Part 2

MATHIAS. Olet valtaan luotu, kuin oli isäsi ennen. Istuimellesi istu. (Lähtee kohti oikeanpuolista ovea.)

HENRIK (heittää viittansa lähellä seisovalle Servolle, joka vie sen kunniaistuimen lähelle seinänaulaan ja jää seisomaan istuimen oikealle puolelle. Henrik nousee korokkeelle).

JÄRKÄ (on samalla tuonut tuliaisarkun ja asettanut sen korokkeelle).

MATHIAS (kääntyen oikealla, Henrikille). Jos lie tämän päivän tuomioissa neuvoja tarpeen, muistanet, en taattojen tietoja salaa. (Poistuu oikealle.)

HENRIK (istuuduttuaan; ankarasti). Mitä vastaat, Järkä? Näin Ilmolan lohivesillä venekunnan, jonka miehet eivät olleet talon palkollisia eikä orjia, mitä lie vieraita takamaitten hämäläisiä. Miksi ei ole miehiä pantu kellariin odottamaan rangaistusta?

JÄRKÄ (astuen lähemmäksi koroketta). Köysiin ne miehet panin ja raahasin nuoren päällikön eteen. Mutta — − se kun kuuli asian, ei enempi tehnyt kuin mitä olalle taputteli, ja pyytöluvan antoi omalla suulla. (Ovensuujoukossa ihmetyksen kohinaa.)

HENRIK (naurahtaa lyhyesti; Järkälle). Nouda poika tänne.

JÄRKÄ poistuu ulko-ovesta.

HENRIK. Onko Työrö palannut Kokemäeltä?

KERIOLAINEN (astuu keppiin nojaten, pahasti ontuen esiin ovensuu-joukosta). Ei ole palannut. Mutta sanan lähetti, että valmiit ovat varastoaitat Kokemäen kennäällä.

HENRIK. Hyvinpä sopii. Mutta — — ukko Keriolainen, onko konkkaluutasi puraissut Kalma — — vai koukkuleuka akkasiko?

KERIOLAINEN. Lappalaiset äpärät, en paremmin sano.

HENRIK. Olit Kemiläissaaressa Unarilla?

KERIOLAINEN. Siellä oltiin — − Sarre-ukon valtakunnassa. Ja kokonaisen venekunnan tappoivat meiltä lappalaisten salanuolet. Ja me — − kostoveroa ryöstettiin, mitä saatiin. Mutta Unarin itäpuolella päästiin käsirysyyn karjalaisten kanssa.

HENRIK (innostuneena). Miten kävi, paljonko löitte?

KERIOLAINEN. Ei siitä päästy sen selvemmille vesille. Pakenivat vikkelästi itään, ja kotomatkalle meikäläiset. Mutta tekipäs vieläkin lapinpoika tempun. Kun Meltauksen niskassa kokat kääntyivät alaspäin, vingahti nuoli ja sattuipas — — tuohon, tuohon se naksahti ja juuttui luuhun. Sitä tässä on sitten päämiestä ootellessa maattu ja lynkätty. — Mutta Kemiläissaari on nyt hämäläisistä tyhjä.

HENRIK. Ei hätää. Vielä tänä kesänä mennään sinne uudestaan. Ja talvella — — itse samoan sinne ja kauvemmaksi.

X KOHTAUS.

_Päivö_ ja hänen jäljessään _Järkä_ tulevat ulko-ovesta.

HENRIK (ivallisesti, kuin nulikalle). Rakas veljeni on kalavesien tärvelijöille antanut ylettömän armon käydä oikeudesta. Saisiko kuulla, miten hellyttivät veljeni mielen nuo — kalavarkaat.

PÄIVÖ (lämpimästi puolustaen). Muistanet toki, miten kiusasi viime kesänä peltotauti takamaitten kapanaloja, jotta niukan siemenen tuskin saivat pannuksi talteen uudisperheet. Tulivat pyytämään kalaa petun särpimeksi, ei varastamaan.

HENRIK (jyrkästi). Kemijoen kalavedet kuuluvat Ilmolan taloon, jos älynnet mitä tietää miekan oikeus, osto ja perintö.

PÄIVÖ (hyvää uskovasti selittäen). En tahtonut pahoin vaan hyvin. Jos lienevätkin tänne tulleet myöhemmin meitä, samaa ovat hämäläistä heimoa, jotta — − ollapa joka miehellä miehenosa omaa riistamaata ja kalavettä, eivät nääntäisi nöyrätkään vuodet hämäläistä kansaa, ja riittäisi silloin mielellistä keihäsmiestä tarpeen tullen, kun oman miehenosan puolesta olisi keihäs tanassa. — Niin olen aatellut monesti.

HENRIK. Onpa lapsilla loruja. (Järkälle.) Järkä, mene, heitätä varkaat niskasta nivaan. Ken pääsee hengissä suvantoon saakka, märkänä koirana takamaille juoskoon ja henkiparkansa pitäköön.

JÄRKÄ (lähtee pari asemiestä mukanaan ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyrmistyneenä). Olen antanut miehille sanani!

HENRIK (ivalla). Älä itke, sanasta miestä, ei poikaa.

PÄIVÖ. Älä koske niihin miehiin. Jousi ja mies olen minäkin!

HENRIK. Vaikene.

PÄIVÖ (menettäen malttinsa). Kohta on koskessa Järkä tai minä, ei syyttömät miehet! (Syöksyy ovensuu-ryhmän läpi ulos.) Oven luona seisovista siirtyy suurin osa uteliaana pihamaalle.

AIMOLA (nousten). Onpas pojalla päätä. (Siirtyy ulos.)

HENRIK (nousee; vieressä seisovalle Servolle). Servo, köysiin se villitty nulikka ja — − kellariin!

SERVO (ja jäljelle jääneet pari asemiestä poistuvat ulko-ovesta).

NIKLAS (pyytävällä äänellä). Veli, liikoja raivoat. Mitäs tuota — − puolenmielellistä poikaa turhista kovistaa.

HENRIK (jyrkästi). En ole neuvoja kysynyt. Siirry Toste-munkin seuraksi väentuvan puolelle. Kutsun tarvittaissa. (Lähestyen Niklasta, leppeämmin.) Saat atrialla arrakkiryypyt ja Espanjan viinit, jos varot latkimasta liikaa tuota västäräkin vettä.

NIKLAS (nousten). Mikäpäs siinä, lähtee se pääkoppa niinkuin herkemmin lentoon ulkomaan lintujen parissa. (Hoikalle; osoittaen puolikkoa.) Hoikan poika, akka varoilta mukaan. (Poistuu Hoikan jäljessä ulko-ovea kohti.)

HENRIK (puoliksi ihmetellen). Missä viipynee talon emäntä? (Niklaalle.) Kutsu sisään.

NIKLAS (kääntyen ovella). Mutta — — kun tämän emännättömän talon emäntä on — kuten huhutaan — kolmesta emännästä koottu, niin että Heli tyttökö, vai mustankipeä Maarit parka vai — −

HENRIK (nauraen rehevästi). Suu tuppeen lurjus! Käske kun käsketään.

NIKLAS (poistuu).

JOHANNA (joka on seisonut portailla, jännittyneenä katsellen pihamaalle päin, tulee sisään; moittivasti). He työntävät hänet kellariin! Käske päästämään.

HENRIK (nauraen). Teutokoon siellä tovin verran. Sama temppu tepsi minuunkin ennen muinoin. (Iloisesti.) Mutta — − tulepas tänne. (Vetää Johannan käsipuolesta korokkeen viereen arkun luo; ryhtyen avaamaan, salaperäisesti.) Täällä on sinulle osallisten onni ja kunnia talolle.

JOHANNA. Näytä, näytä — −

HENRIK (valiten aarteista). Ei ole vaivainen solki eikä tyttöjen tinavyö — − (Nostaa korkealle loistavan rintakoristeen.) Se on kultaa ja kalliita kiviä — sydämiä täynnä. Katso, kolme on suurta ja pieniä perässä. Näytäpäs, kaulalle sitasen. (Kiinnittää koristeen Johannan kaulaan.)

