Part 7

Seuraavan päivän matkasta ei ole mitään sen merkillisempää kerrottavaa, kuin että puolenpäivän rinnassa Saraniemestä lähdettyämme soutelimme viitisen neljännestä kovanlaisessa vastatuulessa ja sadekuurojen tuon tuostakin vettä romautellessa. Posiojärven rannalla olevaan Aholan taloon sitten yövyimme. — Hieman vaihtelua, vaikkei niin viehättävääkään, oli kuitenkin se, että muutamassa kohden soudimme hyvän matkaa harhaan ja tulimme lopuksi umpiperään lahteen; kartta näytti niiltä seuduiltakin "kyselyn mukaan" tehdyltä: olevia saaria oli pois jätetty ja olemattomia sijaan pantu. —

Aholasta seuraavana aamuna lähdettyämme, soutelimme kovassa sateessa Ahven- ja Varrassalmien kautta Ylikitkalle. Parissa paikassa täytyi meidän tuntikausia olla suojassa pahimman vedenvalon aikana. Matkamme ei juuri sukkelaan siis edistynyt. Kitkalle päästyämme kuitenkin meno muuttui. Saimme näet oikein hurjan myötäsen ja niin ne laskettiin Ylikitkan suuret selät, Turjan-, Vasikka- ja Tolvanselät, muutamissa tunneissa, vaikka matkaa karttuukin nelisen penikulmaa. Kitkajärviä varten me pääasiallisesti olimme varppeet veneeseemme laittaneet ja kyllä ne nyt tarpeen olivatkin; hyödyksi ne olivat olleet kyllä jo monessa muussakin paikassa ja olivat edelleenkin.

Vaikka veneemme tuommoista hurjaa vauhtia kiiti, heitimme kuitenkin uistimia perään, kun näet oli kerrottu Kitkassa lohia olevan. Turhaa tuo puhe ei ollutkaan, sen huomasimme, sillä kokonaista seitsemän lohta tuolla matkalla puuttui uistimiimme. Niistä kuitenkaan emme veneeseen saaneet kuin kaksi, vaan hyvä niinkin; lujat siinä näet sai leukapielet lohella olla, kiinni pysyäkseen semmoisessa kyydissä. Tavallisen kokoisia ja aika komeita järvilohia saamamme olivat. Isompiakin tuntui järvessä kyllä olevan, paha vaan, että sivu suusta menivät meiltä, kun näet pääsivät. — Hyvänniemen kohdilla näytti lohilla varsinainen "asuntopaikka" olevan, sillä sen ohi kiitäessämme oli meillä kokonaista neljä kiinni ihan vähällä ajalla ja siinä me nuot kaksi saimmekin. —

Mitä muutoin Kitkajärviin tulee, olivat ne mielestämme kauniimpia koko matkallamme. Nuo suuret selät, paikotellen kolmea neljännestäkin leveät, korkeine, metsäisine rantoineen ja pitkine järveen pistävine niemineen tekevät kulkijaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Komea oli varsinkin muuan näköala. Siinä myrskyn käsissä kuohuva järvi lahtineen, saarineen ja salmineen, kaikki mitä viehättävimmässä sopusoinnussa. Ja tuossa oikealla rannikkomaisema semmoinen, jonka veroista saa hakea! Sievästi siinä kaareilee järven ranta, metsäisten maiden taustalla aaltomaisesti milloin yletessä, milloin aletessa. Metsän vihreän keskellä sitten helottaa tuossa kappale kullankeltaista hiekkätörmää, joka etäältä katsoen muodostaa metsää vasten mitä omituisimpia muotoja, näyttäen kuin tarumaailman mahtavalta linnalta torneineen, valleineen ja uhkeine portteineen. Ja kaiken tuon äärimmäisenä taustana ovat mahtavat Valtavaaran ja Rukatunturin harjanteet, jotka kohoovat majesteetillisen komeina yli muun ympäristön; pienemmät kukkulat ja niiden väliset vaarat ovat ikäänkuin jättiläisperheenä noiden kahden valtavanhuksen ympärillä. —

Aukeaa Tolvanselkää viilettelimme me illan suussa. Tuuli kuitenkin alkoi jo tyyntyä ja loppui vähitellen kokonaan. Näimme siis parhaaksi asettua taasen taloksi ja niin laskimme muutaman niemen nenässä olevan talon rantaan.

Kesäläksi taloa sanottiin. Muhkeimpia se ei juuri ollut muodoltaan, vaan toimeenhan siinä silti tultiin. Kun saatiin olkia lattian pehmikkeeksi kylen alle, niin maistuihan se uni lohipaistin päälle olillakin. —

Pääsy Ylikitkasta Alakitkaan Kilkilönsalmen kautta ei ole oudolle niinkään helppo asia. Siinä on näet niin mutkaiset salmet monilukuisten saarien välitse kuljettavana, että satunna vain siitä kuului tietä tuntematon osaavan neuvomallakaan; karttaan niilläkään seuduin ei ollut paljon luottamista.

Parastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen kilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin meille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan palata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä olimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten soutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta kohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa minuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin Kokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon, itseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa salmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo kyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen nähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä asti siinä oli kolmelle miehelle.

Kokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla, joka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä tehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä kuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta kaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta jalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen. Päätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme Kuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.

Kauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan kuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan selkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan talossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon pilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme tuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän nyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän suunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —

Kiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei tuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa. Tuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin monet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei tuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki enimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.

Yli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota oikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä aijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket niin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla kysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä lohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät juuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä saaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa, on "sporttia", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan kosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa vauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain jännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä pysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee, milloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta maailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta nykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan kiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima sinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään mielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään sitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä, aina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota menoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu ja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. — Lohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen urheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan verratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on paljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä kuin karhun ampumisesta. "Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu, niin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa mielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin vihdoinkin käsiinsä saapi." — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään suurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan koskissa — mutta hauskaa tuo oli "trissata" pienempienkin kanssa. — Sivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille koskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella nimellä "forelleiksi", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan "tongoiksi" ja "kiltuiksi", Kuusamossa taas niillä on nimenä "kulmakka", "tammakko" tai yksinkertaisesti "lohenpoika"; hiukan eri lajia ovat ylimaan järvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on "nieriäinen".

Aikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu ei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes suojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat niin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai kuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui äkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.

Yö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän levolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle yöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi saanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme jo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran niskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu siinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta lähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt, koski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan taivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut muu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä aamua odotellaksemme.

Veneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin lämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa paria mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä jonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä pari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä laitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle asetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —

Aamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi. Varustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja ensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.

"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä, kun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan pahempia näin kuivana aikana", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä vielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu Juuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä alas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat... Ja joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää kuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. "Niin ovat kertoneet siellä käyneet", toimitti emäntä.

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä "hätä se käskee härjän juosta, pakko paimenen paeta". Myllyn ohi veneen vedimme — emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun muutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa laskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.

Alkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven ja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina keskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit pitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä Kallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen sitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein "suomalaisia kaunottaria" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti, että meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet ollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä pääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin epävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas niin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —

Hankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli eteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia, ettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä ensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä, soudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin. Pitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille. Ja sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä, Vääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki penikulman taipaleella.

Pikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja kulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista koskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita; harvassa niitä kumpiakin tapasi.

Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.

Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan. Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten. Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.

"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin, seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.

Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä, olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut, mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut, vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.

Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa, väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja niin koettamaan!

Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin, aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan; köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä, olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen, täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi. Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon. Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka "härkä"-nimen oli saanut voimistaan.

Toinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä kiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä kuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu auttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti veneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella kuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin edellisessäkin. —

Saarikoskelle saavuimme myöhään illalla.

Ylhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa laskea sen alle, vaan: "parempi katsoa kuin katua" arvelimme toisekseen ja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.

Huomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme varovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä niskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää aallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä vesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden parin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt, jos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole laskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä olikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.

Kun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi. Sopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly kosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty myllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se hyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan sijan teltille.

Nyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. "rakotulen". Sitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan sill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin, oikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien kumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme siitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme, havaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva, ettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin hakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin selkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi, ennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran alkamaansa.

Miehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion. — Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista sylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä kupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty, nostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja asetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin. Ylimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi, litteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun halkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät tulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja pölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo tarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset, niin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin tavallinen "ropsunuotio". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei pala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan tavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata myöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota, jolla maataan, "ponninpuukin" — tavallisesti karsittu koivuranka — turvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.

Sopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla, kaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen illalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein sydämmen pohjasta pistimme lauluksi: "Här är ljuft och godt att vara". Kaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä pistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —

Yön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme sitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin mieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme uskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata myöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä. Ja niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.

Puolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman taloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta tiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.

"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta", päättelivät talossa. "Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole laskettu eikä lasketa... Ei siinä kenenkään vene kestä."

Sama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.

"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies muistiin kuin yhen kerran... Kurttin ukko vainaja se laski muutaman toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna kuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän olikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen... Jyrävä ja Kumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse, silloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!" tuumiskeli talon vanha vaari.