Chapter 25

Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään, herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi: "kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" -- Nyt hän taisi elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.

Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."

Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän lankesi taas tuomitsemaan:

"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", -- ajatteli hän, -- "eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä klikkiä!"

Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, -- kun sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia, alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään pysymään ummistumatta.

"Palvelevat", -- ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.

Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän heti virkosi.

Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin sijoittunut muutamia herrasryhmiä, -- meni ja raotti ruokasalin ovea.

Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen, kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon. Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.

Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen. Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut esille ja ottanut omaan palvelukseensa.

-- Ehei, onpa teillä täällä laitoksia -- ja mimmoiset vaasit! -- ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan pöytää ihailemaan.

Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.

-- Täälläkö te vaan, -- ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule tänne minua auttamaan.

Ja hän vei Henrikin kyökkiin.

Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.

Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan munaa ja maitoa omelettia varten.

-- Teethän sen, rakas Henrik?

Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.

Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: -- kun ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä jutteluansa.

"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" -- ajatteli Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet illallispöydästä, -- ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita, tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.

Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen, valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä, ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.

-- No ja mitäs sinä, Henrik veli? -- sanoi hän, venyttäen suoremmiksi liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.

-- No mitäs minä, olenhan vaan, -- sanoi Henrik.

-- Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme pohjanmaalla?

-- Kuinka en sitä muistaisi.

-- Joo, joo, oli nekin aikoja, -- sanoi hän, puhaltaen itsensä tyhjäksi.

-- Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, -- muisteli Henrik.

-- Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?

-- Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.

-- No miksei sovellu?

-- On muita asioita.

-- Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta vapaa? -- kysyi Uuno kummastellen.

Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.

-- Siitähän tulisi vaan huviretki, -- sanoi hän.

-- Entäs sitten? -- sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.

-- En minä voi tehdä huviretkiä, -- sanoi Henrik.

-- Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, -- hoki Uuno siihen, ja näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.

Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan joukkoon.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun, jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.

Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä kädellään otsaansa.

"Se ymmärsi minut väärin!" -- ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.

"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen hän on Hannalle!" -- ajatteli hän taas.

Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.

VI LUKU.

Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen koti.

Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän minä silloin ymmärtänyt!" -- ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei se tee mitään, tule vaan!"

Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.

Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.

Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.

Niin tehtiinkin.

Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä, viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli haassa.

-- Tuolla se on, -- kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä katsomaan ulos.

Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen kenkään.

-- Johannes! -- huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.

-- Mikä on? -- pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen naulanpäitä lyyhistämään.

-- Mutta Johannes, katsohan tänne! -- huusi taas Alina.

Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.

Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.

-- Katos, katos, -- sanoi hän.

Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki takaraivolla, hikihelmet otsalla.

-- Terve, terve!

Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.

Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat, läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei vinnille.

-- Tämäpä on mahtava vinti, -- sanoi Henrik, -- en ole semmoista vielä ikinäni nähnyt.

-- Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä eikä pahalla.

Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.

-- Äläs nyt vielä, -- sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. -- Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan --?

-- Ihan. Ja mitäs sanot minusta?

-- No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin sitkistynyt.

-- Kun löytäisi vaan sen tasapainon, -- sanoi Johannes, -- tasapaino tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun täytyy -- --

Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.

Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.

Heillä oli laitettu niin, että he söivät tuvassa, jossa oli hella pienen väliseinän takana, mutta avonainen tulisija ja leipoma-uuni tuvassa.

Juuri kun he olivat istumaisillaan pöydän ääreen, huomasi Henrik, että muilla oli jotain keskenään, koska he katsahtelivat toisiinsa ja naurahtelivat.

Kun he jo istuivat kysyi Henrik puoliääneen Johannekselta, että mitä se oli.

Johannes pani kätensä suunsa eteen, ettei kuuluisi, ja sanoi aukasematta paljon huuliaan:

-- Ei mitään, ei mitään, Mari vaan ei kehdannut tulla samaan pöytään, kun sinä olet täällä.

-- Kuka Mari? -- kysyi Henrik.

-- Mari hoi, etkö sinä ole vielä vierasta tervehtinytkään? -- huusi Johannes väliseinän taa.