JOHANNA (ihaillen korua rinnallaan). Sinä tuhlarimies — — vaikka kuninkaisiin tällä vieraaksi sopisin.

HENRIK. Pikkukuninkaita parempi sen on antajakin.

JOHANNA (käsittäen väärin; hymyillen). Oletpa ylpeä sinäkin, veli.

HENRIK. Toki ylpeä langosta isosta.

JOHANNA (säikähtäen). Langosta? Sinulta luulin — −

HENRIK. Muilta, ei minulta. Johannes Ingemarinpoika, Haalogalannin maavouti, sen kosiomiehenä lähetti. Syksytalvella saapuu hän Matarenkiin. Me täältä vastaan ajamme, päätetyn naimaliiton lujitamme kahden puolen. Ja silloin tulee karjalaisille lähtö, niin Unarin järveltä kuin kauvempaakin, Sallaa ja Sodankylää myöten.

JOHANNA (on aikonut ensin reväistä korun kaulaltaan, mutta hillitsee itsensä, riisuu korun ja ojentaa sen Henrikille). Pane takaisin arkkuun. Käytäneen Henrik Kurjen sisarta vielä kilpaakin kosimassa. (Kääntyy, poistuu ulko-ovesta.)

HENRIK (Johannan mennessä). Ohoh, onpa ylpeyttä tytössä — (Kääntyy arkun puoleen, joten joutuu kääntämään selän vasemmanpuolista ovea kohti ja ottaa arkusta esille suuren hopeaisen kastemaljan, jää sitä myhäillen katsomaan.)

XI KOHTAUS.

_Rauni_ on tullut sillä aikaa kuulumattomasti vasemmalta ja jäänyt oven suuhun seisomaan, kasvoilla epäröinti ja pelko.

RAUNI (Henrikin kääntyessä). Käskivät tulemaan — —

HENRIK (iloisesti). Syliinkö käskivät? (Levittäen käsivartensa.) Saat tulla kuin ehtoinen emäntä.

RAUNI (liikahtaa, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy poispäin kuin itseensä sulkeutuen, tuska kasvoilla).

HENRIK (lähestyen, ottaen hartioista). Yhäkö vapiset? Ja allapäin kuin toukka Tuonelassa? — Et ole enää ryöstönainen, et saunatyttö, joka loukossa maltaita imeltää. Olet isoinen emäntä!

RAUNI (kuin pakoon väistäen). Ei ole ennen Kurjet piioista emäntiä tehneet — —

HENRIK. Teen tahtoni mukaan. Toki on parempia löytty, vaan ei kolmesta valtakunnasta somempaa toista. (Vetäen voimakkaasti Raunin lähellensä.) Olet vertani myöten! Kun laskin yläiset kosket, sinut rannalla näin kuin pakenevan saaliin. Olit arka kuin peura, kuin majava — pehmeänä lymysit. Kun viiletin alaiset virrat, sinut aittamäellä emäntänä näin, laahoit poikaa kantavana — − Kurjen poikia monia. (Menee, ottaa kastemaljan.) En mitätöntä haasta — — tällä kastetaan poika ja nimeksi pannaan Mathias Kurki. Mitäs sanot? (Panee maljan arkkuun; jälleen lähestyen.) Ja ennen sydänkuita maavoudin ja Johannan keralla — — oikeat papinhäät juodaan. Vieläkö epäilet?

RAUNI (väsyneesti; kasvot Henrikistä poispäin kääntyneinä). Minkä tahtonet, sen käsket. Muilla ei muuta varaa — − kuin nöyrtyvän mielen.

HENRIK. Käsken muita, en sinua. Olet muuttanut miehen rinnassa mielen. (Leikillisesti.) Olet taitanut majavanhampain purra ja taikoa.

RAUNI (naisellisen viekkaasti). Jos et käskene minua, et kieltäisi varmaan, vaikka — − kummia tekisin?

HENRIK. Jos vaikka tuhmia tekisit, en kieltäisi tänään.

RAUNI (loittonee päättävästi ulko-ovea kohti, taka-alalta; teeskennellen iloisuutta). Päästän vankiköydet Päivön ranteista irti! Päästänkö?

