Part 8
Arveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme, kuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin jyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten tahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä muutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla koskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: "Kunhan se Mikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi, kun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet."
Aikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin kutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän ohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.
Tyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: "Taitaa siinä kyllä kovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua siellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita vetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa tule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia", lisäsi hän hyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.
Saimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin taasen koettamaan.
Kohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen koski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen. Niskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski taittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään uurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran alla olevaan pieneen lampeen.
Kertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta soutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään ruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi. Tottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei oikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut, kuin laskea vene köydessä, rannalta "rompsimalla"; rompsimiseksi sanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan kiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei ainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja aika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —
Lammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan Mylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi Mikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä saisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja Jyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.
Koetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se kävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon olletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten vetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin vaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.
Työtä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä myrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä kuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme sitten koskea katsomaan.
Kumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion onkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa. Maaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä perustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta. Vaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui eteemme putous, jota ei äsken unhota.
Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät kallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä. Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi. Sen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia metriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden metrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko tuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena. Siinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen alempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.
Ja itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin se oli!
Putous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto ja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne vaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona vengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä ja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena kuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen putouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina pyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden aukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei kuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan vauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä saattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva avanto tuon "suvannon" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä umpeen ryytää.
Tuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että pääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean kuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä tuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa kupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi. Tuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se sitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan. Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin, aina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki kuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen. Veden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen ihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa höyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla alhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.
Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi, millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.
Kauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan Imatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet Imatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on kuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan aikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin verroin enemmän kuin meidän käydessämme. "Silloin suuri honkakin murtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä kohoo ylös putouksen alla", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin olevan koskeen kovin ihastunut. "Ei siitä harri eikä lohikaan ylös mitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun alta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa aina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää", tiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.
Toinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: "Tokkohan se Imatrakaan tuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne muijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty koskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa kuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna", lisäsi hän tuohon vielä pohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa "sotakoulussa" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.
Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.
"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme, siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti, kun veneelle pääsimme.
Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi. Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä, uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.
Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata. Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin, jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme" taas keinuin varsinaisessa elementissään.
Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä, sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät saattajamme kotiaan palailemaan.
Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —
Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita, vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.
Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän, mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan, kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle, ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —
Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt, että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä nukuimme yön makeasti teltissämme. —
Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin päivistä kovimpia meille koko matkalla.
Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä, särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa. Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja", kuten Mikko oli niitä nimittänyt.
Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne, voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa, melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin, huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä, milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta, vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua... Todellakin, totta puhut runoilija sanoessasi:
"Jos nähdä tahdot ihmemaan. Niin käyös Pohjolaan!"
Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta. Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —
Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat, kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan. Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.
Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100 metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!
Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä. Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi. Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät löytäisi.
Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta, aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja — taitoommekin.
Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa vauhtia alas kosken kuohuissa.
Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.
"Halloo!" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei meillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja sykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös vaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme olisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.
"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa odottamassa", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin koettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta kosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä kuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin. Törmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä mukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta livistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli alati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme matkaa jatkamassa. —
Alempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä alavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä täytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa kahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten milloinkin sopivimmaksi näkyi.
Vielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti päättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia. Joki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten kallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin, ettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne päässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen "Alppijärvi". Mahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean puolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna vankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta lakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin vaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee alasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti suippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin ylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan tuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla pilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on tuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja etualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna virtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi ympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava silmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.
Kaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival Jyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa muualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin helpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs ja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo väsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme lasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —