tuli hänen luokseen unissa.

Ja vielä kuinka tuli?--Sopimattomasti puettuna!

--Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin ovat sinut nähneet!

--Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä,--itsehän kielsit minulta vaatteet.

Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut kieltänyt vaan ainoastaan liian _hienoja_ vaatteita. Mutta hänen kävi kovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen kaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan hämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.

Oli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt mieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin päinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo _olivat_ naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden muuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja Kerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä laillisesti vihitä.

Ja niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan, Kerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä vuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan syliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!

Jos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita kyyneleitä.

Tämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa hullunkurisuuden: he _olivat_ naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä, kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he _olivat_ naimisissa!

Ja kapteeni löi taas otsaansa sanoen:

--Minä kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttöön,--Kerttu ei tosin ole neekerityttöön verrattava, mutta minä sanon »jos»--. Nyt olisi neekereillä omituisia häätemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista pois jättämään. Eikö sulho olisi sivistymätön aasi, jos hän senvuoksi morsian raukan jättäisi? Tietysti pitäisi sulhon, jos hän tahtoo käydä gentlemannista, suostua siihen häätemppuun ja sitten vasta naimisissa ollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi!

Tosin kapteeni selvään tunsi, että vertaus ontuu, sillä hän oli ollut suostumatta vihkimiseen pääasiassa senvuoksi, että papit tekivät itseänsä sellaisen taikauskon avulla kansalle välttämättömäksi, eikä suinkaan vaan siksi että se oli itsessään järjetön temppu, kuten ehkä neekereillä. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitä asiasta niin, että papistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva tulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikä suinkaan siten että hän piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa.

»Aivan toista saatan minä vaatia Kertulta, niinkuin itseltänikin», ajatteli kapteeni edelleen.--»Käsitykset vihkimisen välttämättömyydestä saattavat olla Kertulla perintöä esivanhemmilta vuosisatojen takaa, mutta ne hienot vaatteet, joita hän on oppinut pitämään, ne ovat hänen omia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen työmies-pariskunta. Minä rupean käymään ruskeassa puserossa ja takki puseron päällä, ilman mitään kauluksia, ja Kerttu käyköön liina päässä, niinkuin työmiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti sisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyökkinä ja toisessa seiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapöytämme, riittää asunnoksemme.»

Kapteeni innostui tästä uudesta aatteesta niin, että se huone, jossa hän oli, tuntui hänen kävelläkseen aivan liian pieneltä,--seinät tulivat liian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa päälakeen.

»Kerran jylisevät nämä kentät, kerran paukkuu näillä tantereilla!»--huusi hän itseksensä ja ryntäsi haltioissaan ulos avaramman katon alle.

Hän meni suoraa päätä Kertun luo, vei kävelylle valleille, istutti penkille ja sanoi:

--Näetkö linnotuksen tuossa?

Kerttu sanoi:

--Se on Viapori.

--Se on Viapori,--toisti kapteeni.--Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä merelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä Kerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan unohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima, joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin ettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.

Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne päin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.

Kapteeni jatkoi:

--Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran kääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.

--Hyi, älä semmoista!--sanoi Kerttu.

--Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja hopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?

--Tietysti,--sanoi Kerttu.

--Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!--Mitä tekisivät kaupunkilaiset, kun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse--kuuleppas, näin: pang uu-u-u-uu-u--kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa ulinaa sen halkaistessa ilmaa.--Mitä?

Kerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan väliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen milloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:

--Sellaista aikaa ei tule koskaan.

Katsahtaen ympärillensä, etteivät edes kivetkään kuulisi, ja lykäten kädellään Kerttua ikäänkuin syrjään kapteeni antoi rintansa perimmäisestä sopukasta kuulua maanalaisen sähinän:

--Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee!

Kerttu nousi lähteäkseen ja ikäänkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi:

--Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimättä en minä vaan; suostu.

Nyt sanoi kapteeni ketterästi:

--Etkä tarvitsekaan enään suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmärrät ja suostut toiseen asiaan.

--Mihinkä sitten?--kysyi Kerttu eloisasti.

--Siihen vaan, että me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elämään niinkuin tavallinen työmiespariskunta--jo ennenkuin Viaporin tykit meitä siihen pakottavat.

--Ja sinä siis suostut?--sanoi Kerttu, itsekin uskoen, että suostumus oli hänelle muka jotain odottamattonta.

--Saat mennä vaikka vielä tänäpäivänä pappilaan kuulutusta toimittamaan.

Kertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta huomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei hän vielä koskaan elämässään ollut niin onnellinen ollut.

--Mutta sittenhän minulle tulee ihan tulinen kiire,--liverteli Kerttu,--sillä ajattele mitä kaikkea minulla on vielä tekemättä!

Ja rupesi luettelemaan mitä kaikkea hänellä oli kesken myötäjäismyynistä.

--Kylläpä tässä tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja välillä ehti kertoa yhtä ja toista hääleningistäkin.

Mutta kapteeni sai pian nähdä, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myöskin vanha Kustaava äiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperäisiin puuhiin sen tapauksen varalta, että »jos» tai paremmin »kun» Hannes vihdoin suostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen.