Sieltä tuli kiharatukkainen palvelustyttö, nauraen, punastuen, ja ujostellen niin, että hänen ruumiinsa näytti vyötäisistä ihan kahtia irtautuvan.

Johanneksella näytti olevan todella niin paljon touhua, että Henrik vasta parin päivän perästä löysi tilaisuuden ottaa esille se asia, josta he ensiksi olivat puhuneet ja joka suuressa määrin kiinnitti hänen huomiotansa.

-- Mitä sinä Johannes sanoitkaan siitä tasapainosta, muistatko siellä vinnillä?

-- Tasapainosta? Odotas. Niin, katsoppas tämmöinen talous vie kauheasti aikaa. Siihen voi innostua aivan liian paljon eikä siinä koskaan työt lopu. Taikka sitten ihan päinvastoin: voi jättäytyä huolimattomaksi ja vapautua siitä. Niin näetkös, vaikeus on siinä, että osaa löytää sen oikean määrän: tehdä ulkotyönsä rauhallisesti joka päivä tahtomatta välttämättä päästä itse jokapaikkaan, niin että siten voi jonkun tunnin päivästä todella vapautua kokonaan kaikista taloudellisista ajatuksista ja tehdä puhtaasti henkistä työtä. Se se on vaikeata, enkä minä tahdo mitenkään siihen päästä.

-- Mitäs henkistä työtä sinulla sitten on? -- kysyi Henrik.

-- Henrik! Luulitko sinä todellakin, että minä olen sillä tavalla jättänyt?

-- Niin no --

-- Voi sitä muutakin kuin saarnata. Ja minä sanon sinulle, että papillinen toimi ei olekaan mitään jumalanpalvelusta. Mutta jumalanpalvelus on ainoastaan tehdä Jumalan tahtoa.

-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa?

-- Sitä vaan, että jos tahdon opettaa, niin kyllä minulla on opettamista muuallakin, esimerkiksi omia lapsiani, koska olen niitä kerran hankkinut, ja samalla opetan muitakin ympärilläni olevia lapsia.

-- Niin mutta se ei sitten ole erikseen uskonnon opettamista.

-- Uskontoa ei tarvitse eikä saakaan erikseen opettaa.

-- Se nyt on vähän merkillistä.

-- Sillä kaikki muut aineet tarkoittavat vaan uskonnon opettamista, maantiede, luonnontiede, historia, joilla kaikilla täytyy opettaa lapsille elämäntarkoitusta.

-- Historian opetus on ihan väärällä kannalla, -- myönsi Henrik mielellään.

-- Ihan väärällä. Se on myrkkyä, -- kovensi Johannes.

-- Mutta hauska olisi tietää miten sinusta maantietoa voi opettaa uskonnollisessa tarkoituksessa, -- sanoi Henrik.

-- Täytyy opettaa etupäässä mitä eri kansoja on eri maanosissa ja mitä nämät ajattelevat jumalasta ja elämästä, ja mitä ne ymmärtävät jumalanpalveluksella. Sen ymmärtämiseksi täytyy antaa eri maista oikeita luonnonkuvauksia. Se on maantiede.

-- Hyvä, mutta sittenkin minua kummastuttaa, ettei itse uskontoa erikseen opetettaisi.

-- Kyllä, kyllä, mutta ainoastaan niitä elämisen ohjeita, joita Jeesus on antanut. -- Jeesus opetti, että Jumalaa voi palvella vaan työllä ja teolla ja kuulla häntä vaan omassa hengessä ja nähdä vaan uskossa hänen tahtoonsa. Ja samaan päätökseen täytyy oppilaan tulla, kun hän oppii vertailemaan koko maailman jumalankuvia ja jumalanpalveluksia toisiinsa. Hänen terve järkensä on sanova hänelle, ettei yksikään olevista käsityksistä ole oikea, ei edes se, jota meillä opetetaan, vaan että oikea on ainoastaan se Jumala, jonka johtoa näkee omin silmin, ja oikea on vaan se jumalanpalvelus, joka tapahtuu omin korvin kuullun jumalankäskyn voimasta. Kaikki ulkonainen jumalanpalvelus on siis erehdystä ja syntiä. -- Voi, voi, meillä on siitä vielä paljon puhumista, -- sanoi Johannes, kun huomasi innostuvansa eikä kuitenkaan voivansa kaikkea yhtaikaa sanoa.

