Chapter 24

Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli ihan päissään.

Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa, laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli kandidaattiviftin jatkoa.

Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen huoneeseen, josta melu kuului.

Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.

Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.

Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.

Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään vaikuttaa häneen.

-- Ihmisiä on erilaisia, -- sanoi hänen toverinsa, -- sinä voit olla puhdas, mutta minä en voi.

Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa, että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma koti.

Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen enempää.

Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa, kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.

Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tahtovan puhua.

Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä tapauksessa mahdottomalta.

-- Ei, Henrik, -- sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen: -- katsos tämä tässä on hyvin terävä, -- suurempaa ei tarvita.

-- Mitä tarkoitat?

Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.

-- Se on hyvin helppo kuolema, -- sanoi hän.

Ei keskustelusta tullut mitään.

Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.

"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," -- ajatteli Henrik nyt, huokaisten. -- "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään, jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."

Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä, sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.

IV LUKU.

Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa, merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa katsomassa.

Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. -- Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.

Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta, erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä. Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.

Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei se vastannutkaan hänen odotuksiansa.

Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli, eikä voinut kyllin ihmetellä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.

-- Ei, eihän tämä, -- sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne tänne.

Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, -- kun sai kuulla keitä vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä kotisohvansa ennen muinoin.

Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.

V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää pyytänytkään saada katsoa.

Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan lepikköön, näytti kylmältä, -- kaikki lehdet käänsivät tuulessa ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.

Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei huvittanut Johannesta.

Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä sanottu muun muassa näin:

"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille, ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.

"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, -- ja juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, -- minusta tuntui niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani. Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan: koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.

"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle kaikki mitä tunsin, -- ja ajattele kuinka merkillistä: -- ensi kerran tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, -- sen, että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia. Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua. Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti, ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää ottaa ero virasta.

"Et usko, Henrik: -- olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että kohtalo hallitsee minua, -- en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman kompassini mukaan määräsin suuntani.

"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta -- niin kummalta kuin se sinusta kuuluukin -- minä olen jo niin kiintynyt täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.

"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.

"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä palkatta, pelkästä ylläpidosta, -- joka tietysti on tavattoman suuri hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet ottaa se neiti.

"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä kaikilta.

Veljesi

Johannes.

J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.

Sama."

Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, -- tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä, syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten vaivalla selviytyä.

Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.

Siihen oli syynä Uuno.

V LUKU.

Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään".

Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt, otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa. Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, -- henkilö, josta ainoastaan he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella salaperäisellä kunnioituksella.

Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.

Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T----n kanssa.

Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.

Neiti T---- oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa, siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon, tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien jatkuessa aamunkoittoon asti.

Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.

Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.

Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.

Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi, seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen, terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta tulevan äidiksi.

Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin, kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.

Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan. Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen sananvalta.

Tie kulki voitosta voittoon.

Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen suomenmieliset toverinsa olivat luovat.

Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita, kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.

Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan. Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen "toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.

Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! -- Ja mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä: tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä päälliseksi koko kansankin kohtaloa!

Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.

Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.

Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.

Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, -- joka teki hänet sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä, hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta puhuessaan.

Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa. Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana "pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.

Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan sankarin.