HENRIK (rehdisti, iloisesti). Päästä ja laske — − ei tänään pitkiä vihoja. (Raunin aikoessa kääntyä.) So-soo, sitä ennen luvasta lunnas — − näytä poika.

RAUNI (osoittaen vasemmanpuolista ovea; kylmällä, salavihaisella voitonriemulla). Tuolla on poikasi! (Kääntyy, rientää juoksujalassa ulko-ovesta.)

HENRIK (astuu askelen kohti ulko-ovea kuin aikoisi pidättää Raunin, käännähtää takaisin, pysähtyy hetkiseksi rypistynein kulmin, sitten kääntyy hymähtäen kohti vasemmanpuolista ovea ja työntää sen auki, mutta peräytyy kummastuneena ja suuttuneen näköisenä; tuimasti). Mikä kehno siellä? Esiin matele!

XII KOHTAUS.

_Maarit_ tulee vasemmanpuolisesta ovesta sisään luihusti kyräten.

HENRIK. Mitä ovenpielissä jorasit?

MAARIT (nopeasti). Miten pettävät sinua — — sitä kuuntelin omaksi hyväksesi.

HENRIK. Sinä inhonkarvallinen nuuskiva rakki.

MAARIT. Vaan en räyskytä valetta, kuin tekevät muut, ne mielellisemmät — −

HENRIK. Ketkä muut?

MAARIT. Toinen on tikka ja toinen kiemura toukka. Kuin huolainniekkaa puuta ne tyvestä syövät ja takovat — − syövät alta, kun eivät uskalla latvaan.

HENRIK (lyhyesti). Ketkä sen tekevät?

MAARIT. Rauni ja veljesi Päivö, olen vakoillut yötä päivää — − nurkat ja siljot.

HENRIK (räjähtää kaikuvaan nauruun). Sinä kateuden musta turilas! (Osoittaen Maaritia, hohottavasti nauraen.) Kukas muu kuin nainen — − ja jalkoja alla kuin läävässä nisiä. (Käyden äkkiä vakavaksi, lyhyesti.) Saat lähteä talosta. Tahtonet lannanmiehen tai lappalaisen, myötäjäisiä saat talon tyttären verosta. Siellä on pihalla rahanalaista miestä, käy valitsemassa. Mutta talosta pois ja väleen! (Poistuu vasemmalle.)

MAARIT (siirtyy ulko-oven luo, josta katsoo urkkivasti, kavahtaa äkkiä, vetäytyy ovipieleen).

XIII KOHTAUS.

_Juhani Aimola_ tulee kiireisesti ulko-ovesta, kasvoilla levottomuus ja suuttumus.

AIMOLA (katsoo hakevasti ympäri tupaa, kunnes havaitsee oven pielestä Maaritin). Missä on päämies?

MAARIT (näsäviisaasti). Mitäs herkkuja annat? Siian päästä korvamurun vai peurankaulasta kiiremurun?

AIMOLA (uhaten). Sinimarjanko haluat — − nyt on kiire.

MAARIT (luonnonlapsen välittömällä vimmalla). Olen vihainen kuin jängillä riekko — — Kuuletkos — — peuk-päk, peuk-päk, peur-pär-pärr, kla-kla — pärgalak! Niin minä jängiltä kiroon.

AIMOLA (aikoen poistua ulko-ovesta). Pois tieltä — −

XIV KOHTAUS.

_Henrik Kurki_ tulee samassa vasemmalta ja kulkee sivuilleen katsomatta kohti oikeanpuolista ovea.

AIMOLA (käännähtää takaisin; Henrikin ennätettyä jo oikeanpuolisen oven portaikolle). Päämies!

HENRIK (kääntyen). Mitä tahdot?

AIMOLA (kiihkeänä). Arvelin illalla anoa — − nyt on se oitis sanottava: Johanna, sisaresi, on luvannut itsensä minulle!