-- Kuules, -- sanoi hän lauhtuneena, -- vieläkö sinä tähtitiedettä harrastat?

-- Ehei, -- naurahti Henrik. -- Viime vuotena olen lukenut paljon juuri noita aasialaisia uskontoja, joista puhut.

-- Vai niin, -- sanoi Johannes. -- Kerran se kaikki tulee vanhan testamentin sijaan.

Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa hehkua, -- niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.

Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.

-- Niin, -- sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle, sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: -- kuka olisi uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.

-- Teillä kaikilla, -- jatkoi hän vähän ajan perästä, -- on jotakin papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik --

-- No millä lailla minä? -- sanoi Henrik.

-- Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit ennen. -- Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.

-- Niinkö?

-- Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa. Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus: luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä. Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. -- Nyt on Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.

Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.

Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään.

-- Sinä minun Alinani, minun Alinani.

-- No mitä nyt, mamma kulta?

-- Muuten vaan, muuten vaan, -- sanoi mamma ja he erosivat molemmat vähän naurahtaen.

Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin hän oli melkein aina.

Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä päässeen kokonaan vapaaksi.

Asia oli tämmöinen.

He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi. Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään, että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.

-- Jaha, jaha, -- sanoi Alina, -- menkää te edellä, minä tulen sitten.

Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.

-- Täällä on hirveästi sieniä! -- ehti Johannes sanoa hänelle.

-- Entäs mamma? -- kysyi Alina.

-- Eihän se --

-- Pyysitkö sinä edes?

-- Emmehän me pyytäneetkään, -- vastasi Henrik Johanneksen puolesta.

Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:

-- Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä --

Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.

-- Karkasitte, -- sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja Henrikille.

-- Niin no kun me luultiin -- alkoi Johannes sanoa.

Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon, hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.

-- Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, -- sanoi mamma.

-- Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia puhdistaa. Minä jään myös tänne, -- sanoi Alina ja istui maahan vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.

Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain, katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta syliinsä esiliinalle.

Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin -- siitä koulusta, jonka he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.

-- Oppilaan työ, -- sanoi hän, -- on heti alussa järjestettävä niin, että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä, ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä kuunnella ketään mistään.

-- Voi teitä onnellisia! -- sanoi Henrik huokaisten.

Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.

Hän sanoi:

-- Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin -- puutarhat -- pellot -- hevoset -- rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään. Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, -- ensiksikin että olisi vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.

Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta, että tyytyisi vaikka mökkiin."

Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:

-- Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa, niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen onnen -- ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.

Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.

-- En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, -- sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.

-- Jos tahdot tietää, -- sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, -- niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen, että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä tavalla vapaaksi.

-- No miksi niin?

-- "Miksi?" Siksi vaan.

-- Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.

-- Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, -- muuten vaan pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä ihmiselämä on sentään merkillinen, -- niin syvä ja mittaamaton.

Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy huulilla.

-- Ja tässä on taas sama asia, -- jatkoi hän: -- me pyrimme pois siitä elämästä, jossa elämme, mutta ihmiset luulevat, että tämä elämä on se korkein onni, mihin me pyrimme. Jos meidän elämämme on onni, niin ei siihen kuitenkaan pääse kukaan, joka siihen pyrkii. Kunpa maailma sen kerran ymmärtäisi!

Taas hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa.

Henrik pani kätensä silmiensä yli muka liikanaisen valon vuoksi, mutta oikeastaan hän sen teki salatakseen silmiensä kostumista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa Johannekselle: "ymmärrän, ymmärrän sinua, olen ymmärtänyt siitä saakka kuin ensi kerran kävin luonasi, -- sinun oppisi on siitä saakka ollut minun elämäni." Mutta peläten taas omaa näkymistänsä hän ei sitä sanonut, vaan sanoi: