Chapter 19

Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos ei koskaan ollut.

Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas tulla ja ottaa osansa.

Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä. Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien päässä, metsän takana, -- siitä, minne johti punaset kaideaidat ja sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.

Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän metsän reunaan.

Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.

Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.

Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja loikoilusohvia.

Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia ihmisääniä.

Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto, valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille, jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja sitten alkava puutarha.

Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi joukkoon.

Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.

Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.

Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.

Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.

Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.

Tyttö puhui tuttua savonmurretta.

-- Kyllä minä en ou teältä päin, -- vastasi hän Henrikin kysymykseen.

-- Et. Sin oot Savosta, -- sanoi Henrik.

-- Niinpä kyllä, -- sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.

Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna -- se oli tytön nimi -- selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne.

Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.

Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.

Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.

Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi valloilleen.

"Tuossa ne siis käyvät uimassa -- ja siinä minäkin rupean uimaan. Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan, sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, -- illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli päivämääränkin. Niin teen."

Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne hän katsoi, -- etäisyyteen asti.

Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa huviretkeläisten piti olla.

Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.

-- Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan varmaan. Onpa sinne matkaakin, -- sanoi hän ääneen.

Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.

Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas nuotiosta.

-- Aha, siinä ne ovat, -- sanoi Henrik, asetti melkein ympäri kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.

Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.

Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt, sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan portin edessä.

Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.

Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.

"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", -- ajatteli hän. "Täytyy pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."

Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen, vaikka tahdon", -- ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. -- "Koketeeraankohan minä?" -- ajatteli hän katsellen luonnottoman miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä ja kääntää profiilia saareen päin.

Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa puserossa, -- seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin venheeseen päin.

"Se se on!" -- ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo venheestä, vai nousta ensin maalle?"

"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen, mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös, kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.

Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.

Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea, samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, -- joka seikka hyvin rohkaisi Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.

-- Nimeni on Henrik ----, -- esitteli hän itseään. -- Kotiopettaja --

-- Vai niin, -- sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä. -- Terve tuloa!

Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat silmäkeskuksen ympärillä.

-- Pappa, mamma, se on maisteri ----, -- huusi hän taaksensa.

Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos. Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään tapauksien menoa.

-- Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, -- puhui valkonen neiti.

-- Siellä oli paljon ihmisiä, -- sanoi Henrik.

-- Niin, niin, -- nauroi neiti.

-- Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, -- huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. -- Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, -- tulkaapas tänne, -- pojat hoi!

Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien viivyttelemisen syytä.

-- Tässä esitän tyttäreni, Hannan, -- sanoi kauppaneuvos, -- ja neiti Selig. Tässä lankoni -- herra Stråhlman. Pojat, pojat!

Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton, niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan ainakin ensi hätään ystävä".

Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä, jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä rupesi katsomaan merelle.

-- Pojat! -- huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat tulivat kuin piilit paikalle.

-- Tässä on nyt maisterinne.

Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja olivat jälleen leikeissänsä.

"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", -- ajatteli Henrik kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset niinkuin näyttivät.

Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.

Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.

Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava, vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin päällä.

Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla Henrikiä.

Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan esitetyksikään.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon vaivaa meitä löytääksenne, -- sanoi kauppaneuvoksetar.

"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" -- ajatteli Henrik.

-- Oh, mikä vaiva se oli minulle! -- sanoi Henrik niinkuin olisi ollut maailman vapain seuramies. -- Minä rakastan soutua, ja matka tänne on todellakin erinomaisen --

-- Mutta kuinka osasitte, -- kuka teille neuvoi?

-- Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, -- odottakaapas: -- Anna oli hänen nimensä, jos oikein muistan.

-- Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.

-- Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia. Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen: psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.

-- Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, -- sanoi kauppaneuvoksetar osoittaen kiveä vieressänsä. -- Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole kysytty sen mallia. -- Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? -- sanoi hän tarjoten teelasia. -- Kenties pidot siellä olivat tanssin kanssa?

-- Arvattavasti puuttui vaan pianisti, -- jatkoi Henrikkin leikkiä, -- mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset sukupuolet.

-- Todellakin.

Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.

-- Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? -- sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. -- Mutta ottakaahan toki leipää.

-- Mainiolta, -- sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle. Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.

-- Mutta rakas Emelie, -- puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, -- sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.

Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa, mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.

Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan päinvastoin, -- hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä riehahdustaan.

Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.

Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.

Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä. Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.

-- Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, -- sanoi neiti Hanna.

Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin olisi mitenkään paha olla.

-- Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.

He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.

"Tietysti minä olen erehtynyt," -- ajatteli hän. -- "Minä olen vaan niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä herttaisimpia."

-- Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea vähän matkaa pitkin rantaa, -- sanoi neiti Hanna.

-- No miksi se olisi niin vaikeata? -- kysyi Henrik.

-- Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä! -- Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.

He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.

Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.

He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.

-- Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, -- sanoi neiti Hanna.

-- Siis lasketaan sinne, -- sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.

-- Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. -- Ja hän koetti melalla voittaa Henrikin soutua.

-- Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.

-- No se on eri asia se.

He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.

Henrik istui ruuhen kokan varaan.

-- Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle, mutta minä en huomannut, -- sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.

-- Ah se on mamman veli, -- sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti, ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. -- Hän on vaan semmoinen. -- Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te oikein tulette?

Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan aineeseen.

-- Turusta viimeksi, -- vastasi Henrik.

-- Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? -- sanoi neiti Hanna avaten silmänsä niinkuin peljästyessä.

-- Olin kyllä, sitä ennen.

-- Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin -- sehän taisi tulla lyhyeksi se visiitti?

-- Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin --

-- että teidän piti lähteä? -- ja te läksitte ihan yksin?

-- Veljeni kanssa.

-- Aha. No -- no -- tuota noin -- te matkustitte sitten yhdessä Turkuun?

-- Niin.

-- Teillä oli varmaan asioita Turkuun?

-- Niin, minulla on siellä sukulainen.

-- Kuka niin?

-- Veli.

-- Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?

-- Hän on mekaanikeri.

-- Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?

-- Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! -- sanoi Henrik.

-- Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?

-- Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. -- Mutta katsokaahan tuonne, neiti, se on suuremmoista, -- sanoi Henrik koettaen jo muuttaa keskustelun ainetta toisaalle.

Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:

-- No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä käynyt.