Chapter 26
-- Tiedätkö, minä luulen, että hyvin moni ihminen sentään ymmärtääkin tämän asian, mutta kaikki semmoiset ajatukset hukkuvat siihen pauhuun, jolla maailma opettaa omaansa.
-- Niin se on, niin se on, -- sanoi Johannes, ja nousi istualtaan, taaskin johonkin mennäksensä.
VII LUKU.
Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla sanoilla esitettyinä.
Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa, -- eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia kirjoja.
"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun leipätyöstä," -- ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden matkustajien keskellä.
Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä luona.
Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon selventäneet hänen ajatuksiansa.
Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla. Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa. Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta, millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen mukaan väistyivät.
Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.
Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen, että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.
Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut keksiä mitään pääsyä.
"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin pitää ollakin, koska se niin on," -- ajatteli hän ja tyytyi taaskin rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.
Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.
"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", -- ajatteli hän koettaen koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.
"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."
Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä -- naisääniä, ja huomasi, ettei asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan, sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, -- jos sinne ollenkaan nyt sopi mennä.
Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli, että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.
Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.
Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli pullo, -- suuri, keltaista viiniä sisältävä.
-- Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta ellet välitä, niin tule vaan sisälle.
Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.
-- Miksen minä tulisi.
-- No tule sitten.
Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.
Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin tulijaan.
Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi piloilla ja puoleksi tosissaan.
-- Tässä on hyvä ystäväni, -- esitti hän Henrikiä tytöille, ja tässä on --
Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:
-- Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.
Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli kadulla puhutellut.
-- Ympäri käydään, yhteen tullaan, -- sanoi Henrik hänelle naurahtaen.
Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.
Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä lähtemään.
-- Älkää minun tähteni menkö, -- sanoi Henrik, mutta he rupesivat nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.
Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.
Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.
-- Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, -- sanoi Henrikin toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. -- Kaadappas sinä Henrik meille.
Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois, kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin kuin tämä ei katsonut.
Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin tuolilla, kädet selustimella.
-- Tämä minun ystäväni, -- sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, -- kehoittaa aina minua naimisiin.
Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.
Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:
-- Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle: mene sinä naimisiin. -- Kippis! -- sanoi hän sitten nostaen lasiansa, Henrikin kanssa juodakseen.
Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.
-- Ei, ei, -- sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.
-- Nosh! -- pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.
-- Mikäs nyt on? -- sanoi tyttö muka kummastuneena.
-- Eihän hän juo, -- sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.
Tyttö käännähti korollaan ympäri.
Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta sanoi toverilleen totisesti:
-- Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?
-- Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.
-- Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.
-- He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin enkeli!
-- Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen kanssaan. -- Henrik viittasi tyttöön.
He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.
-- Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.
Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.
Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.
Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.
Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:
-- Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein papin kanssa --, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään muun kanssa.
Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään. Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu. Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.
-- Mitäpä se siitä paranisi, -- sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja katsomatta Henrikiin.
-- Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla päästä vapaaksi liikanaisuudesta, -- ja ehkä sitten kokonaankin vapaiksi toisistanne.
Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä, ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn ja tahtoi mennä heti pois.
-- Katso nyt, hän itse jättää minut, -- sanoi tohtori.
-- Ei, ei, älkää lähtekö, -- sanoi Henrik: -- minä lähden.
Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan päällystakkia ylleen.
-- Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, -- sanoi hän uudestaan, -- vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun kanssa. -- Ei mitään muuta.
-- Sitten olisi parempi -- koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei taaskaan voinut.
Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:
-- Tietysti on paras kokonaan vapautua, -- tietysti. Mutta jos ette aluksi voi, -- kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, -- niin ainakaan ei kenenkään muun kanssa.
Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:
-- No, -- Värner!
Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa, rappusia myöten alas kadulle.
VIII LUKU.
