Part 3

MATHIAS. Istumaan — — (Päästyään Johannan avulla istuvaan asentoon; laskien toisen kätensä maahan lyyhistyneen Johannan olalle.) Tytär, kuuntele vielä — — Usein — — pimeinä öinä, kun makaa talo, haparoin tänne ja istun tuonne — — kunnian istuimelle. Silloin — — näen pimeässä, tapailen käsivarsillani Ruijan rantoja myöten ja hyväilen isiemme lepokuuset kaikki idästä länteen. Ja he tulevat, nuo harmajat haltiat —. Niille haastelen ja haastelevat hekin. Minkä tietävät enemmän, sen sanovat, minkä vähemmän minä, sitä kyselen. Kerran, kun sinun syntymäyönäsi itsekseni napisin odoteltuani turhaan pätevän pojan ilmoille tulevan, silloin ne hymisivät aamuiseen hämärään: "Minkä miehellä arvet, sen naisella kärsimyksen askeleet." Ja minä lakkasin napisemasta. Lakkaa sinäkin, tytär. (Nousten.) Älä saata taattoasi häpeään. (Lähtee kulkemaan kohti oikeanpuolista ovea. Silloin akkunan ulkoluukut avautuvat ja valo tunkeutuu kuultavana kultana ruutujen lävitse; pysähtyen, Johannalle.) Tänä yönä he — — jumalat vaikenivat. Mutta — — (viitaten akkunaan) sinulle he tuolla — — aamussa puhuvat. Muista mitä sanoin ja kuuntele. (Poistuu oikealle.)

JOHANNA (on istuutunut hiljaa vasemmalle jakkaralle; isän mennessä, puoliksi itsekseen). Kuuntelisinko — — toista ne neuvovat minulle — — kärsimyksen lahjaa.

II KOHTAUS.

_Niklas Kurki_ tulee ulko-ovesta olalla jousi ja nuolikotelo.

NIKLAS (avaten oven, kääntyen pihalle päin). Hoikan poika, mitä kurkit ja kierrät! Tuo tuopilla olutta! (Astuu sisään; katsoen ympärilleen.) Onpa tyttärillä kummia tapoja. Ulkona seesilma aamu, täällä akkunaluukut kiinni? Ja kynttilät paistaa kuin Henrikin messussa? (Sammuttaa kynttilät, panee jousen seinänaulaan, istuutuen pöydänviereiselle rahille, ottaa käteen lakkinsa, jossa törröttää pari metsonsulkaa; tarkastellen sulkia.) Onpa vielä — — onpa niinkin metson pyrstösulissa valkoinen hipukka. Ja niin kauvan ei tule maailman loppua, anovat vanhat. Mutta jatkuupa ensi kesänä halla ja nöyrät vuodet — — ei kasva muu kuin pettu, ohdakkeet ja orjantappurat.

JOHANNA. Mistä sellaista tietoa keräsit?

NIKLAS. Tiedätkö, sisar, mitä ovat keijavaiset?

JOHANNA. Mitä keijukaisia lienevät.

NIKLAS. Vähän sinnepäin, mutta sydämeltä toista maata. Tanssivatkin, kuin tytönlylleröt ja heitukat, mutta — — kuoleman tanssia.

III KOHTAUS.

_Hoikka_ tulee ulko-ovesta tuoden oluttuoppia.

HOIKKA (asettamassa tuoppia pöydälle). Ihan kuin jutaisi hitaasti ajohärkien raito — tuolla pohjatuulen puolella.

NIKLAS (ottaa tuopin käteensä). Turhia löpiset. Kuka pohjasta tulisi. Miehet ovat jo kahdenkin päivänmatkan päässä. (Juo tuopista.)

HOIKKA. Aittamäeltä kuulostin. Ja harvakseen kuului kellojen pauke. Mutta eellimmäinen taisi ajaa laukaten, sillä väliin kantoi korviin kokonainen pouke ja pauke.

NIKLAS. Hörhistelet tyhjää ilmaa. Vie piioille linnut ja käske kyniä. (Nousee.)

HOIKKA (poistuu ulko-ovesta).

JOHANNA. Mitä sitten metsällä näit?

