Chapter 10
Vannovski käsitti korkeakoulu-uudistuksen sotilaalliselta kannalta. Jokaiseen yliopistoon perustettiin "ylioppilaskoti", eräänlainen kasarmi, missä köyhien ylioppilasten, joista levottomuuksien toimeenpanijat pääasiallisesti olivat peräisin, oli määrä elää halvalla ja opiskella ahkerasti inspehtorien valvonnan alaisina. Toinen uudistus, jonka oli miettinyt tuo vanha kenraali, joka nuoruudessaan oli perinpohjin kammonut latinaa ja kreikkaa, oli se, että "nuoriso vapautettaisiin vanhojen kielten painolastista". Tämä merkitsi Tolstoin järjestelmän vararikkoa, joka 1870-luvulla oli toimeenpantu nimenomaan nuorison valtiollisen terveyden turvaamiseksi. Huolimatta kaikesta "sydämellisestä huolenpidosta" levottomuudet korkeakouluissa jatkuivat ja saivat, sotahuutona "akateemisen vapauden saavuttaminen", selvästi poliittisen luonteen, tarkoittaen voimassa-olevan valtiollisen järjestyksen kumoamista. 80-vuotias Vannovski sai 24 p. huhtik. eronsa, ja hänen sijaansa astui muuan nuori muinaisklassillinen filologi, _Gregor Sänger_, muinaisroomalaisen kirjallisuuden tohtori sekä Kaukasian opetuspiirin kuraattori (ylikouluneuvos). Uusi ministeri, joka oli saanut koulutuksensa Berliinissä, luuli, saksalaisen mallin mukaan ottamalla käytäntöön professoreista muodostetun kurinpito-oikeuden, voivansa palauttaa järjestyksen korkeakouluihin, mikä, katsoen liikkeen puhtaasti valtiolliseen luonteeseen, näyttäytyi mahdottomaksi. Nuorison "uskonnollis-siveellinen kasvatus" huonosti hoidetuissa keskikouluissa, jotka tähän asti -- niinkuin eräässä tsaarin reskriptissä 24 p:ltä kesäk. 1902 sanottiin -- "olivat kasvattaneet turmiollista omavaltaisuutta ja ylpeyttä", oli parannettava perustamalla kasvatuspensionaatteja sekä pitämällä huolta urheilusta, soitannosta ja isänmaallisesta mielialasta. Sängerin koulu-uudistus ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kauniita suunnitelmia ja laajasanaisia pohtimisia eräässä opettajakokouksessa Pietarissa. Pobedonostsev sekautui asiaan ja vaati _kaikkien_ alkeiskoulujen alistamista pyhän synodin alle, koska yksin oikeauskoinen kirkko kykeni kasvattamaan nuorison totiseen uskoon ja siveellisyyteen. Sänger kieltäytyi luovuttamasta ministeriönsä kouluja toisen viraston valtapiiriin ja sai 6 p. helmik. 1904 eronsa. Hänen seuraajansa, kenraaliluutnantti _Glasovin_, joka oli hyvä tykistölaitoksen tuntija, "tervehdyttämistoimenpiteet" vallankumouksen hyökyaallot peittivät allensa, samoin kuin ne syöksivät suunniltaan kaikki oppilaitokset, korkeakoulut, keskikoulut ja alkukoulut.