HENRIK. Ohoh, mieskö matala suurisukuisen vastimeksi — −

AIMOLA (itsetietoisesti). On koossa isoisillekin pätevät lunnaat: on oman jousen ampumia peuran ja ilveksen taljat, on silkkihuivit ja villavaipat ostoriistaa ja Karjalan kylistä ryöstöhopeaa arkku täynnä.

HENRIK. Sattuipa somasti: on aivan omahinen naitettavissa. Jos ei sukua suurta, on suurien pitämä. (Viitaten Maaritiin.) He, tuossa on sulle naimiskauppa: pinnalta ruskea, sisältä musta, synnyltä lappalaistenava. (Kääntyy, katoo oikealle.)

MAARIT (nauraa ilkkuvasti, kirpeästi; tullen aivan Aimolan eteen). Siinäs sait — — matkipas nyt lintusen kieltä: paa lukku, paa lukku, niin on lukossa kihlat. Ja taivaanjaara pilvestä siunaa: myhy-hy-hyhyy — − (Kiirehtii oven luo ja kurkistaa pihalle.)

AIMOLA (veriin saakka loukattuna; tuijottaen, itsekseen). Ei halkaissut päätä, kutitti kylkeä — — väkäpäällä terällä. Et älynnyt, mies parka, (lyöden kämmenellä huotraa) on kyljellä rauta.

MAARIT (ovensuusta; kuiskaten). He tulevat — −

AIMOLA kuin havahtuen, kääntyy katsomaan ovelle päin.

XV KOHTAUS.

_Päivö_ ja hänen jäljessään _Rauni_ tulevat ulko-ovesta.

PÄIVÖ (kasvoiltaan kuin riutuneena, katse harhaileva, askel väsynyt; kävelee hitaasti kohti etualaa).

AIMOLA (Päivölle). Jos nouset vastaan, on Aimolassa apua. (Astuu päättäväisin askelin ulko-ovesta.)

MAARIT (katseltuaan ja kuunneltuaan hetken livahtaa hiljaa Päivön ensi repliikin aikana ulko-ovesta).

PÄIVÖ (on pysähtynyt Aimolan puhutellessa, mutta jatkaa sitten kuin unessa kulkuaan ja istahtaa etualan jakkaralle).

RAUNI (seuraa hiljaa, säälivänä ja huolehtivana, jää seisomaan lähelle, Päivön taakse).

PÄIVÖ (kuin tiedottomasti toistaen kuulemansa sanat). Vastaan — − apua — − (kuin todella apua hakien) apua. — (Kuin kaiken vielä kuullen ja nähden, vaimealla äänellä.) Puhuivat kivistä kieltä. Näin kiviset seinät ja lavitsan. Ovessa rauta kuin kielekäs käärme ja saranoissa ruoste — —

RAUNI (taipuen Päivön puoleen; hellästi hoivaten). Päivö, olethan vapaa — − koeta unohtaa.

PÄIVÖ (jo kiihkeämmin). Unohtaa — — Miten — — millä? Sen tunnen ja näen — — sen kuulenkin — — miten häpeä syö, se syö rintaa ja kasvoja — — kuuletko, se jossain — — ytimiä nakertaa — — kuin pieni majava nuorta vesaa, myrkyllisin hampain — — eikä arpene haava, ei mikään taivu, ei mikään kasva — — siitä puremasta — —

RAUNI (puoliksi itsekseen). Nyt ymmärrän enemmän kuin ennen. Jos täytyykin peljätä, on osattava myöskin vihata — — kauvan ja paljon.

PÄIVÖ. Vihata? Ei ole voimaa, ei ole asetta.

RAUNI (painaen Päivön pään poveansa vasten). Poika parka — —

PÄIVÖ (tuskaisan katkerasti). Raiska ja raukka! Kaikki mitä mielessä toivoin ja tahtelin tavoittaakin kerran — — miehenä, se on muualla nyt, ei minussa — — Se matelee alatse, se kiertää ylätse ja alkusen alutta kuin vaisu tuuli — — Ja minulla ei mitään! (Hetken vaitiolo.) Vielä tänään, äsken näin virrassa nielut kuin peikkojen silmät ja kiitävät kuplat kuin pienet aurinkoiset. (Yhä herkistyen, kuin unohtaen vaivansa.) Nyt muistankin: poikana usein — — kuin uuvutti rannalla tuoksut ja unetti kaukainen kohina — katselin mieleni näkyjä, näin miten kuplanen suurtui, se nousi kuin virrasta paasi, sitten — — se latvoja tapasi, kuin taivaan kansi se seisoi ja paistoi. Minä itse seisoin sen alla ja tiesin, ihmeitä tekoja tiesin. Olin surmannut taalo-jättiläisen, suuren ja julman — —

RAUNI. Senkö, joka vaivasi saamelaisten maata?

