Chapter 11

Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi" julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta, juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista mikadoon.

7. LUKU.

Ulkopolitiikka 1879-1904.

I. Läheinen itä.

"Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen politiikalle vallan vieraat."

Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.

Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella -- niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan läntiset maakunnat Saksalle --, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali _Mihail Skobelev_, monessa puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p. huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän. Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten tekosena.

Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit _Gurko_ Varsovassa ja _Dragomirov_ Kiovassa. Jälkimmäinen koetti omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, _Vannovskin_, jonka johdossa hän maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.

Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas _Aleksanteri Gortshakov_, 1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä. Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen, _Nikolai v. Giersin_, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin ja Wieniin valmisteli vanhan _kolmenkeisarinliiton_ uudistamista. Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella, uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken jännitystä, jonka _Bulgarian sekasorto_ oli aiheuttanut.

Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas _Alexander von Battenberg_, tsaarin kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn johdosta. Sotaministeri, kenraali _Aleksanteri Kaulbars_, hallitsi Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä, slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset! Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli _Stefan Stambulov_, erään ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita. Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli. Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa 1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen, että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä, että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen. Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten johtaja oli kapteeni _Radko-Dimitriev_, sittemmin venäläisen armeijan johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi. Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata, mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.

Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi kenraali _Nikolai Kaulbars_, entisen sotaministerin veli, tsaarin lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan. Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää vastaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen, Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa. Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.

Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja. Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa, jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat. Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa. Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi _Ferdinand von Koburg-Koharyn_. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön. Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä "jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että Venäjä _hyökkäisi_ Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet 15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.

Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin _Serbian_ riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa takaisin menettämänsä vaikutusvalta.

Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus _Romaniassa_, missä suuttumus Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan yhtymisen kolmiliittoon. _Kreikan_ asema meren rannalla ja sen taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi, jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.

Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa "vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni _Montenegro_, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.

Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi, Konstantinopolin valloittamiseksi.

II. Venäläis-ranskalainen Uitto.

Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli _Gambetta_. Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja johtaja _Paul Déroulède_ innokkaasti sekä puhui että kirjoitti tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni _Arthur Mohrenheimilta_, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen johtajalta, _Mihail Katkovilta_ Moskovassa, joka 1886 aloitti menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle. Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890. Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa, kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18 p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin, missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan kimppuun hyökättäisiin.

Tsaari teki tämän _salaisen puolustusliiton_ saadakseen liittolaisen Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan. Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre, seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.

Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894 julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi toistaiseksi.

III. Länsi-Aasia.