Olihan kapteeni tosin jo pitemmän aikaa kuullut yläkerrasta omituista koputusta ja nakutusta, välistäpä oikeita moukarinkin iskuja, jopa kaakelien rysähdyksiä, niinkuin uuneja hajotettaessa. Äiti oli Hanneksen kysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, että siellä tehtiin tarpeellisia »replatsuunia» talveksi. Mutta että tämä tasainen ja kuukausmääriä yhtämittaa kestänyt kolina, olikin tarkottanut koko yläkertapuoliskon, se on, neljän huoneen ja kyökin varustamista nuorelle pariskunnalle, siitä ei kapteenilla ollut vähintäkään aavistusta ennenkuin sinä päivänä, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja oikopäätä lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta kuulutusta pyytämästä.

Sinä päivänä, heti Kertun lähdettyä, äiti vei Hanneksen katsomaan yläkertaa.

Hannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi--kaikkia yhtaikaa.

--Mutta enkö minä sanonut teille, äiti, että me Kertun kanssa asetumme yhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon kyökki? Ja te olette tämmöistä varustaneet!

Äiti seisoi syyllisenä hänen edessään, mutta ainoastaan niinkauan kuin Hanneksen silmäkulmat pysyivät korkealla ja huulet hörössä. Sillä he Kertun kanssa pitivät tätä Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden vihaamispuuskaa jonakin hänelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota ei auttanut vastustaa. Heti kun silmäkulmat laskeutuivat ja huulten hörötys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla näytellä yläkerran laitteita, niinkuin ei mitään ankaruuden välinäytöstä olisi ollutkaan.

--Älkää herran nimessä!--puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin. Mutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla tämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä tyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä mahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.

Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,--ikkunoissa automaatiset rullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset päällysverhot,--ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät trymoot,--piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly, keveät, punasella verhotut sohvat, tuolit--

--Älkää, älkää herran nimessä!--hoki Hannes sekä mielipahoillaan että iloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi makuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen salaperäisine budoarineen,--ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean kaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla, ruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.

Ainoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät pääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa eteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan ja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla varustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin määräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!

Kaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa »herran pyhään avioliittoon»,--että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä,--että pyylevä pappi, mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla asettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa polvilleen pallille,--että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä äänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa,--että pappi otti kapteenilta sormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen,--että Kerttu, punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen valkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman,--että suunnaton joukko lähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten,--äiti kiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan nuorta paria,--että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja hänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.

Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle hajotettu linnotus.

Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin asti liikuttavaa, voi naurettavaa!

Keskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja käsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät--!

Hän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset, hyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa hymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.

3.

Vaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian kuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin ettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.

Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan huomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä kaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti eleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut vaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa, kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi jälleen kävellä keppiin nojautumatta.

Tämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle joutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi vaarin eteen.

Kohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin tapaamaan.

Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei aikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi elpyä.

Syötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.

Hän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä ei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen entisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös maa-asioista.

Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana, jotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen kasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja yhtä valmiina kaikkiin asioihin.

Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri peitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan kolmen jalan välimatkalle.

Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria, olisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen jälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.

Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut hänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta Hinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin vapauttansa.

Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut hänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä että sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina, vapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen, isän aseman mitenkään sitomatta häntä.

Hän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli lapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.

Oikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot kestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa. Ei ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei päivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan vilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi käyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta paikkaan, vetivät, kutsuivat,--aivankuin joku haltija tai sanokaamme Hinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos tätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä Katajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai Söörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä hänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.

Meni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni toinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut. Sillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu mihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki enin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma esiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat sitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat, mutta eivät eläneet.

Satama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka häntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla Söörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja sielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita koko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja hälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä ja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella työmaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille asioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.

Kaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma järjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja ulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen ja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska tällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset. Asianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä miellyttänyt--täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki vahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus sivutuloihin.

Ei. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti Hinkissä--pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja kiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.

Ensi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen ja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.

»Ne on poikia!--ajatteli Hinkki,--eipä tämmöistä minun aikanani ollutkaan».

Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.

Täällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja otti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.

Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien rukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja neitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja ilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen vähän maallisestakin palkasta tiedustella.

Hinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi kasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.

Näiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen, ja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä tämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.

--Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot!--iloitsi morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.

Hinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista. Paljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa välillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään _elivät_, sillä ei heillä ollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he kukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli. Eikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut heidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa jälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja paha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat jotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen omassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi aina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen joutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut: annappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin tottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa mitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi antanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden, jota ei vielä oltu voideltu.

Ja niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa, Hinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä isänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä saamansa hienot pöksyt.

Sitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo vähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi elämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi Hinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja valveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.

Asia oli tällainen.

Hinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden kuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun huvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut menemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä sellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja koonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa. Itse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.

Hinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.

Hän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut puhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse ylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin puhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin kasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa kuunnella.

Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja ihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä vetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta kuuntelemaan.

--Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla!--sanoivat miehet. Mutta Hinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.