NIKLAS (siirtyy Johannan luo penkille istumaan). Näin vuoren laidalla keijavaisten lauman. Kuin sumuisilta hattaroilta ne näyttivät aluksi. Sitten — — kuin valkeat liennepilvet ne hiljaa kulkivat vaaran laelta rinnettä alas. Äkkiä alkoi tanssi. Liehuivat hienoiset helmat, sumun lomitse paistoivat kalpeat otsat ja kiilsivät prinsessain rinta- ja otsakoristukset. Hunnut ja laahukset peittivät tummaa metsää kuin enkelten välkkyvät siivet. — Hoikkakin hihkaisi ilosta keskellä jänkää ja haki turhaan ammuttua nuolta. — Katsoin ja myhäilin. Mutta silloin alkoi kirkkaammin paistaa takainen taivas. Ja paljastui katala houkutus. Eivät olleet prinsessoita eivätkä taivahan enkeleitä. Riettaan ja Kalman enkeleitä ne olivat. Käärinliinoissa tanssivat. Sitten: ohenivat, hoikkenivat kuin sininen lanka, taipuivat kuin miehenmittainen jousi. Ja maailma musteni: ampuivat ruttonuolet tuhansista jousista. Ukoniilit, pistokset, vaaksiaiset ja mustat matoset lensivät vuorelta alas ja hukkuivat jänkään, metsään ja halmemaille kauvas. Niin ne Manalan hämähäkit ja höyretyiset kuolemaa levittivät. Keväällä se nousee ruttona maasta eikä kasva pelto, porotokat sortuvat tautiin ja kalat pakenevat syviin vesiin. Saat nähdä: pahempaa tulee vielä kuin mennä kesänä.

IV KOHTAUS.

Ulkoa kuuluu poronkellojen ääni, ovi temmataan auki, ja sisään astuu tuohtuneena _Järkä_, joka jättää oven jäljessään auki.

JÄRKÄ (Niklaalle, joka on noussut kellon äänen kuullessaan ja astunut peremmälle). Päämies sai haavan — — syvälle reiteen upposi nuoli.

NIKLAS. Mistä se lensi?

JÄRKÄ. Lappalaiset ja Aimola kapinoivat.

JOHANNA (joka on noussut). Se on valhetta!

V KOHTAUS.

_Rauni_ tulee vasemmalta ja jää ovensuuhun kuuntelemaan.

JÄRKÄ. Mitä nimeltä lienee, mutta kohta kannetaan päämies tänne. Olisi tarpeen rautaheinää ja muuta kylmänvihojen ajamiseksi haavasta. Pääsi pahenemaan, kun ei suostunut kotiin ajettavaksi, ennenkuin tönkäksi sinertyi ja hangelle taintui. (Siirtyy pöydänviereiselle penkille istumaan.)

NIKLAS (naisille). Tuokaa rautaheinää ja muurahaisviinaa. Minä menen vastaan. (Poistuu ulos.)

JOHANNA (Raunille, poistuessaan vasemmalle). Laita sairaalle leposija.

RAUNI (seisoo hetken hiljaa, siirtyy vuoteen lähelle, vetää hitaasti ajatuksissaan vuoteen reunaraanut syrjään; Järkälle, äkkiä). Missä on Päivö?

JÄRKÄ. Hangella maannee tai — — tänne pyrkinee, jos säilyi ansasta elävänä. Ei aavistettu mitään, hitaasti kukin juovatti ajokkaallaan yhteistä uraa. Äkkiä — oikealta tuli vonkuen lapinnuolet, härkiä kaatui, reuhtoivat toiset, ja samassa työntyivät vasemmalta Aimolan keihäsmiehet. En nähnyt Päivö-päällikköä, mutta — —

RAUNI (melkein huutaen tuskasta). En tahdo kuulla! Sitä kuoleman-puhetta en usko — — (Kuuluvat uudet poronkellot pihasta.)

JÄRKÄ nousee, kiirehtii ulko-ovesta.

RAUNI (edeten etualalle). Tänä yönä näin unessa toista. Oli tulessa päällikkövaippa. Kuin punainen pilvi se taivasta kiersi ja aleni, hänen hartioillensa aleni — —

VI KOHTAUS.

Kainaloista tukien _Niklas_ tuo _Henrik Kurkea_ ulko-ovesta, _Järkä_ seuraa, ja vasemmalta tulee _Johanna_ lääkeaineita kädessä.

RAUNI (katsahtaa ovelle päin, katoo kuin paeten vasemmalle).

HENRIK (Niklaan aikoessa johtaa hänet vuoteelle). Ei sinne — — ei kuolinvuoteelle vielä. (Hänet saatetaan ja asetetaan kunniaistuimelle.)

JÄRKÄ (on ottanut Henrikin harteilta turkisreunaisen punaisen päällikkövaipan ja vie sen oikealle seinänaulaan).

JOHANNA (ryhtyen lääkitsemishommiin). Rauhassa lepää — —

HENRIK. Loitommas. Pois turhat voiteet. Niklas, tuli taulaan ja kärvennä haavaa.

NIKLAS (siirtyy uunin luo).

