Part 17

Vasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta, heräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.

--Mitä piruja se oikein poraa?--sanoi hän ja pystympään istuen höristi korvansa.

Mustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa ja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.

--Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan,--selitti joku miehistä.

Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän vaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle volisemaan.

Se käsitys, minkä Hinkki puolestaan puheesta sai, kun hän terotti parhaan kuulokykynsä ja neuvokkaimman älynsä, oli tämmöinen:

Mustatukka käski kaikkien työmiesten mennä yhteen ainoaan sakkiin, niin että uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan miehet, Hietalahden sahamiehet ja Söörnäisten sahamiehet, jotka kaikki olivat keskenään ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivät sovinnon ja menisivät kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi mustatukka.

--Polisi vie sun putkaan!--huusi Hinkki väen takaa puunjuurelta, ja miehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat lähinnä puhujalavan ympärillä, kääntyivät ja puivat nyrkkiä meluaville.

Mutta ikäänkuin vastaten Hinkin välihuutoon mustatukka sai nyt vasta oikein tuulta siipiinsä.

--Polisiko? Mikä on polisi?--puhui hän,--polisi on sama Suomen poika kuin jokainen meistä,--sama työmies, joka niinkuin jokainen muu työmies on rahan edestä myynyt työvoimansa herroille. Mutta kun sosialismi pääsee leviämään,--kun jokainen kerran ymmärtää, ettemme ainoata ja kalleinta, mitä työmies omistaa, nimittäin työvoimiamme, saa kaupata niinkuin markkinatavaraa,--silloin polisikin tulee meidän puolellemme. Silloin me vaadimme ja me saamme oikeuden äänestää joka mies kansan yhteistä onnea koskevissa asioissa, ja silloin me äänestämme kaikki työn välineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idässä ja lännessä savujansa meidän ympärillämme tupruttavat, me äänestämme ne kansan yhteiseksi omaisuudeksi, josta älköön kenkään suurempaa palkkaa nostako kuin minkä hän työllänsä ansaitsee. Silloin me äänestämme veljeyden ja tasa-arvon valtakunnan maan päälle, silloin me--

--Tulee paukku Viaporista!--huusi taas Hinkki.

Kaikki väki äimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jäi ikäänkuin sammaltelemaan, yhtyen yleiseen äänettömyyteen. Sillä niin olivat kaikki nämä kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina näkyviin sotavalleihin ja kaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivät he milloinkaan tulleet ajatelleeksikaan mitään kaupunkia kohden tähdätyn pommituksen mahdollisuutta sieltäpäin. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille selvitä, remahti väki nauruun.

Mustatukka ei ollut kauan aikaa hämillänsä. Pian hän kokosi yhteen käteen jälleen kaikki puheensa langat ja viritti entistäkin tulisemmalla innolla nuottinsa.

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi hän.--

Hinkki huokasi, istui jälleen puunjuurelle ja sanoi lähimmillensä:

--Se on heikkojärkinen.

Eikä hän enää kertaakaan keskeyttänyt puhujaa, vaan tämä pääsi täyteen vauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastaväitteet unohdetut polisineen ja Viaporineen.

Mitä siinä auttoi Hinkin selitellä puhetta järjettömäksi! Niinkuin meren hyöky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo alkoivat Hinkin lähimmätkin kääntää kasvonsa hänestä puhujaan päin. Toiset nousivat ja hänen ympäriltänsä hajoten tunkeutuivat lähemmäksi puhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinä ollut hänen rinnallaan enää kuin hänen uskollinen seuraajansa muurarinsälli ja toisella puolella peltisepänsälli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon.

Ilman mitään tappelua, ilman mitään ovelaa kaappausta, pelkällä suun porinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jättänyt hänet yksinäiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon oli maailmaan sillä aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinä mustatukka!

--Yhteenliittyminen on voimaa!--huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi nyt toista kautta todistamaan tätä mahtilausettansa.

--Täällä koetti joku äsken, sanoi hän, saada naurajoita puolellensa pommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitä on Viapori, sanon minä hänelle nytkin! Se on kourallinen samoja työmiehiä, vaikka vaan toiskielisiä, jotka niinkuin me meidän herroillemme myyvät työvoimansa heidän herroillensa! Mutta se kipinä, jota minä koetan tuleksi puhaltaa täällä, se on--uskokaa minua--jo ilmiliekissä muualla. Kerran kaikki kansat omistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minä, lataa tykin ja laukasee sen? Kuka ampuu köyhälistön riveihin, silloinkuin kaikkien kansain köyhälistöt ovat veljinä? Työmies on työmiehen veli eikä valtakunnat eivätkä valtameret erota sitä veljeyttä. Tyhjäksi hiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken tätä mahtia vastustaa! Kansa, tervehdi päivää, joka vastaasi pimeydestä nousee! Kansa, ota vastaan oma suuri tulevaisuutesi! Yöpeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat! Yksityiset rikkaudet maatuvat ja mätänevät! Köyhälistön rikkaudet nousee niiden haudalle! Köyhälistö, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien kansain köyhälistöt, yhtykää!

--Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa?--sanoi Hinkki, mutta nyt ei häntä ollut enää peltiseppäkään kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet tavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja ammottavin silmin puhujaan päin, tuskin kuullen mitä Hinkki sanoikaan.

--Saatanan perkele!--kiroili Hinkki suutuksissaan puoliääneen.

Mutta nyt tuli sellaista, jolle sentään Hinkkikin lakkiansa kohautti.

Mustatukka, käsiänsä huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan, että herrat olivat työväen sanomalehdeltä kieltäneet paperin ja pysäyttäneet sähkövirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle.--He tahtovat tukahuttaa meidän veljeysaatteemme jo sen kätkyeeseen! huusi hän.--Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentä vahvaa käsivartta, ja koneenhyrrä pyörii miesvoimalla!

Kun hän tämän oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui toista sataa vahvinta miestä painokonetta liikuttamaan. Näistä rupesi joukko valitsemaan tarpeellisen määrän kaikkein vahvimpia.

Mustatukka jatkoi:

--Mutta ei sillä hyvä. Kone rupeaa käymään, mutta mille painetaan? Herrat tekivät meille paperilakon. Hyvä, kerran tulee meidänkin vuoromme tehdä lakko. Varjele, kun meidän käsivartemme kerran painuu alas ja heitä palvelemasta kieltäytyy! Me lypsämme heidän lehmänsä, me leivomme heidän leipänsä, me rakennamme heidän huoneensa, me luomme heidän tiensä, me kivitämme heidän katunsa, me linjotamme heidän rautatiensä, me käytämme heidän tehtaansa, me pystytämme heidän kirkkonsa, me olemme heidän polisinsa ja heidän armeijansa. Varjele, varjele! sanon minä, kun me kerran työstä lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin kerjää? Minä kysyn: kuka silloin kerjää? Kuka silloin selkä kumarassa, tihrusilmin, kynnyksen takaa leipäänsä kerjää?

Tässä hukutti puhujan äänen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja hyvä-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa järjestykseen, kohotti olkapäänsä, ummisti silmänsä ikäänkuin pauhun tyyntymistä odottaakseen, ja kun väki äkkiä hiljeni, oli kauan aikaa vielä ääneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta hänen luovan aatteensa vaikutukselle. Avasi jälleen silmänsä, olkapäät laskeutuivat, ja eteenpäin kumartuen ikäänkuin että hänen tahallaan hiljennettyä ääntänsä voitaisiin kuulla, sanoi:

--Vai paperilakko!

Väki purskahti rajuun nauruun.

--Onnittelen teitä, hyvät porvarit,--mutta vasta sitte kuin lakkonne on onnistunut. Sillä totisesti sanon minä teille: jos te meiltä paperin todella kieltää voisitte, emme epäilisi riisua valkoiset paitamme ja panna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitä meiltä ikinä estä. Ja totta on myöskin, että paitojen käyttäminen sellaiseen tarkotukseen kohtaa teknillisiä vaikeuksia.

Taas remahti väki nauramaan.

Mustatukka odotti viimeisenkin naurunäänen hiljenemiseen ja sanoi sitten:

--Ei kai auttaisi muu kuin selvä raha, ja on »räknätty ulos», ettei köyhälistöllä ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvät herrat, onko köyhälistöllä rahaa! Tässä on minun hattuni, ja jolla on suurempi pää, pankoon hänkin lakkinsa kiertämään, niin pääsemme asiasta kohta selville!

Syntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua lakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen väkijoukon keskellä.

Hinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin todellakin rahaa.

Sillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut soittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.

--Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena. Kalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä sampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään muruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa. Niinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa! Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän pälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme siihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja palkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun innostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta käsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette luodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän eläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi, henkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön uuden sammon takojat!

Hinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan seurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän pussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten vuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki kaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita kasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista vieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia--

Ja kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.

Silloin sanoi Hinkki:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Tämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin kerääntynyt niin paljon.

Hinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui rahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat. Sitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat kasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin merkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki sanoi taas:

--Katos, katos perhana!

Koneen vääntäjiksi valitut miehet--niitä ei paraalla tahdollakaan saatu valituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä ja siis tarkotukseen sopivimpina,--rupesivat kohta tekemään lähtöä kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen, järjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi heitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.

Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin kivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine punalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden ja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin musiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta erotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka pitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se tulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Kun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään käytävälle.

Tätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää, rivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa tullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet housuntaskuihin niinkuin oli hänellä.

--Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.

Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka mehevämmin haukkua osaisi.

Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:

--Katos perhana, katos, katos perhana!

Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella haukkumisen, joku kehasi.--

Mutta Hinkki ei puhunut mitään ennenkuin käännyttyään kulkueen suunnasta pois syrjäkadulle.

--Näittekös rahoja?--kysyi hän äkkiä.

Ja kun miehet sanoivat kyllä rahat nähneensä, äännähti Hinkki ankaran kysyvästi:

--No?!

Ja sanoi:

--Onko se mikään tyhmä mies, joka niin paljon _rahaa_ kokoon saa!