Useampaan kuukauteen ei Henrik sitten näyttäytynyt Värnerille, vaan ainoastaan muiden toverien kautta huomaamatta tiedusteli hänestä. Nämät ensin pudistelivat päätään eivätkä tienneet mitään entisen lisäksi, mutta vähitellen yksi ja toinen alkoi sanoa puoleksi leikkisällä ja puoleksi todella iloitsevalla äänellä, että "se meidän Värner-paha kun kuuluu taas muuttuneen vähän niinkuin parempaan päin."
Tytön ja hänen suhteesta toisiinsa ei Henrik sentään parhaalla tahdollakaan saanut mitään urkituksi, kun tahtoi pitää näitä asioita tyystin salassa kaikilta. Ja jostakin syystä, joka ei tosin ollut hänelle aivan selvä, mutta tuntui kuitenkin ihan varmalta, hän ei pitänyt hyvänä tahallaan tavata Värneriä.
Mutta asiasta tuli selvä ihan odottamattomalla tavalla.
Se tapahtui näin.
Eräänä päivänä hän saapi kirjeen Gabrielilta, jossa tämä kirjoittaa seuraavasti:
"Nyt kirjoitan sinulle rakas Henrik vaimoni tahdosta ja käskystä ja koska minä itse en osaa niin kirjoittaa kuin ajattelen, siis kirjoitan niinkuin hän sanoo. Että kirjoittaisin että hän kiittää sinua ja kyynelillänsä siunaa sinua ja on aina muistava sinua. Että Heddi kävi meillä täällä Riihimäellä ja hän oli ihan kuin toinen ihminen ja kertoi meille. Sillä minä olen nyt veturinkuljettaja ja me asumme Riihimäellä. Ja me vielä rukoilemme sinua sanoo Ingrid, tulkaa käymään meidän luonamme täällä Riihimäellä, mutta jos sinä tahdot tavata minua niin tule perjantaina tai maanantaina Helsingin asemalle, kun minä tuon kello puoli 11 junan ja vien taas yöjunan kello puoli 12.
Veljesi
Gabriel."
Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja. Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi, Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.
Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.
Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.
Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.
Tämä oli kotona.
Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.
Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.
Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat väljentyneiltä.
Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:
-- Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois. Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä kukaan tunne eikä minua. Niin, -- sillä minä luulen asian loppuvan siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, -- ymmärräthän, on vähän vaikea ihmisten tähden -- tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.
-- No niin, niin, -- sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. -- Mutta kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.
-- Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.
-- Turussako?
-- Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.
-- No etunimi vaan?
-- Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.
Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.
"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" -- ajatteli hän ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja ajatuksissaan.
Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen, mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.
Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan eikä sille vihdoin ollut rajoja -- --
"Tämä on sitä mistä Johannes sanoi: nähdä omin silmin," -- ajatteli hän.
* * * * *
Tietysti meni Henrik perjantaina tapaamaan Gabrielia.
Hän tuli junalle hyvissä ajoin ja pääsi syrjätietä asemasillalle. Siellä käveli vaan muutamia odottajia, jotka olivat, samoinkuin Henrikkin, osanneet käyttää hyväkseen satunnaisesti auki ollutta syrjäporttia. Ennen junan tuloa oli ihan hiljaista. Sähkölamput levittivät kuutamollista valoansa korkeitten tolppien päästä, niin että jokainen sillan lankku ja rakoset selvästi näkyivät, mutta lamppujen yläpuolella oli tumman pimeä taivas. Ja siinä kävellessä kuulumattomin askelin Henrikillä oli pelko Gabrielin puolesta: kuinka muka hänen tulonsa onnistuu. Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi.
Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen. Jo rupesi kuulumaan jyryä. Se koveni kovenemistaan. Ja yhtäkkiä syntyi kolme kirkasta säteilevää valosilmää keskelle pimeyttä.
Siinä se oli, -- läheni, kasvoi kasvamistaan, jo erotti mustan möhkäleen ja vaskisia vanteita, -- pitkin maata lähestyy valojen edellä kulkeva kiskolakasija, kuuluu vihaset höyrysihahdukset, ja, pimeydestä kokonaan esiin sukeltaen, suureneva veturi lentää Henrikiä kohden, joka seisoo sillan melkein äärimmäisessä päässä.
"Kun hän nyt vaan osaisi pysähtää hyvissä ajoin," -- ajatteli Henrik sydämmen sykkiessä levottomasta jännityksestä.
Ennenkuin hän ennättää ajatellakaan kiitää veturi hänen ohitsensa. Siellä, siellä oli Gabriel, -- näkyi sivultapäin hänen masinistilakkinsa, näkyi hänen tuttu nenänsä ja parroittunut leukansa, -- hän seisoi sisäpuolella lämmittäjän takana, joka katseli ulospäin, seisoi ja siirsi kätensä toisesta kiertimestä toiseen, ja sitten veturi katosi ohitse höyryjen taa.
Henrik läksi kiireesti harppasemaan sillan toiseen päähän, mutta kaikki vaunut ehtivät hänen ohitsensa.
Juna pysähtyi. Matkustajat töytäsivät asemasillalle. Odotussalien ovet aukenivat ja sieltä tulvi odottajat. Entisen hiljaisuuden sijaan oli melua kaikkialla, puhetta, tervehdyksiä, huutoja, tavarakääryjen kolinaa, juoksua.
Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.
Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle taaksensa.
-- No Henrik! Terve! -- sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut olla ottamatta Henrikiä kaulasta.
He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.
He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.
-- No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? -- sanoi Gabriel uteliaalla jännityksellä.
-- Niin, ajatteles kuinka merkillistä!
-- Sinä tunsit häntä ennen?
-- En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran ennenkin kuin tohtori C----:n luona.
-- Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin menit häntä puhuttelemaan?
-- Noh, katsos, se nyt oli --
Henrik vähän punastui eikä tiennyt kuinka selittää.
-- Se nyt oli -- sanoi hän koettaen sanoa huolettomasti -- katsos toisinaan sattuu päähän semmoinen ajatus että pitäisi muka tehdä hyvää -- noin vaan, ilman mitään muuta syytä --
-- Niin, niin, sattuuhan sellaista, -- sanoi Gabriel nopeasti, vapauttaakseen Henrikin, ja lisäsi sitten hitaasti toisella, ihmettelevällä äänellä: -- Vai niin, vai niin. -- Ja vaipui ajatuksiinsa, suu vinossa hymyssä.
Asemasilta oli sillävälin ihan tyhjentynyt.
Gabriel nousi ja katseli pitkin siltaa.
-- Tule mukaan, vekslataan yhdessä, -- sanoi hän vetäen Henrikiä kädestä veturiin.
-- Onkohan se luvallista?
-- No ei tee mitään, tule vaan.
Henrik tuli ensikerran eläissään veturikoppiin kiiltävien ja monimutkaisten koneiden eteen.
Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, -- sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen halli liikkui, -- yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, -- se, missä Henrik seisoo, rämisee ja tärisee, -- kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes -- ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi liikkuu.
-- Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? -- kysyy Gabriel.
-- En-en, -- tai juu-juu, olenhan minä.
Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.
Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella, milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa. Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin tottua.
-- Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? -- kysyi Henrik.
-- Noh, -- sanoi Gabriel, -- kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.
-- Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa kuljettajaksi?
Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.
-- Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, -- sanoi Gabriel.
-- Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, -- sanoi lämmittäjä jylhällä, korisevalla äänellään.
Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla jalkakiehkuralla.
Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta sankarilta heidän muiden rinnalla.
Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten syödä mutusteli.
-- Koska siis tulet käymään? -- sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.
-- En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä usein katsomassa, jos saan.
Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi kiirehtien.
Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon, jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu. Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä, juhlallista, -- näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa, suuri kirkko.
* * * * *