Uusi terroristinen puolue, _sosiaalivallankumoukselliset_, oli sillävälin järjestynyt ja valmistautui antamaan ensimmäisen iskunsa. Huhtikuun 15 p. 1902 ampui sen toimesta virkamies Balmashov sisäministeri Sipjaginin. Pobedonostsev, jota vastaan myöskin oli tehty onnistumaton murhayritys, piti asemaa arveluttavana. Hän luuli, että itsevaltius oli vaarassa, ja näki pelastuksen vain häikäilemättömästi rynnistävässä poliisivallassa. Siihen sopivana miehenä hän valitsi _Vjatsheslav Plehwen_ sisäasiainministeriksi. Ensimmäisen portaan valtion palveluksessa uusi mahtimies nuorena miehenä 1863 oli kiivennyt antamalla ilmi hyväntekijänsä, erään puolalaisen kreivin. Länsialueen käskynhaltija, Muravjov, kuuluisa "Vilnan pyöveli", hirtätti puolalaisen ja otti ilmiantajan kansliaansa. Kauan aikaa Plehwe sitten palveli pahamaineisessa III:ssa osastossa. Niitä kokemuksia, mitä hän täällä oli koonnut, hän virallisena syyttäjänä käytti hyväkseen tutkiessaan Aleksanteri II:n murhaajia. Sen jälkeen hän nopeasti kohosi. Hänestä tuli poliisiosaston johtaja, Pobedonostsevin läheisen piirin jäsen, 1884 sisäministerin apulainen, senaattori, todellinen salaneuvos, Suomen ministerivaltiosihteeri. Hän sepitti keisarillisen manifestin 15 p:ltä helmik. 1899 (helmikuunmanifestin), joka kumosi Suomen valtiosäännön ja tuossa mallikelpoisen uskollisessa rajamaassa, sen anottua turhaan oikeuksiensa palauttamista, synnytti vallankumouksellisen liikkeen, joka sittemmin johti suuriruhtinaskunnan lopulliseen irtautumiseen Venäjän valtakunnasta. Plehwe oli työkykyinen kansliamies, jolla oli suuri äly, mutta vähäiset tiedot Venäjästä, erityisesti sen maantiedosta. Hän tunsi valtakunnan vain virallisista kertomuksista, mikä selittää monta hänen erehdystään. Hän piti ihmisiä vähässä arvossa ja kohteli heitä torjuvalla kylmyydellä ja kuivalla epäkohteliaisuudella, jolleivät he olleet hänen esimiehiään tai hoviherroja.
Uuden ministerin ensimmäisenä tekona oli _talonpoikaislevottomuuksien_ kukistaminen, jotka maaliskuussa 1902 olivat alkaneet Poltavan ja Harkovin kuvernementeissa. Kadon sekä virkavallan väärinkäytösten johdosta epätoivoon joutuneina, sosiaalivallankumouksellisten, ukrainankielisten lentolehtisten kiihoittamina, vähävenäläiset talonpojat olivat nousseet kapinaan ja polttaneet 82 herraskartanoa. Poltavan kuvernementissa oli liikkeelle-pantu sotaväki ampuma-asein kukistanut mellakat, josta kuvernööri, A. Bellegarde, pantiin viralta. Hänen harkovilainen virkaveljensä, ruhtinas Obolenski (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri), oli vanhan tavan mukaan sotamiehillään kylittäin pieksättänyt kapinallisia talonpoikia, joka tuotti hänelle korkean ritarimerkin hallituksen puolelta ja murhayrityksen sosiaalivallankumouksellisten puolelta. Mutta huuto "maata ja vapautta" tunki Dniepriltä Doniin ja Volgaan asti. Yhdeksässä muussa kuvernementissa vallitsi talonpoikien kesken mieltenkuohua; täälläkin oli jo kartanoita poltettu ja niiden omistajia karkoitettu. Niinkuin kerran suuriruhtinas Dimitri Donskoi, lähtiessään taisteluun tatareja vastaan, oli rukoillut pyhän Sergiuksen siunausta Moskovan lähellä, niin Plehwekin lähti samaan Troitsko-Sergievin luostariin, missä pyhimyksen luita säilytettiin, tämän siunauksella varustettuna mennäksensä sotaretkellensä Venäjän talonpoikia vastaan. Tuloksena oli maapoliisin tuntuva lisääminen 46 kuvernementissa ja sotaveron kiristäminen kapinallisista kylistä vahinkoa kärsineiden tilanomistajien hyväksi.
