Chapter 9
Uusi tsaari _Nikolai II_ (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk. 1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä; hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija), ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä, joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta, hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla, oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies, mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina" -- Venäjä on perintötilani!
Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia; eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin, Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille. Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa, jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten adressien lähettämisestä.
Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille, pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla _ääneti_ suolaa ja leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa. Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa, jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi, herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi. Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan. Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."
Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin, hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.
Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan suunta pysyi vanhoillaan.
Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.
6. LUKU.
Vallankumouksellinen liike 1881-1904.
"Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei tähän asti ole tuntenut."
Vladimir Solovjov 1889.
Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk. 1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt. Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä, osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen" katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana, keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien jäsenenä.
Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa. Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean jäännös hajautui.
Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin perustama _poliisiosasto_, jonka johtajana 1881-1884 oli _Vjatsheslav Plehwe_ ja senjälkeen vuoteen 1893 _Pietari Durnovo_. Molemmat olivat huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.
Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883, sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan heidän suljettujen riviensä läpi.
Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen ryhmä _Aleksanteri Uljanovin_ johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887 vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton. Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.
Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin. Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890 erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta. Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä, mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut, sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin työtä.
Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on _Georgij Plehanov_, erään Tambovin aatelismiehen poika. 19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin "Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi", hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa 1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon. Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.
Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa Minskissä, jossa se otti nimen _Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue_. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin, minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat _Gershuni_ ja _Tshernov_, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri _Jevgeni Asev_, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen keskuudessa.
Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa" perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "_Bund_". Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa _rajamaissa_, missä venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria, tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.
Kansanjoukkojen vallankumouksellistuttamisessa _virkavalta_ voimakkaasti auttoi hallitukselle vihamielisiä puolueita. Mielivaltaisuudellaan, määrättömällä muodollisuudellaan ja lukemattomien asetustensa räikeällä mielettömyydellä se vihdoin ravisti isovenäläisen talonpojankin hereille kärsivällisestä hitaudestaan. Kaikille elämänaloille se pikkumaisen kovana tunki, säännöstellen kasvatusta ja hyväntekeväisyyttä yhtä hyvin kuin taidetta, tiedettä ja urheilua. Vuoden 1897 väenlaskenta, ensimmäinen ja viimeinen Venäjällä tsaarihallituksen aikana, totesi, että valtakuntaa hallitsi 435,818 virkamiestä. Myöhempinä aikoina tämä luku uusien "reformien" johdosta vielä suuresti kasvoi. Myöskin rajamaiden jatkuva venäläistyttäminen loi uusia laidunmaita kuljeskeleville virkamiesjoukoille, jotka pyydystelivät siihen saakka tyytyväisiä ihmisiä ja, missä vielä tapasivat jonkin jäännöksen hallitukselle uskollista mielialaa, karkealla kädellä hävittivät sen. Sota vallitsi myöskin virkavallan omassa keskuudessa: kaksi ministeriötä teki keskenään liiton kolmatta vastaan; jokainen osasto tervehti toisen tyhmyyksiä häijyllä vahingonilolla; arvohenkilöt taistelivat toisiaan vastaan viekkaudella ja petoksella vallasta ja rahasta. Sisäministeri _Ivan Durnovo_ sai 27 p. lokak. 1895 eron, kun hänen vastustajiensa oli onnistunut todistaa hänen olleen osallisena entisen kulkulaitosministerin Krivosheinin varkauksissa. Seuraajaksi Pobedonostsev valitsi erään suurmaanomistuksen edustajan, _Ivan Goremykinin_, jonka ilmeinen juutalaisvihollisuus ja taantumukselliset vakaumukset suosittivat häntä sisäpolitiikan johtoon. Muuan hovi- ja sisäministerien välinen osastotaistelu Moskovan kruunausjuhlien aikana aiheutti 30 p. toukok. 1890 2,800 (virallisesti 1,597) miehen, naisen ja lapsen joukkosurman, jotka, hyökätessään lahjanjako-templiä kohti, litistettiin kuoliaaksi. Virkavalta piti onnettomuuden ensin salassa tsaarilta, joka mitään aavistamatta saman päivän iltana tanssi Ranskan lähetystön juhlatanssiaisissa, sillä aikaa kuin kansan tähän asti innostunut mieliala muuttui vastakohdakseen. _Hodinin kentän onnettomuutta_ tsaarin hämmästyneet vieraat pitivät venäläisen virkavallan kykenemättömyyden todistuksena, kansa taas selitti sen vallankumouksen profeetalliseksi ennustähdeksi. Se oli tulossa, ja vain hallitusjärjestelmän jyrkkä muuttaminen olisi voinut sen torjua. Mutta virkavalta vaati lisäturvaa "valtion ylivallanoikeuksien suojaksi itsehallinnon vallananastuksia vastaan". Ja tähän vaatimukseen yhtyi myöskin Witte.