Miehet myönsivät, että sellainen oli monelle viisaallekin aivan mahdotonta.

--Ottakaa siis vaari, pojat!--sanoi Hinkki, merkitsevästi silmäkulmainsa alta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistä sillä kertaa.

Hän alkoi nyt käydä kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja tilaisuuksissa, missä vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista tovereistaan hän silloin vielä pysyi paremminkin erossa kuin otti mukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut mitään. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli myöhään yöhön pieniä, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi:

--Nyt saatte pian nähdä, että maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi.

Vaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin nämä Hinkin sanat, ja hetken, milloin ne sanotut olivat.

Ajan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssän kasarmin taakse, ja rupesi heille siellä sanomaan, että nyt täytyy mennä oppiin.

He sanoivat:

--Mihin oppiin sinä meitä aikamiehiä käsket?

Hinkki vastasi:

--Mustatukan oppiin minä teitä käsken.

He ihmettelivät suuresti näitä Hinkin sanoja.

--Mitä sinä meitä mustatukan oppiin käsket, emmehän taida lukea emmekä kirjoittaa?

Hinkki sanoi:

--Oppikaa ensin minulta mitä minä taidan.

Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti, milloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista harjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä, päät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja sitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.

Eikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja paljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä, tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata taidokkaasti, kompastumatta.

Sillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan Hinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin sentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa kaupungissa löytyi.

Ja kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:

--Nyt menkää mustatukan oppiin.

Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat mustatukasta kaikki hänen sanansa.

Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi asiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien keskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.

Sentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän älynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:

--Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!

Ja otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja opetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.

Ja pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja puhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.

Ja mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen tuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.

Mutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.

Tai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli olallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.

Rupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan paidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)

Meni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut menevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu peltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee?--Ei hurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää kirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde sanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle sohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa kyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.

Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.

--Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.

Mutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo ennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut hänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat jo kokonaan muualla.

Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:

--Odottakaa vähän.--Ja rupesi jotain ihmeellistä hommaamaan polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.

Ja vaari odotti tyynesti, sillä hän tiesi, että suuret tapaukset aina pyörivät Hinkin ympärillä, missä ikinä se liikkuukin.

Eikä mennytkään monta aikaa, niin vaari jo taas sai nähdä ihmeitä.

Eräänä kauniina päivänä Hinkki ilmestyy hänen matalaan asuntoonsa niin komeassa ja kiiltävässä puvussa, että ellei vaari olisi miestä kohta Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin löytäneen vanhan Siperian-karkulaisen tästä pimeästä piilosta, Franssin kivimuurin takaa, hämähäkinverkkoisten ikkunain hämärästä, ja tulleen hakemaan takasin Siperiaan vietäväksi.

Mutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien edellä he rupesivat nytkin ensin syömään. Hinkki söi sillä kertaa tavattoman paljon ja kauan, eikä koko aikana kuin hänen suunsa ruuan puremisessa kävi puhunut mitään.

Joten vaarilla oli hyvä aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsä uutta pukua.

Musta takki ylettyi lähes polviin asti, takaa se oli vyön kohdalla poimuissa. Jaloissa oli hyvin väljät siniset roima-housut, niin että pussina putosivat puoliväliin pitkävartisia saappaita. Olkapäillä oli keltanyöri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkän pitkä vaskihelapää miekka, jota Hinkki syönnin aikana piti seisomassa polviensa välissä nojallaan. Toiset hihnat kävivät vasemman olan yli. Lakin oli pannut tuolin alle. Siinä oli suuri, kiiltävä lippa, leveä vanne ja päällimmäisenä niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu lautanen, jossa helotti ihmeellinen pyöreä töherrys.

Syötyä vaari työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydän luota, pani kämmenensä polvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin päin naurahtamisella kysyi, mitä tämä nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielä sitä, että muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he epäilyksiltä turvattuina voisivat ryhtyä väärän rahan valmistamiseen.

Hinkki ymmärsi hyvin vaarin mykän kysymyksen.

Vastaukseksi, ja osottaakseen, että hänellä oli nyt mielessä jotain vielä parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti avata merkillistä nahkakoteloa, joka oli hänen vyöllään, ja veti esiin välkähtelevän pistoolin ynnä patruunalaukun, kovilla patruunilla täytetyn.

--Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui seinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille, että kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä kivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.

Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen vyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta sylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen ketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan epäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi katkaista myöskin ihmispään.

Vaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari täysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko sakkinsa--nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi opettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt--hakemaan ryssänpolisin paikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi Hinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat, jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.

Ryssä--se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä, kun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä--se oli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä pyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla. Ja että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat omikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi niinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä olisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt, mutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat mennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia herroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin. Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt sellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja pakkasellakin passissa seista.

Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei kapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.

He olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä kertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän Hinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.

Ensi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua Hinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:

Eräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille tarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin muutamien ulkosaarten asemaa.

Hänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen määritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston nojakohtana,--alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen mietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein vähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien lauserakenteiden muodosteleminen.