Witten mietintö "itsevaltiudesta ja semstvosta" kypsytti 1901 uuden kuristuslain, joka supisti semstvon itsensäverotusoikeutta ja laajensi hallituksen sekautumisvaltaa. Siitä huolimatta semstvo ei, niinkuin odotettu oli, antautunut virkavallan kuuliaiseksi välikappaleeksi. Toukokuussa 1902 pidettiin Moskovassa 25 semstvokokouksen edustajien _salainen kongressi_ I. Shipovin talossa. Siinä arvosteltiin hallitusjärjestelmää ankarasti ja vaadittiin eräässä päätöslauselmassa uudenaikaista valtiosääntöä. Tärkeämpi kuin tämä paperipäätös oli se, että Moskovaan päätettiin perustaa pysyväinen valiokunta kaikkia semstvoasioita varten ja ulkomailla julkaista aikakauskirja Venäjää varten samaan tapaan kuin Herzenin "Kolokol" Krimin sodan jälkeen. Plehwe koetti ensin keskustella tämän hänestä vaaralliselta näyttävän vastustuksen kanssa. Hän kutsui kaksi maltillista semstvojohtajaa luokseen ja antoi heille ensin tsaarin puolesta nuhteet osanotosta salaiseen kokoukseen, mutta ehdotti senjälkeen rauhantekoa hallituksen ja semstvon kesken. Shipov ja Stahovitsh olivat omasta puolestaan siihen mielellään valmiit. Mutta keskustelut raukesivat, kun muut johtajat täydellä syyllä epäilivät Plehwen vilpittömyyttä. Silloin ministeri kuohahti. Hän sai toimeen tsaarin käskyn 18 p:ltä kesäkuuta, joka määräsi semstvotilaston 12 kuvernementissa heti lopetettavaksi ja jätti asian muissa kuvernementeissa kuvernöörien harkinnan varaan. Plehwe tahtoi sillä suunnata iskun niinsanottua _kolmatta ainesta_ vastaan, s.o. niitä tuhansia semstvovirkailijoita vastaan, jotka tilastollisissa toimistoissa olivat saaneet piilopaikan ja enemmän harrastivat valtiollista kiihoitusta kylissä kuin talonpoikien karjakannan laskemista. Samaan aikaan Moskovskija Vjedomosti, Plehwen äänenkannattaja, voitonriemuisena julisti, että semstvon ja kaikkien sen laitosten täydellinen lakkauttaminen oli pian odotettavissa. Samaan aikaan ilmestyi 1 p. heinäk. 1902 ensimmäinen numero "Osvoboshdenie" (Vapautus) lehteä Stuttgartissa Peter Struven toimittamana. Tämä semstvopuolueen kannattama aikakauskirja tahtoi vastustaa Venäjän salaista vallankumouksellista sanomalehdistöä ja samoin Plehanovin vuodesta 1900 Genevessä julkaisemaa "Iskraa" (Kipinä) sekä vapaamieliseen suuntaan vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Se sisälsi paitsi jyrkkää arvostelua myöskin runsaan aineiston tosiasioita, hallituksen salaisia päätöksiä, ja sai pian -- aivan niinkuin aikanaan "Kolokol" -- tuhansia lukijoita Venäjällä, joille lehti kaikenlaisissa viattomissa kääreissä säännöllisesti tuli valtion postilaitoksen välityksellä.[6] Valtiosensuurin ankaruus oli silloin ylimmillään. Painoasiain ylihallitus käytti tynnyrittäin painomustetta tuhriakseen ulkomaisia lehtiä, jotka siten mielenkiintoisen sisällyksensä menettäneinä joutuivat lukijainsa käsiin. Lailliset venäläiset lehdet kävivät valtiollisten tietojensa puolesta yhä tyhjemmiksi, sillä 1896 (sanoo: tuhannen kahdeksansadan yhdeksänkymmenenkuuden) asian käsittely oli niiltä kielletty.
Vuoden 1902 lopussa kokoutuivat Witten keksimät "_paikalliset komiteat maatalouden ahdingon selvittämiseksi_". Niihin kuului virkavallan, aateliston ja maatalousseurojen edustajia sekä muutamia kuvernöörien valitsemia talonpoikaisia kylänvanhimpia. Mutta vaikka kuvernementin- ja piirikomiteat olivat näin siivilöiden kokoonpannut, tehtiin jälkimmäisissä, missä ei kuvernööri, vaan paikallinen piiriaatelismarsalkka johti puhetta, kiivaita syytöksiä hallitusjärjestelmää vastaan, joka ei ainoastaan saattanut häviöön maataloutta, vaan syöksi perikatoon myöskin valtakunnan ja kansan. Plehwe antoi monen puhujan tuntea suuttumuksensa tästä moitteesta, lähettämällä heidät hallinnollista tietä Siperiaan. Noiden monen sadan komitean esittämät asiatiedot ja mietinnöt maatalouden ahdinkotilasta koottiin, lajiteltiin, käsiteltiin ja painettiin eräässä Witten johtamassa ylikomiteassa. Joulukuun 22 p. 1903 tämä valmistava työ oli suoritettu. Tuloksena oli 58 paksua nidosta aineistoa ja 18 nidosta järjestelmällistä yhdistelmää maatalouden ahdinkotilasta. Nuo 76 nidosta lähetettiin sitten kaikille ministereille, kenraalikuvernööreille, kuvernööreille ja aatelismarsalkoille -- yhteensä 11,000 hengelle -- tutkittavaksi ja lausunnon antamista varten, jotta sitten, heidän vastaustensa palattua, vertailun ja järjestelyn kautta maatalouden ahdinkotila olisi voitu selvittää.
Maaliskuun 11 p. 1909 tsaari kääntyi levottoman kansansa puoleen juhlallisella _manifestilla_, jonka vanhanaikuinen, kirkkoslavoniaa muistuttava kieli ja juridinen sekavuus ilmaisivat Pobedonostsevin ja Plehwen sen tekijöiksi. Jumalan ja omantuntonsa edessä hän oli kuolevalle isälleen luvannut "pyhinä säilyttää Venäjän valtakunnan vuosisatojen ikäiset perustukset". Työssään isänmaan hyväksi "Aleksanteri III:n iäti muistettavien tekojen hengessä" häntä esti kansassa vallitseva mieltenkuohu, joka halusi uudistuksia. Sentähden hän ilmoitti, että tullaan valmistamaan lakeja, jotka laajentavat uskonsuvaitsevaisuutta, kuitenkin säilyttäen kaikki valtiokirkon etuoikeudet; jotka parantavat talonpoikien asemaa, mutta säilyttämällä vanhavenäläisen ja siis koskemattoman maan yhteisomistuksen periaatteen, jotka tulevat uudistamaan maakuntahallinnon, mutta säilyttämällä kuvernöörien virkavaltuudet; jotka juurruttavat siveellisiä periaatteita kodissa, koulussa ja yhteiskunnassa, ynnä muuta.
Jo seuraavana päivänä alkoi 111 virkamiehestä kokoonpantu komissioni Plehwen johdossa uudistaa maakuntahallintoa. Tuloksena oli päätös laajentaa kuvernöörien valtuuksia ja muuttaa heidän valvontaoikeutensa semstvohallintoon nähden määräysoikeudeksi, johon kuului valta harkintansa mukaan antaa ja kumota paikallisia lakeja.
Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen.
Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat, puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten veteraani, "_vapautusliiton_". Tämän liiton huomattavimpia jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov, D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski, sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie". Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa. Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.
Venäläinen _sosiaalidemokratia_ ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa. Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään _Leniniksi_. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman "Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti, kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin saavutettavissa. Ei _yhdeltä_ paikalta, ei mistään Moskovan parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista", Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel, tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, _menshevikkien_ (vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, _bolshevikkien_ (enemmän vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.
Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.
Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla _taisteluun vapautusliittoa vastaan_. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin, niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.
"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta. Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin Moskovan salapoliisin päällikön _S. Subalovin_ neuvosta taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla "juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta. Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä, liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400 juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.
Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain _yhden_ päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat. Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella, usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen. Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia, kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa, joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.
"Vapautusliiton" lietsoma liike kesti yhä.