PÄIVÖ. Sen hirviön, jonka taskuun mahtui nelikollinen hopeaa —

RAUNI (yhä innostuneempana). Ja joka ryösti lappalaistyttäret ja vaimot — —

PÄIVÖ. Juuri sen, joka tappoi lappalaislapset ja ne atriakseen söi — — sen olin surmannut. Ja koko kansa palveli minua. Siinä seisoin. Tuli miehiä ylämaista virtoja myöten, tuli miehiä suvannoilta sauvoen pitkässä jonossa. Ja tyttöjä pihamailta kirjavin koltein ja naisia — — äitini näköisiä. He kumarsivat kaikki ja hyvänä pitivät. Sillä — — olinpa tehnyt teon, joka heidät oli vapahtanut pelosta ja vaivasta —

RAUNI (ihastuneena). Olet lapsi ja mies!

PÄIVÖ. Niin, nehän ovat sellaiset vain lapsien näkyjä. Niiden lisäksi en ole tehnyt mitään, vain huokaillut turhaan — — (Katsoen käsiään, katkerasti.) Ja ranteissa köysien jäljet kuin varkaalla.

RAUNI (jaksamatta enää itseään pidättää painautuu Päivön polvea vasten, ottaa tämän kädet, suutelee niitä). Suutelen jäljet — suutelen ja — — hoitelen —

PÄIVÖ (tuskan ja riemun välimailla). Rauni — — miksi tuletkin päivä päivältä luokse ja päivä päivältä pakenet?

RAUNI (nostaen kasvonsa). Pelosta pakenin, sinun olen ollut.

PÄIVÖ. Minun — — totta jos olisi, en osaisi uskoa.

RAUNI (totisesti, lujasti). Minkä toista vihaan, sen sinua rakastan.

PÄIVÖ (ottaa Raunin syliinsä, nousee). Se toista — — toista ja vanno — — Maarian nimessä!

RAUNI. Sen toistan ja vannon, vaikka kuolema tulisi. (Suutelevat.)

PÄIVÖ (saaden takaisin koko elämänvoimansa, pitäen Raunia kädestä). Rauni, nyt tiedän: tästä alkaen olen päivisin näöltä nöyrä kuin syksyinen lammas ja yöt — — kuulostan hirrenmalosta Maahisen ääntä, sen, joka lupaa ihmeellisiä töitä, kun kauvan odottaa ja uskoo mahdotonta.

RAUNI. Ja minä, itseäni varjelen sinulle. Olen illoin kylmä, tuntoa vailla ja päivällä ruma ja raihnas. Vainajan sylinannosta iloitkoon — —

PÄIVÖ (vetäen Raunin lähemmäksi). Vainajat muille, koko kylälle kuin korvesta tulleet hiljaiset haamut. Ja toisillemme: kuin raikuva joiku, jota muut eivät kuule. (Seisovat lähekkäin, mutta eivät enää kädestä pidellen, toisiaan katsoen riemukkain ilmein.)

XVI KOHTAUS.

Samassa tulee oikealta _Henrik Kurki_.

HENRIK (pysähtyy korokkeella, Päivön ja Raunin kavahtaessa kauemmaksi toisistaan, tuimasti). Tikka ja toukkako? (Ikäänkuin pyyhkäisisi menemään ohi mahdottoman ajatuksen, naurahtaen leppoisasti.) Taisi olla vain varpusen poika ja peipponen pesässä. (Päivölle.) Mene, hae Johanna ja Niklas tänne ja itse palaa myötä.

