Part 6

Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä. Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse, omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä, laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.

Mutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi siinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli ponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin "löimme telttimme ylös" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja ilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan puuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten kylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi jo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta. Raukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet kuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten seurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon rehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut. Sanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama peli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa kunnossa kun oltiin.

"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla", arveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.

"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat lopussa", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. "Enkä muutoinkaan enään tunnu jaksavan... Eikö liene parasta että joku lähtee talosta ruokaa ja apua hakemaan."

Samaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä ehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä lähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen luo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.

Kahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä kertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin. Miten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme pois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties kuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa valitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle heittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin. Näin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa kulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin talo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan enään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää huomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä kappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten oikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei kuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä kyllä näkyi liikkuvan talon luona.

Yhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista rantaa. Hänen lakooninen lauseensa: "Häntä" oli kylliksi minullekkin selville saattamaan, mitä hän oli havainnut.

Ihan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut olla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin toverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi mieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin unohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä noutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja huutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää pitää.

Pojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona. "Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne vaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta tarvittaisiin", tuumi poika.

Lähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä talo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle pistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. "Sen talon isäntä se oli, joka teidät joella oli tavannut", tiesi poika kertoa.

Toiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli viljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle lyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin avun puutteessa.

"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä varten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu ajamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte siihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi", arveli isäntä leikkisästi vastaukseksi.

Tuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän kyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen isäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin tulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme poikki kannasten.

"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän siinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin tulee veätetyksi", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että ymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. "Talossapa häntä tarkemmin tuumitaan", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.

Sisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan painoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa puheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin talojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.

"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin", vastasi isäntä katkeralla äänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.

"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?" utelimme edelleen.

"Johan ne hyvät tehtiin! Semmoiset, jotta meni metsät melkein kuin nopen suuhun... Kaikista ne on myöty tämän lohkon taloista... Ja kokemattomia kun oltiin metsäkauppoihin, myötiin summakaupoissa ja niin menivät komeat metsät ihan polkuhinnasta. Kun sitten jälestäpäin ruvettiin laskemaan, niin oikein hirvittämään rupesi: liekö tullut kymmentä penniäkään puun hinnaksi. Ja kun edes ihmisittäin olisivat ottaneet, vaan ihanhan ne veivät metsät paljaiksi... Kävin kerran vedonaikaan katsomassa ja silloin kun muuatta kuormaa tarkastelin, niin siinä jo viidestä puusta kokonaista kolme oli alamittaisia... Enempää ei tehnyt mieli näkemään... Samoin ne on menneet metsät muiltakin."

Samanlainen katkeruus ilmausi kaikkien puheissa, kun vaan metsäkaupat tulivat keskustelun alaisiksi. He olivat huomanneet tulleensa petetyiksi, mutta huomanneet sen liian myöhään. Satoja tuhansia puita kertoivat he sillä tavoin menneen melkein kuin lahjaksi. Ne muutamat kymmenet tuhannet, joita talolliset olivat saaneet, mitäpä olivatkaan ne semmoisista sydänmaan vankoista metsistä muuta kuin pila hinta! "Kulettamisen hankaluus se varsinkin pelotti omiin puuhiin ryhtymästä", selittivät isännät meille, kun kysyimme miksi he itse eivät olleet hakanneet metsiään ja laskeneet tukkeja merenrannikolle, niistä siten suurempia hintoja saadakseen, kuten olimme kuulleet joidenkin muiden yksityisten menetelleen. —

Ulkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta odotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.

"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main, vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."

Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet. Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä kaukana.

Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen, hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt. Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä, jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän, jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —

Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!

Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron kummallisuuksista kerrottavan.

"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla... Kyllä kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.

Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.

Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.

Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.

Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme. Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta vuorimaiseman.

Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia, jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon. Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään, pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.

Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä, ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —

Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet, ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein innostui tuota kertoessaan.

"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista vielä koskaan ole kuullut... Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette... Ei sitä ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi... Onhan sitä tietä kyllä ennenkin kulettu... Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä; kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin kulotettiin. Mutta kolme miestä... No sen minä sanon, että joku kontrahti kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin...?"

Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti koskisia ne ovat."

Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi, näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet, kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin kiveriksi ovat käyneet?"

Tietysti emme sitä arvanneet.

"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan... Vaan mitäs te arvelette Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen aikana uskaltaisi alas laskea?"

"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä... Kovin on kova koski siinä ja niin julman paha paasikko pohjana."

"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin alas hurauttanut. Jo vain... Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.

Kovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut matkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta vanhuksesta.

Majataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme taasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan, että hän lähtisi meitä "kyytiin" tuolle kahdeksan kilometrinkin taipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis ilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos sateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin väsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden katsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä taipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia. Niinpä "painettiin pää pehkuun" ja hyvästi se uni maistuikin. —

Illalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän kanssa matkalle.

Aartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei siinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä aisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin vene eteenpäin, että kangas kaikui.

Reet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä niitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla veneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset täytyi taasen kierrättää järvien ympäri.

Kun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja niin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.

"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla", jutteli isäntämme. "Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei muuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja tee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin mitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan se muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin, vaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä hakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan mikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja lahonneet ne ovat sillatkin... Kyllä sen todellakin tietää syövänsä leivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa... Ei suinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune... Ei rastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun menet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa."

Kun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut parempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli isäntä leikillisesti: "Puutteensa ne on sentään muualla jos on täälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin pitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin kaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin leiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan... Lihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää lisäksi jaksaa puuhata... Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä..."

Säälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä kolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen maailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli: "Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi niistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen parantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten herrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin olisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan, kun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin perukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan."

Niin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon kirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille Posion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin tuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen tuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —

Siellä sitä muhjattiin yö puoleen, kilvan miehet jos hevosetkin, ennenkuin taival oli katkaistuna. Työtä ja tuskaa oli monestikkin päästessä kuorminemme läpi murrokkojen ja kannokkojen, yli sillattomain soiden ja purojen. Ja muun hyvän lisäksi vielä sataa tihuutteli melkein koko matkan, niin että läpimärkinä olimme kaikki, ennenkuin Koivulahden perukkaan saavuimme. Siitä huolimatta kuitenkin, hevoset rannalle syömään jätettyämme, vielä soutelimme rankkasateessa puolen penikulman päässä olevaan Saraniemen taloon, jonne isännällämmekin sattui hiukan asiaa olemaan.

Siisti oli siinä talo, niinkuin isäntämme oli vakuuttanut. Oikeinpa nautinnolta tuntui saadessa heittää märät vaatteet yltään ja päästessä lepäyttämään rentoutunutta ruumistaan mukavalla vuoteella. Sitä ennen otimme kuitenkin hyvästit hyväntuuliselta saattajaltamme. — Kymmenen markkaa me maksoimme mielellämme hänelle kyydistä, vaikka sateen olimme saaneetkin, sillä emme katsoneet sitä paljoksi kaikista matkan vaivoista ja — hauskasta seurasta. Iloluontoinen itse ollen näet isäntä oli pitänyt meitäkin koko matkan hyvällä tuulella, jokaisessa vastuksessa aina jonkun uuden kompapuheen keksien ja naurettavia juttuja haastellen. Matka kaikkine vastuksineen olikin meistä ollut hauskimpia koko retkellämme.

"En totta vie minäkään muita kyytiin olisi lähtenyt, vaan tuommoinen hauska joukkue kun on kulussa, niin mielelläänhän sitä silloin auttaa sen minkä voipi", vakuutteli puolestaan isäntäkin. "Ja pian te tuon kymmenisen kyllä takasin tienaatte. Venekyyvit näet täällä eivät ole kovinkaan huokeita. Otetaan väliin parikymmentä markkaakin venekyyvistä tästä Saraniemestä Vasaraperään, vaikka matkaa ei ole kuin viijettä penikulmaa... Laukkuryssät ne tämän kautta kulkevat usein sekä Venäjän puolelle täältä että myöskin kotoaan Suomen puolelle, matkoillaan lyöttäytyen yhteen isommaksi joukoksi, niin että kymmeniä niitä väliin on yhessä matkueessa." —