Chapter 5
Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa, joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas, Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote. Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen "vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.
_Aleksanteri III_ nousi valtaistuimelle. Kun hän, nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi, niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville. Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili, joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.
Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin. Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta, niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen, ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.
Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne, alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi", slavofiilit taas pyysivät -- Aksakov eräässä 9 p. huhtik. slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja Katkov Moskovskija Vjedomostissaan -- "itsevaltiuden vahvistamista". Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan; sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.
Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean" istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.
Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.
Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.
4. LUKU.
Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.
"Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."
Venäläinen sananlasku.
Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa, loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi, jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia. Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista" tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov, Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea. Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski, hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia, Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän "luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias hallitusmuoto voi taata.
Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori _Nikolai Bunge_ (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella". Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894 saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja, jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.
Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861 talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää. Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa. Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861 agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi. Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä. Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata. Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin: ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.
Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti _Talonpoikais-maapankin_ maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7 1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin; pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat toiveet.
Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden 1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet. Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila "mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa. Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan, tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään, kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana, jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut, särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti, jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.
Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi. Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.
Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen, maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä. Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus 1885 perusti _aatelis-maapankin_. Sen avulla aatelisto maksaisi velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa. Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat. 20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta 1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan: panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa 4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin "kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904, kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen odotellessaan tulevaa armomanifestia.
Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä. Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät, jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa. Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa, jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat, niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.