PÄIVÖ (poistuu ulko-ovesta).

HENRIK (Raunille). En turhista kysele. Mutta yksi on varma: jos ken sanankin lorukieltä sinun korvaasi visertäisi, on kuoleman oma. (Menee oikealle, avaten oven, isälleen.) Isä, jaksanet tulla. (Palaten takaisin, lähestyen Raunia; leppoisasti.) Sinä hoikka ja kaunis, älä pelkää — — (Leikkiä laskien.) Hyvä on peukaloisen lentää suuren linnun kohottimilla. — Nyt mene Toste-munkin pakinoille ja sano, että on ristittävä poika, se kaunis poika.

XVII KOHTAUS.

_Mathias Kurki_ tulee oikealta.

HENRIK (kääntyy isänsä puoleen).

RAUNI (poistuu samassa ulko-ovesta kuin pakoon pyrkivä lintu).

HENRIK (isälleen, ohjaten päällikön-istuimelle). Istunet, taatto, neuvojaksi. Tuomitse, käskenkö suvullemme oikeita tekoja.

XVIII KOHTAUS.

_Päivö_ ja _Niklas_ tulevat edellisen repliikin aikana ulko-ovesta ja hetken kuluttua vasemmalta Johanna.

HENRIK (kääntyen Niklaan puoleen). Unari on otettava takaisin ja myös sen itäranta on tehtävä pirkkojen veromaaksi. Sinä lähdet sinne, Kemiläissaareen, nyt kesäksi ja syyspyyntiin. Urki kavalan Sarren aikeet, mutta varoen. Tarjoa sopua, jos suostuu lahjanahkoihin ja lisää kinkeriveroa, muuten uhkaat tulella ja sodalla. (Silmäten juuri saapuneeseen Johannaan.) Siltä varalta, että ei taipuisi Sarre, vaan vehkeilisi karjalaisten ja Novgorodin vihavenäläisten kanssa, olen luvannut Johannan käden Haalogalannin maavoudille — —

JOHANNA (keskeyttäen). Se katkaise ja mukanasi vie, en seuraa itse.

MATHIAS (varoittavalla äänellä). Johanna, miehet tahtonsa mukaan, naiset käskyn mukaan, se on meidän suvussamme laki.

JOHANNA. Olen antanut toiselle sanani, ja sydän vannoi mukana.

HENRIK. Ensi pyhäinmiesten päivänä ahkiossa makaat, Matarenkiin mukanani lähdet. Siihen saakka tottelet, ei muuta.

JOHANNA (vaikenee, mutta kalpeana ja ylpeänä).

HENRIK (Päivölle). Sinusta käyn tekemään miestä. Ensin pääset raatamaan, sitten vasta tekoihin. Lähdet vielä tänään sysmäisille takamaille. Siellä on kaadettava juhannuskasket. Mukaan tulee loismiehiä ja orjia. Mutta sinä et joukkoa käske, vaan Järkä, joka saa pitää huolen siitä, että raadat aamusta iltaan. Sinun on aika tottua pirkkojen tapaan: on kuultava päällikön sanaa.

PÄIVÖ (tyynesti). Lähden mielelläni, päämies.

HENRIK. Muuten: Niklas jää tänä vuonna kotomieheksi, isännöimään taloa. — Taatto, olenko neuvonut sukuamme oikein?

MATHIAS. Oikein. Elonsaantiin, veronsaantiin, riistaa ja kunniaa taloon läpi autiomaitten, siinä on valtapirkkojen ikuiset käskyt. (Nousee.) Ja kaikille teille: poikani, tyttäreni, muistakaa: suvun kesken on sovinto laki, vierahille riita ja viha.

_Väliverho._

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä. — On tultu syystalveen. Ovesta näkyvä maisema lumen peitossa. Tuvassa pari pientä muutosta: Vuodepäädyn luona olevalle penkille on levitetty laaja talja. Kattoparruista riippuu vitjoista pahkakupin muotoinen lamppu, joka sytytettäessä palaa vain pienellä tulella. Peräpöydällä on korkea rautainen kahden kynttilän kynttiläjalka kierteisine tankoineen ja lintukoristeineen.

