Chapter 6

Bungen seuraajaksi tuli _J. Vyshnegradski_ (1887-92). Katkov oli suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin, häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta. Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan, jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä, jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään, koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan, mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta, minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja -- nälkää näkemällä maksamaa. Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891 ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan. Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin kuuluisa klovni Durov -- muuten sivistynyt venäläinen aatelismies -- tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä; vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.

Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä -- _Sergei Witte_ 1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa, sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan. Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34 vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava, lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.

Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa, että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi. Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan" talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli _kultakannan käytäntöön-ottaminen_ 1893-1896, jolle jo hänen edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon, nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16 Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa -- sadanruplansetelit olivat äkkiä kadonneet kaupasta -- baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat, Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32 Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!

Toinen Witten suuri tai -- niinkuin hänen vastustajansa arvelivat -- kohtalokas teko oli Venäjän _suurteollisuuden_ luominen ulkomaisen pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti. Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian, Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista" syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.

Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa. Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika, puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos, jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus Siperiaan. Valtion _työväensuojeluslainsäädäntö_ oli vielä kapalossaan. Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin, "lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä -- tavarapalkkajärjestelmän muodossa -- ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä. Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin 1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa. Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä työntekijöille että työnantajille.

Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan, europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina 1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan, Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin, Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi. Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan, ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.

Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen valloituspolitiikkaan.

Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista, vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi. Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri imulaitos oli _paloviinamonopoli_, toinen laajalle haarautuva verkko _valtion säästökassoja_, joille annettiin etuoikeutettu asema kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle, kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen paheni entisestään.

Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519 miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen _joka päivä_ 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle, joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä 4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen. Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja. Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä, jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena. Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen, kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen, vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.

Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut nähnyt, seisoi _yksi_ mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika, itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899 keväällä kauhea _nälänhätä_ edellisen vuoden kadon johdosta, ja syksyllä puhkesi _teollisuuspula_, joka syöksi nurin niskoin monta uutisluomaa.

Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet, että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan, Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä -- todellisuudessa se etelässä oli huono --, teollisuus muka yhä kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p. 1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon johdosta käänne parempaan.