Chapter 7
Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä. Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan, kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".
Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen, joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut "sosiaalidemokratian isä".
Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden 1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893 kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä: kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8 miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen ja teknillisten koulujen muodossa.
Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen. Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta, pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja. Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä. Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.
Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä, joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.
Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla. Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi. Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.
Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11 kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset -- sosiaalidemokratia.
5. LUKU.
Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904.
"Suuri ja pyhä on esivallan merkitys."
Pobedonostsev.
Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi _Nikolai Ignatievin_, entisen Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15. vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin "palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet. Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan piiripäällikön (maaneuvoksen) _Josef Kasatskin_ tapaus. Hän oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies, joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta, rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi, tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle, talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta, ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen. Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä. Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen: oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen. Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan, joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.
Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, _lahjainotto_, oli muuttunut hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta, joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu, sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle, joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus, jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi "ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin _oikeuslaitos_. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana. Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri _Shtsheglovitovin_ monen ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle, hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli 1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o. erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä voitiin erottaa virasta.
Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881 "_lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta_", jonka sisäministeri tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila" (pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. "Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä. Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön _poliisiosaston_, jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" -- lyhennettynä "tsheka" -- bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan juutalaisiin. Useimmat _juutalaispogromit_ ryöstöineen ja murhineen, poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden, karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin "asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla lahjuksilla.
Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "_semski soborin_", 16. ja 17. vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882 Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan, Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen "epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200 nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain _yksi_ kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän 1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja kirkollisen taantumuksen hyväksi.
Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman kreivi _Dimitri Tolstoin_, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa itsehallintolaitoksia.
Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä läheisimmin _semstvon_ edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta, piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus" poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa. Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty, milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä. Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa. Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa, jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa. Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja, ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan, harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.