Chapter 18

-- Ei, se nyt on varma, -- sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla pitkään katsellen Henrikiä. -- Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm. -- Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. -- Niin, olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, -- sanoi hän. -- Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään muuta kuin "läran om mitt och ditt". -- Hm, vai niin, vai niin. -- Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.

-- Tietysti, -- sanoi Henrik. -- Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein lujalle pannaan.

-- Apropos: hän on naimisissa, -- sanoi tohtori.

-- Grölssi?! -- huusi Henrik.

-- Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.

-- No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! -- ihmetteli Henrik, suu mehellä.

-- Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo velkojansakin.

-- Niin se maailma menee ylösalasin.

-- Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa olemasta vieraani.

He nousivat ja menivät etehiseen.

Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.

-- Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.

-- Pidätkö?

-- Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja, laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia. Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!

-- Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?

-- No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.

-- Ja sinä ajattelet, että vaikka se on -- että se ei ole mitään pahaa, -- että vaikka se on veljen vaimo --

-- Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, -- sanoi tohtori pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.

-- Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?

-- Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.

Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:

-- Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen edullisesti, se on hyvää,

Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; -- ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", -- ajatteli Henrik.

-- Kuihtuva ihminen, -- puhui tohtori, -- siinä on aina jotakin väärää pohjalla, siitä saa olla varma.

Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.

-- Luonto se on meidän kaikkien äitimme, -- sanoi hän. -- Se antaa meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.

"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui", -- ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.

He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja toivehikkaalta.

Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja iloitsi suuresti.

Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei ajatukset menneet sinnepäin.

Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."

Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, -- ja sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.

Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan. Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli Henrikin määrä lähteä Turusta.

Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin. Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa, niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan. Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.

-- Tuohon on vielä jäänyt, -- sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.

Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä avonaisemmin ja tuttavallisemmin.

He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta, koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu kohtalosta.

Sitten sanoi Henrik:

-- Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?

-- En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni, -- vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin kohta valmiina.

Henrik tuli hyvin uteliaaksi.

-- Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, -- kysyi hän.

-- En.

-- Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?

-- Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon, voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin itseni.

-- Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.

-- Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.

-- Mikset tahdo?

-- Siksi, että on tullut semmoisia asioita. --

-- Sepä se.

-- Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan siksi.

Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:

-- Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.

-- Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.

Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli kahdenvaiheella.

-- Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin järjestää sinun elämäsi? -- kysyi hän.

-- En ole koskaan mitään sellaista huomannut.

-- Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?

-- En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat. Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.

Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia hänessä ehkä piilee", -- ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen tylstymistään tylstyä!"

-- Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen käsissä -- alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:

-- Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen -- kuinka sanoisin.

-- Niin, niin no -- jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis uskot sielun kuolemattomuuteen?

-- Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin, vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.

-- Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? -- kysyi Henrik.

-- Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin, että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä lie rikkinäinen painettu paperi, -- niin siinä oli siitä, että minä on aina maailmassa -- ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin -- niin selvä, etten voi sanoakaan.

Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.

-- Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä tunnetkin tohtori C----.

-- Kyllä tiedän.

-- Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin hän on vielä Turussa.

-- Vai niin.

-- Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.

-- Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä Turussa, -- sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.

-- No jaa, no jaa, -- pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt siitä!" -- Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.

-- Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, -- puolusteli Henrik.

-- Vai niin, -- sanoi Gabriel: -- sitä pahempi.

-- No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan jokaisella virheensä.

Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.

-- Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa olla hyötyä hänestä, -- jatkoi Henrik.

Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.

Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas, kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja sanoa kaikki sanottavansa.

-- Merkillistä on, -- sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, -- että sinä annat kaikki anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.

-- Keiltä toisilta?

-- No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.

-- Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan sinun tuttuinasi.

-- Mikäs minä sitten olen?

-- Sinä olet sivistyneestä perheestä.

-- En ole käynyt koulua.

-- Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on jotakin toista.

-- Ethän sinä niitä tunne.

-- Noh, ei ole vaikeata nähdä.

-- Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon viisaampi minua.

-- Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.

-- En ymmärrä.

-- Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän välillänne sittenkin on suuri eroitus -- ja kyllä sinä sen itsekin tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.

-- Hm, -- sanoi Gabriel.

He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.

-- Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä -- sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten" joukkoon myöskin Ingridiä.

-- Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.

Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.

-- Istuhan, Henrik, -- sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.

Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.

Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.

Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.

-- Kuules nyt, Gabriel, -- sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. -- Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.

-- Sano vaan, mikäs siinä on! -- sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.

-- Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, -- hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, -- ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.

Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.

-- Miksi sinä niin luulet? -- sanoi hän hiljaa.

-- Noh, en tahdo ruveta väittelemään, -- sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. -- Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.

-- Niin, niin, -- kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.

Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.

Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:

"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. -- Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."

-- Sanon vieläkin sinulle, -- kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, -- älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.

Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, -- että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.

-- Niin, niin, ymmärränhän minä, -- sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, -- sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.

-- Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.

-- No niin, niin.

-- Eikä siitä siis sen enempää.

Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.

-- Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, -- sanoi Gabriel hyvästiksi.

Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; -- ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik --!

Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.

"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", -- ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."

"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. -- Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? -- kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."

"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."

Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.

Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.

Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.

III LUKU.

Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin, käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä, vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä, huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.

Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin. Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat toiset.

Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha, ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.

Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin, kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.

Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T----, suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra, kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, -- hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä lisääntyvät mukavuudet.

Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan päälle.

"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", -- sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.

Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T---- oli, harvoin saattoi enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä henkilöstä selvän; -- ja jos samainen henkilö sattui olemaan lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.

Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä: "minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".

Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen, ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla. Toisinaan tuntui -- että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet toisiinsa.

Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten sivistymässä, keskimäinen, Hanna, -- se, jonka valokuvan Henrik oli nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut lukua pitää.

Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut, niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä jauhoa Suomeen.