JOHANNA poistuu hiljaa vasemmalle.

HENRIK. Järkä — — Keriolainen lähteköön, kerätköön loismiehet omilta mailta ja tuokoon taloon. Sinä — — ota paras ajokas. Tornion kauppakunnan päämies on tällä haavaa Pirkkiössä. Aja oikoteitse — — vaadi apua. Lähde.

JÄRKÄ (lähtee, sulkee mennessään ulko-oven).

NIKLAS (lähestyen makaavaa). Nyt, veli, pure hammasta. (Hoitelee sairasta selkä katsomoon, joten sairas peittyy melkein näkyvistä.)

VII KOHTAUS.

Niklaan ryhtyessä parannushommiin tulee oikealta _Mathias Kurki_.

MATHIAS. Poikani, onko haava syvä?

HENRIK. Ei sapessa asti, se kiehuu vielä.

NIKLAS. So-soo, voiteluainetta päälle — muurahaisviinaa. Jokos tokeni?

HENRIK. Tuimasti tokeni. Riittää.

NIKLAS vetäytyy taka-alalle.

MATHIAS. Missä ovat miehet?

HENRIK. Hajalla tai — maassa.

MATHIAS. Missä veljesi Päivö?

HENRIK. Kinoksessa ruikuttanee. Eivät viitsine menettää taitamatonta poikaa.

MATHIAS. Ei säästä lappalainen päällikkö-vesaa.

HENRIK. Lie päällikkö-synty, ei päämiehen mieltä, ei muotoa. Kerran sai maistaa kellarin hometta, siitä jo säikähti, sai orjan muodon ja orjana raatoi koko kesän. Syksyllä kumarassa palasi, nöyränä katsoi — — kuin vuohen naamasta haleat silmät. Nyt matkalla vaijeten nahjusteli, rahvaanmiesten jonossa pysytteli, noutaen pienempäinsä mieltä kuin alamittainen kolkkamies riistatiellä. — Olisin poikaa veljenä pitänyt, jos olisi kesäinen raadanta jäykistänyt niskaa tai — — olisi urotöitä pyytänyt. Mutta ei — — hän on mieleltä melto ja unessa kulkee.

MATHIAS. Katsotaan, katsotaan, ei tuomita vielä. Mitä lienemme tekoja tehneet, sen nuorina — — unessa olemme nähneet. (Kääntyy, kulkee kohti oikeanpuolista ovea.) Samassa alkaa ulkoa kuulua _Voittajain laulu_:

Kaulaluillamme Kalma, vierellä Manalan alho. Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

NIKLAS (on heti laulun alkaessa avannut ulko-oven ja siirtynyt portaille kuuntelemaan).

HENRIK (joka on ponnistainut melkein istuvaan asentoon). Pakolaiset eivät laula — —

MATHIAS. Se on voittajain laulu!

Voittajain laulu jatkuu:

Kulmaluillamme voitto, vierellä tekojen kalpa. Ylätse löimme, vihamiehemme alatse.

NIKLAS (ryntää sisään). Päivö! Takana miehet ja — köysissä vangit!

VIII KOHTAUS.

_Päivö Kurki_ riemukkaana ulko-ovesta.

PÄIVÖ (tullen suoraan keskinäyttämölle; säteilevänä). On ansa poikki, sen tein!

NIKLAS (lyöden kättä; sydämellisesti, remuavasti). Enkös sitä sanonut. Olit nykämä ja näkämä, nyt olet pokko ja pukama — — Miten pälkäästä pääsit, kerro!

PÄIVÖ. Miehet keräsin kokoon ja löin, ei muuta.

MATHIAS (avaten sylinsä). Poikani, kuopus — — tule tänne — — (Syleillen.) Tulit vieläkin rakkaammaksi. (Siirtyy pöydän luo penkille istumaan.)

PÄIVÖ (seisoen korokkeella; puoliksi itsekseen). Tuli oikea hetki — — minulle yksin, sen tiesin — — (Siirtyy keskinäyttämölle.) Sen Maahinen toi — — (Katsoen Henrikiin, kuin kostaja.) Ja ranteista jäljet on poissa — —

HENRIK (kurkottaen kättään). Veljeni, taatto arvasi oikein: loit unesta selkeän teon — ojenna kätesi kuin miehelle mies, (Kättelevät.) Ketkä köysiin sitasit? Onko Aimola mukana?

PÄIVÖ (lyhyesti). On. Tosin köysiä vailla, sanansa antoi ja piti. Lisäksi erämaitten hämäläisiä joukko ja lappalaisia muutama. En katsonut, keitä.

