Chapter 20

Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan, mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei vieläkään ollut tullut pääasiaan.

-- Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?

-- Niin.

-- Vai niin, -- sanoi hän huokaisten.

Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun ainetta.

-- No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? -- sanoi hän.

-- Ah se on totta, sitähän meidän piti --

Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo noussut pois.

Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut veneen kokalta.

Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi ei ollenkaan kuunnellut.

-- Onko veljenne Johannes vanhin? -- kysyi hän kesken kaikkea.

-- On.

-- Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?

Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:

-- Ei, nuorin on Uuno.

Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.

-- Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?

-- Ei hän edes ollutkaan Turussa.

Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.

-- Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: _me_ matkustimme Turkuun!

-- Kuinka, sanoinkohan minä?

-- Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te sanoitte.

-- Mahdotonta.

-- Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.

-- Uunoko?

-- Niin.

-- Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.

-- No sitähän minäkin. -- Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa katsomaan.

Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan soututuhdolle.

Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.

Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo pääasia nyt jo oli ohitse.

-- Osaatteko tekin laulaa? -- kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.

-- Kukas vielä osaa? -- kysyi Henrik.

-- Ei, mutta osaatteko te?

-- En minä niinkään, mutta veljeni Uuno -- hän laulaa jotenkin hyvin.

-- Vai niin?

-- Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? -- sanoi Henrik.

-- Jaa niin, se on totta, -- sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. -- Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, -- sanoi hän koettaen voittaa punastustansa.

-- Minunko ikävä?

-- Ei sitä tiedä.

-- Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.

-- Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.

-- En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.

-- Hm, onhan se.

-- Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin -- jos voisin.

-- Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.

Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen mökkiin, -- jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa. Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.

Nyt katsahti Henrik -- aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain -- Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin puristamassa airoa, hänen vartalonsa, -- tukan, hatun -- nenän ja huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, -- yhtaikaa koko hänen olemuksensa.

Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki valokuvan, -- se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, -- se, mitä hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, -- se oli nyt ihan elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden kaaripuun takana.

Tuo, tuo on se vieras nainen -- ajatteli Henrik, -- vieras ja kuitenkin niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan ympärillä.

Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden, ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.

Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.

-- Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen takana, -- sanoi Hanna. -- Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki hermostuvat.

-- Ja minä tulen soutamaan, -- sanoi Henrik nousten seisaalleen.

-- Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt ensin hiljakseen tännepäin.

Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.

Tämä kosketus huumasi Henrikiä, -- eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa, mutta pakenivat sitä, kun löysivät.

Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.

-- Kiitoksia, -- sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.

Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen Henrikiin.

-- Mistä te oikeastaan kiitätte? -- sanoi hän.

-- Halutti vaan kiittää teitä, -- ja kiitän vieläkin.

-- Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, -- sanoi sievä neiti Selig tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. -- Mennään me kolmisin tällä ruuhella, -- ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen vesille.

Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan nousukiven luo.

-- Hanna ja Olga tänne! -- huusi kauppaneuvos. -- Olkaa niin hyvä, maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, -- sanoi hän Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.

Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa, pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia myöten vedessä.

-- Kukas tämän sitten soutaa? -- sanoi Henrik.

-- Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.

-- Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.

-- Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.

Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.

Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista huomiotansa yhdestä toiseen.

Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.

Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.

Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön ihanuutta voi kielin kertoa.

Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi ottaa sitä hartioilleen.

-- Todella, antakaa vaan tänne, -- sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen kätensä vaippaa ottamaan.

Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.

Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.

Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään. Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.

Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.

Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala, valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen vintikamari-ikkuna.

Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia -- tai oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, -- kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin. Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.

Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien hahmot.

Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta jälkeenpäin.

Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.

Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi hyvää ylläpitoa.

Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella, että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva, jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä kanssa.

Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.

"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" -- ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.

Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä ruokasaliin. -- Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan kanssa, muutakuin silmillään.

Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:

Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli myöskin Henrikin huoneen siivoojana.

Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi. Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.

Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan eroittaminen, -- kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.

Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa vesirengin sisälle.

-- Ja te olette ilmiantaja, -- sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi, että Henrik hämmästyi, lisäsi: -- no, no, kyllä minä tiedän ettette tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne -- hha-ha-ha-ha.

-- Minä en todellakaan aavistanut, -- sanoi Henrik peittäen hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen läpitsensä: -- En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen isäntäväki on niin ankaria.

-- Oo, -- pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: -- Järjestys ennen kaikkea!

Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.

"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen tämmöinen järjestetty onnela", -- päätteli Henrik.

Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen perille.

Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.

Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia. Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.

Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on _Perhe_. Eli että perhe on kuin onkin ihanne!

Hänen silmänsä avautuivat.

Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea tiedettä vastaan!

Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.

Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja perustelunsa kukistuvan.

Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen tieksi!"

Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.

Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään epäillyt enää, -- ei välittänyt entisistä epäilyksistään.

Hän oli rakastunut korvia myöten.

Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, -- ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.

Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!

"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", -- ajatteli Henrik, tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, -- "sitä, että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota naista, -- sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."

"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon, että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla pelastan!"

"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri tahdon, -- en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, -- niin juuri: palvella häntä!"

"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."

Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.

Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.

Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.

Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut häneen, Henrikiin.

Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa, erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään, -- ihaili häntä.

Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.

Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.

Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen pilviseksi ja myrskyiseksi.

IV LUKU.

Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.

Hän tuli varhain aamulla.

Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.

-- No terve, Heikki, -- sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.

Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.

Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä kuin kauppaneuvos ja yleensäkin -- hallitsi mielialaa.

Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka tavan mukaan syötiin seisoalta.