Raha-asiain ministerin vastustajat tekivät hänet epäluulonalaiseksi vapaamielisyydestä, koska hänen uudistuksiansa edistysmielisessä sanomalehdistössä yleensä tervehdittiin suosiollisesti. Hänen vaarallisin vastustajansa oli Goremykin, joka piti Witten järjestelmää valtiollisesti ja taloudellisesti vääränä ja vaarallisena. Kukistaaksensa sisäministerin hän 1899 sepitti salaisen mietinnön "_itsevaltiudesta ja semstvosta_", jonka hänen kauhukseen Pietari Struve kahta vuotta myöhemmin Stuttgartissa julkaisi. Pääasiassa tämä teos sisältää jokseenkin seikkaperäisen, viralliseen aineistoon perustuvan esityksen perustuslaillisen liikkeen kehityksestä Venäjällä. Witte tekee tässä täyttä oikeutta semstvon isänmaalliselle innolle ja sivistyksellisille ansioille. Mutta se ei hänelle hänen loppupäätelmässään ole tärkeintä, vaan ainoastaan se, että maalaisitsehallinto toiminnallaan muka loihti esiin valtiosäännön hirviön, josta ministeri, maksoi mitä maksoi, tahtoi valtakunnan pelastaa. Käyttämällä laajaa tieteellistä aineistoa hän sitten juurta jaksain todistaa, ettei Venäjää muulla keinoin voida hallita kuin keskitetyn virkavallan avulla, ja että itsehallinto sentähden on mahdottomuus: Voimattomuutensa ja oikeudettomuutensa tähden semstvo itsevaltiuden aikana ei ollut vaarallinen, mutta saattoi tsaarillisen autokratian periaatteellisena vastustajana tulevaisuudessa siksi tulla. Varsinaista, sitä perustettaessa sille määrättyä tehtäväänsä, edistää Venäjän taloutta ja sivistystä, se ei muka kyennyt täyttämään, koska virkavalta sitä siitä esti, ja pakostakin esti. Sentähden oli parasta lopullisesti saattaa semstvo hautaansa. Vallan päinvastaista Goremykin mietinnössään oli suosittanut, jopa kannattanut semstvon toimeenpanemista läntisissä maakunnissa --- tietysti virkavallan ankaran valvonnan alaisena. Sisäministeri oli itse monta vuotta ollut piirisemstvovaltuutettuna kotiseudullaan Borovitshissa Novgorodin kuvernementissa ja antoi käytännöllisenä maanviljelijänä arvoa semstvon sivistyksellisille ansioille. Nyt Witte oli vastakirjoituksellaan pyhässä synodissa ja hovissa todistanut olevansa vanhoillisempi kuin hänen vastustajansa. Pobedonostsev, joka mielihyväkseen oli Witten vastakirjoituksesta löytänyt muutamia kauniimpia slavofiilisia iskusanojaan, antoi Goremykinin kukistua ja asetti hänen sijaansa _Dimitri Sipjaginin_, joka ennen lyhyen ajan oli ollut sisäministeri Durnovon apulaisena.
Jo pitkiä aikoja _ylioppilaiden_ käyttäytyminen oli ollut Venäjän valtiollisena ilmapuntarina, joka aina oikein ennusti kaunista ilmaa tai myrskyä. Vuodesta 1899 tämä ilmapuntari yhä osoitti myrskyä. Pietarin yliopiston juhlatilaisuudessa 20 p. helmik. 1899 ylioppilaat vihelsivät rehtorinsa ulos ja kulkivat sitten, iloiten teostaan ja laulaen "Gaudeamus igitur", pitkin katuja. Täällä he joutuivat ratsastavien santarmien käsiin, jotka ruoskitsivat heitä nagaikoilla. Vastaus siihen oli 20 korkeakoulussa tehty vastalauselakko, jota johti kiellettyjen osakuntien edustajista muodostettu salainen komitea. Vastustavat ylioppilaat ja professorit ajettiin melulla ja hajupommeilla luentosaleista ja laboratorioista. Hallitus pani toimeen tutkimuksen, jonka johto uskottiin vanhuuden-heikkouden tähden eronsa saaneelle sotaministeri _Vannovskille_. Hänen hyväntahtoisen suhtautumisensa ylioppilaiden valituksiin ja vaatimuksiin teki kuitenkin tyhjäksi uusi kansanvalistusministeri, _Nikolai Bogoljepov_, muuan Pobedonostsevin kätyri. Kesäloman aikana hän antoi "väliaikaiset säännöt", jotka lakkoileville ylioppilaille uhkasivat erästä Nikolai I:n aikana säädettyä rangaistusta, nimittäin karkoittamista armeijaan tavallisiksi sotamiehiksi. Tämä johti lukukauden alkaessa uusiin mielenosoituksiin ja osanottajien ruoskitsemiseen, uusiin lakkoihin ja opinhaluttomien lähettämiseen jalkaväenkasarmeihin, tavanomaisiin leimuaviin vastalauseisiin eri yhdistyksissä ja vihdoin 27 p. helmik. 1901 vihatun ministeri Bogoljepovin murhaan, jonka ampui muuan karkoitettu ylioppilas Karpovitsh. "Hyväntahtoisesta" Vannovskista tehtiin valistusministeri. Hän lupasi uutta "sydämellisen huolenpidon politiikkaa" nuorisosta. Apulaisekseen hän kuitenkin sai aikaisemman vankeinhoitohallituksen päällikön Meshtshaninovin, mikä seikka ylioppilasten joukossa herätti oikeutettua levottomuutta.