Pukuihin nähden on huomattava seuraavanlaatuiset muutokset: Miehillä on turkkeja tai ylemmillä turkisreunaisia viittoja. Niin on nyt Henrik Kurjenkin punainen päällikköviitta turkiksin reunustettu. Naisiin nähden on Johannan puvussa tapahtunut huomattavin muutos: hämäläismallisen puvun sijasta on hänen yllään nyt myöhäiskeskiaikaista, länsimaista mallia oleva, tumma röijyhame.

On aamu. Ulkoapäin suljettava akkunaluukku on kiinni. Näyttämö on täysin pimeä.

I KOHTAUS.

_Mathias Kurki_ istuu kunniaistuimella. Hetken hiljaisuus. Vasemmalla käy ovi, kuuluu liikettä. Hetken odotus. Taka-alalla syttyy tuli. _Johanna_ sytyttää pöydällä kynttilät. Siirtyy keskemmälle ja sytyttää kattoparrusta riippuvan pahkalampun. Tulen valossa huomaa, että hänellä on poskessa vielä tulehtunut, punertava arpi, joka lyö kalvenneisiin kasvoihin riutuneen, mutta entistä päättävämmän leiman.

JOHANNA (huomaa isänsä, huudahtaa säikähtäen, melkein kuin aaveen nähden; tulukset putoavat vielä ylhäällä olevasta kädestä kolahtaen lattiaan).

MATHIAS (hitaasti). Syystä, tytär, pelkäät.

JOHANNA. Taatto? Pimeässä yössä — kuin haamu — — syytä pelästyä — —

MATHIAS. Syytä on. Ja syytä on peittää nuo inhonkarvalliset kasvot.

JOHANNA (hiljaisesti, mutta taipumattomasti). Syytä on käydä kalpeana täällä.

MATHIAS. Syytä on, sinulla. Parempi vielä, jos ymmärtäisit punehtua häpeästä. Niinkuin poskellasi tuo verenruskea häpeän arpi.

JOHANNA (yhä ylpeämmin). Eivät ole ennenkään Kurjet arpiansa hävenneet.

MATHIAS. Vaikene, jotta en löisi sinua kirolla! — Jokaisella Kurjella on kuolinvuoteellaan arpia sata. Mutta jokaisesta niistä on lyöty haavoja sata — — suvun _puolesta_. Sinä löit sukua _vastaan_! — Omalla kädellä kasvojasi teloit, sinä itsemurhaajan äpärä. Siksi on tuo raadanta ihossasi häpeän merkki.

JOHANNA. Naisella ei muuta voimaa kuin haavoittaa — — itseänsä luonnottomia käskijöitä vastaan. Minä voitin.

MATHIAS. Voitit, valheen. Pääsit menemästä Matarenkiin, mutta — —

JOHANNA (voitonriemuisesti). Sillä juuri voitin. Arpikasvoa morsianta ei näytetä kosiomiehelle, sen tiesin.

MATHIAS. Mutta veljesi täytyi syöttää maavoudille valetta vastoin Kurkien tapoja. Etkä häistä sittenkään pääse. Sillä tuollaiset naarmut — — ne himmenevät.

JOHANNA (uhmaten). Entä, osannen verelle tien vielä — — kaulaluiltakin avata.

MATHIAS. (nousten; kamalassa vihassa). Maahan sinä kalttopäinen tytär! (Horjahtaa, tapaa ryntäitään, saamatta henkeä.)

JOHANNA (tuskalla). Jos taipuisi varsi, ei muuttuisi sydän. (Huomaa isänsä hoippuvan, rientää tukemaan.)

MATHIAS. Tapatko — kurja — — isäsi — —

JOHANNA (hätääntyneenä, tukien isäänsä ja vieden tämän vasemmalle, laskien penkille lepäämään). Autan — — hoidan — — tänne. (Vaipuen penkin viereen.) Jos tahdot, menen luostarin suojaan. Mutta — — ethän tahdo — — armas taatto — — ethän vaatia voi — — Puhtaalle miehelle annetun sananko söisin?