Part 15

Ensin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta puhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä kovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli jo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:

--He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet, joka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin torilla!

--Ää, ää, ää-ää--alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia kohden.

--Jaa, jaa, vaari,--sanoi kapteeni,--eikös niin: maa on sen, joka sitä viljelee?

--Ää-ä--maa--ää--

--Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut että maa sen on ollutkaan.

Tämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan käsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas käsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat tulvanaan hänen silmistään vuotaa.

Kapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa kuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän ollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.

Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan tullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta kotiin!

Jonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella Kaivopuiston ratavalleja.

Että kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei nyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän pitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi, että katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen,--että heidän lapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin,--että hän oli juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,--että hän oli kaikki personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt luotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä muutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen kuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes hakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan tietäväkään!

Näin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa toruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän viattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja semmoinen olikin nyt hänen aikeensa.

Eteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen epäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei avannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.

Kapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden rätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava sekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia. Toisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä vartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun hän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta liiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti nähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään liikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa heti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei. Vaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan, ja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai niinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin ilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.

Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja oikeastaan oli.

Sitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi Kerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan kysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2) Miksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden ompelemiseen?

Puolen tunnin odotusajan perästä Kerttu näyttäytyi silmänräpäykseksi ovella:

--Oo! Eikö Hannes enää upseeri olekaan?--sanoi hän hirmuisesti hämmästyneenä, ikäänkuin ei olisi sitä jo tiennyt.

--Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevästi kohauttaen silmäkulmiansa.

Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapäitänsä osottaakseen ettei oven sulkeminen käynyt oikein laatuun.

--Odota, kulta, minä tulen kohta, sanoi hän ja katosi taas puoleksi tunniksi--vähintäin puoleksi tunniksi--salihuoneeseen, jonne uusia pukujen koettajia näytti saapuneen.

Oli ilmeistä että Kerttu kopeili näistä muka tärkeän tärkeistä tehtävistään, jotka estivät häntä heti ottamasta vierastaan vastaan.

Ja erittäinkin hämmästytti kapteenia tuo hänen sanansa »kulta». Se oli sanottu tavalla, jota hän olisi Kertulta vähimmin odottanut. Siinä tuntui selvästi jotain ikäänkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan. Tai ehkä jotakin vielä sitäkin arveluttavampaa.

»Odota, kulta, minä tulen kohta!»--niissä sanoissa piili ilmeisesti sellainen käsitys--sitkeä, ikipäiviksi juurtunut käsitys,--että Hannes oli pohjaltaan löyhän köykäinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka nyt vielä päälliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyä, vaan tahtoi koetella taas jotain uutta.

Miten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta käsityksestä ja oliko hän ollenkaan saatavakaan siitä irti, se asia näytti kapteenista tällä hetkellä peräti sotkuiselta ja selvittämättömältä vyyhdeltä.

Kaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma näin alkoi näyttäytyä aivan mahdottomaksi, hän kadotti vähimmänkin kuvan siitä miten Kertun edessä esiintyä. Kaikki konseptit menivät käsistä. Mitä sanoo hän Kertulle, jos tämä nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta?

Ja kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi hänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä tehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa naisiin--ainakaan kauniisin naisiin--ei vielä ikinä ollut muuta kuin äreän soturin.

Sitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä haitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä se juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit viittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta kauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.

Näin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys Kertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli Kertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki välttämätön!

Sitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään leikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.

Päästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua odottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta itse hakemaan häntä.

Mutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei mennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun työpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.

Lähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä näkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun kulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin nämä herrat kiertelivät samaa porttia,--inhottavat sivilit merkillisine kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja näiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala löyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa häntä pitivät.

Ei ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu lopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!

Kapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista sisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi meri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.

Siellä hän istui penkille ja koetti ajatella:

»Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla--se on minun!»

Mutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä tällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen luovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri, mutta edellisen ainoastaan konna.

Ja kapteeni löi otsaansa sanoen:

»Olenko minä vallankumouksellinen?»

Ja vastasi: »Olen».

»Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en vihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä »mennä» naimisiin, jos se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä _olen_ jo naimisissa. Niin juuri,--siitä silloisesta hetkestä saakka me olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo linnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia, josta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen valhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin »menemme» naimisiin, ja salata minulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu _on_ minun vaimoni?

Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun mies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt nousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun mies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka hän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.» Mutta hän lähti.

Hänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.

Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet rappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:

--Ketäs herrat hakevat?

Molemmat herrat nenästyivät tästä kysymyksestä ja toinen käski kapteenin ensin sanoa ketä hän täältä haki.

Silloin kapteeni sanoi:

--Minä olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketä te olette?

He sanoivat:

--Ohoh, sepä saadaan nähdä!

Kapteeni soitti ovelle.

Palvelustyttö päästi kaikki kolme sisälle ja nauraen ja makeillen niille kahdelle hienommalle herralle antoi näiden mennä odottamaan siihen viereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupäivällä odotustuntinsa viettänyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole tänäpäivänä enää tavattavissa.

Salista kuului vielä hienoa ompelukoneen käyntiä.

Kapteeni riisui päällystakkinsa ja pani sen naulaan.

Luullen miestä kuuroksi palvelustyttö huusi hänen korvaansa äskeisen sanansa toistamiseen.

Kapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hörössä pienellä harjalla huolellisesti tuuheat viiksensä kahden puolen, ja pisti sitten kaikki rauhallisesti jälleen taskuunsa. Nämä tehtyänsä hän meni salin ovelle, avasi sen selko selällensä ja astui vakaasti sisälle.

Salissa nousi suuri hälinä.

Hihkaisten säikähdyksestä vetäytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus oli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan ja yksi juoksi telefoniin siltä varalta että tulisi käskettäväksi apua.

Korvia myöten punehtuen Kerttu rupesi jotain hätääntyneenä sanomaan kapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien äänettömyyttä silmänräpäyksessä. Suhahtaen livahti puvun koettelija sermin takaa eteiseen ja sieltä ulos.

Kapteeni kääntyi ompelijattarien puoleen sanoen:

--Työ lopetetaan. Saatte mennä!

Tytöt katsoivat hämmästyneinä Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestä huoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa röyhkeän komentajan ovelle.

Mutta Kerttu tuli nöyränä ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja katsoen häntä ylös silmiin sanoi:

--Hannes hyvä, annathan anteeksi--

Nyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmän kautta ulos.

--Saatte mennä. Kuulitteko?--toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt alkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista eteiseen.

Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:

--Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?

Ellei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut päätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan ihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen päätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut sillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi, mielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä äänessään:

--Soo-o?

Ja vielä lisätyksi:

--Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.

Tähän sanoi kapteeni:

--Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä naista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta en minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.

--Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,--ne palvelee fiinin konttorin päällä.

Kapteeni rupesi nopeasti kävelemään ja huusi:

--Tämä verstas suljetaan huomisesta päivästä. Kaikki on lopussa.

--Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikä osannut mitään parempaa keksiä sanoakseen kuin:

--Emmehän me ole sentään _vielä_ naimisissa!

Silloin kapteeni pysähtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti sormeansa heristäen:

--Keerttuu!

Kerttu painoi päänsä alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa:

--Kun on niin paljon tilauksia vielä kesken--

--Sen asian saa Kerttu järjestää niinkuin paraiten ymmärtää, mutta verstas suljetaan. Me muutamme äidin luo yläkertaan. Kerttu saa siellä ommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen--köyhemmälle kansalle.

Nyt ei Kerttu voinut itseänsä pidättää, vaan purskahti pitkään ja raikkaaseen nauruun, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus että hän rupeisi jälleen paitoja ompelemaan!

Kapteeni sanoi:

--Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia silkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.

Kerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.

--Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä laittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.

Tämän sanottuansa kapteeni läksi pois.

Yksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei voinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas avasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät kädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi ruskoiselle merelle.

Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.

Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua! Ja mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian miettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!

Ja Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti Kustaavan luo.

Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen tarpeettomuudesta.

Ja niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat.

Kustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat onnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein järjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta hehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivät toisiansa, kun sinä iltana erosivat.

Mutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, näki hän Hanneksen tulevan kotiansa päin ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen näköisiksi, sillä suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillä hetkellä hänen päällensä.

--Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle.

--Mikä niin?--kysyi Kerttu hienon sävyisästi.

--Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta äidille?

--Sehän on kyllä asia,--sanoi Kerttu,--mutta äitisi puhui sinun ajattelevan ilman vihkiäisiä.--Hyi sinua!

--Mutta Kerttu hyvä, mehän _olemme_ jo naimisissa!

--Emme ole ihmisten edessä.

--Minkä ihmisten edessä?

--Ja siksi toiseksi,--sanoi Kerttu,--tiedä että minä olen tullut jumaliseksi.

--Mitä se merkitsee? kysyi kapteeni.

--No, kyllähän sen tiedät, voi sitä pahemmaksikin tulla, kun pitkät vuodet saa yksin surra.--Ja Kerttu pyhkäsi vihasen kyyneleen silmästänsä:--Noh, antaa niiden asiain olla.

--Luuliko Kerttu, että minä olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon sinulle, miksi en tahdo tietää kuulutuksista enkä papeista. Minä olen tullut vallankumoukselliseksi!

--Mitäs _se_ sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien.

--Tulehan tännepäin.

Kapteeni alkoi mennä Kertun kanssa pois päin kotoa ja puhua kuiskaamalla.

--Vallankumouksellinen--se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot toisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enää kärsi vääryyttä, vaan saa täyden toimeentulon työstänsä. Kaikki muutetaan--ymmärtääkö Kerttu--kaikki!

--Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa!

--Minä en ole yksin.

Ja katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi Kertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:

--Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta kellekään!--Ja taas katsoi ympärillensä:--On ruhtinaitakin! Ole hiljaa kuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!

--Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?

--Nyt sen tiedät.

--Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.

--Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja sittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu, sinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä,--emme olekaan näiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään, Kerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!

--Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en milloinkaan.

--Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.

--Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!

--Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.

--No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä kapteenista omalle suunnalleen.--Ollaan siis erossa!

Hän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan asti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan vilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.

--Mieti tätä asiaa tarkkaan!--huusi kapteeni hänelle silloin, varottavasti sormeansa heristäen.

Miettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta, että »jos» kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä kohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä täydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan, suuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa komentelemassa käynytkään.

Eikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä sitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa.--Sillä siellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin käsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin hihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat varustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla, punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.--Sekin huone, jossa kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä tikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista, ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman ompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan. Siinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin lehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska ymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle neidille itselleen.

Kaikkea tätä tietysti ainoastaan että »jos» kapteeni tulee järkiinsä.

Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan lopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä olemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei lohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen vallankumous-aatteellensa.

»Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen määritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?»

Miettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi Kerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous. Tämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.

Vallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä sanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa kuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä lopullisesti jätettävä ajatuksista pois.

Selvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua ajattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.

Hän ryhtyi sensijaan työhönsä.

Ja ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se, että hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston rantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille kävi Kertun asunnon ohitse.

Melkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja tuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:

»Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!»

Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana. Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina linnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien rakennetta j.n.e.

Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin kiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka paikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden vihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa tasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti räpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.

Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka kerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus, että niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva, vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä rypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen kohtaan, seurasi Kertun pää ihan--ihan sen kohdan viereen odottamaan, hymyilevänä, rakastavana.