HENRIK. (ovensuussa olevalle Niklaalle). Käske tuomaan — —

NIKLAS viittaa pihalle, tulee takaisin, istuutuu ovensuun lähelle seinäpenkille.

PÄIVÖ siirtyy istumaan vasemmalle penkille.

IX KOHTAUS.

_Juhani Aimola_ tulee keihäsmiehen saattamana ulko-ovesta.

HENRIK. Miksi nostit, mies, kapinan?

AIMOLA. Maksoksi häpeästä, jota minulle mittasit liialti, päämies. Kestänen sitä lajia kapan verran, en kokonaista kielollista.

HENRIK (ivallisesti). Entä, vieläkö syvempiä syitä?

AIMOLA. Ei kummempia kuin vanha tapa: jos ei annettane suostuteltua neitoa pätevin lunnain, on miehen omansa ryöstettävä. — Tosin arvasin väärin: ei ollut sisaresi raidossa myötä, kuten olin tietoja saanut, ja iskin turhaan. Mutta aikeessani pysyn, eikä ole se kapinaa, vaan oman toivottuni mieltä myöten tekemistä.

HENRIK. Ei kielletä: on suostutellun ryöstö vähemmän kuin kapina. Mutta — — nostit _heimon_, erämaitten hämäläiset, alamaiseni. Se on, mies parka, veristä kapinaa.

AIMOLA. Kapinaksi väitä, jos haluat, en omaa päätäni pelkää. Mutta tuomitessasi muista: vain minun on syy ja vastuu. Sukuni miehet liittyivät minuun saadaksensa vallastasi vapaaksi kukin miehen osan metsää ja raatamansa pellot. Ne lupasin heille, ja ne kuuluvat heille. (Viitaten Päivöön.) Niin ajatteli viime kesänä nuori päällikkökin, viimeöinen voittajani — —

PÄIVÖ (kuin hätkähtäisi oman ajatuksensa edessä; joutuu ponnistelevain ajatusten valtaan).

HENRIK (Aimolalle). Vaikene! Aatoksia on paljon, teoista tuomitaan.

X KOHTAUS.

_Anundi Sarre_, rikkaasti puettu lappalaisvanhus, tulee ulko-ovesta kädet köysissä, _Keriolaisen_ tuomana.

KERIOLAINEN. Päämies, täällä se on, se oikea mustakettu, käperteli piilossa tuhkanaamojen takana.

HENRIK (viittaa Keriolaisen jättämään Sarren, Keriolaisen kääntyessä poistumaan). Keriolainen, mitä sait aikaan?

KERIOLAINEN. Sana kiertää. Loismiehiä kertyy par'aikaa tanhuat täyteen. (Vetäytyy taka-alalle.)

HENRIK (Sarrelle). Noo, Anundi Sarre, tulitko tuomaan lahjanahkoja, jotka lupasit veljelleni, vai suorittamaan kinkeriveroa, jonka jätit maksamatta? Vastaa?

SARRE (viekkaasti). Jos hellität ranteet, ei takertune kieli — —

HENRIK (viittaa Keriolaista päästämään)

PÄIVÖ (ponnahtaa pystyyn, päästettyään köydet; lämpimästi). En tuntenut sinua — —

SARRE. Tuntematta paras, jos lienet sarvekas hirvas, kuten toratanterella näytti.

HENRIK (ivallisesti, kylmästi). Suvainneeko Unarin ruhtinas vastata?

PÄIVÖ (menee takaisin vasemmanpuoliselle penkille istumaan).

SARRE. Niklas-päällikölle lupasin: "Kun on entiset lahjat myöty tai syöty, toki uusia antanen." Toissa talvena kauneimman vaatimeni vasan lahjaverona maksoin. Se oli tyttäreni tytär — — ei ole, kuulema, vielä myöty eikä syödyksi saatu.

HENRIK. Puhuit itsesi pussiin, äijä. Se oli ryöstöveroa, ei lahja.

SARRE. Ryöstönalaista on ollut — sen muistanet — lantalaisten päämiehille niin lahjavero kuin määrävero. Samaa lapinryöstöä kaikki.

HENRIK (nauraa hohottaen). Totta vieköön, olet Lapinkorven taitavin kettu! Entä kinkerivero?

SARRE. Sen ryösti kaksinverroin viime kevännä Keriolainen. Mitä jäljellä lienee, sen saat kinkerinä ahmia, jos sulla lie halua karjalaisten kanssa tyhjästä tapella.

HENRIK. Tyhjästä tai täydestä. Tänä talvena alkaa sota. Mutta sitä ennen — — (koskien reiteensä) tämä lapinnuolen iskemä vaiva vaatii verta. (Niklaalle.) Niklas, saat täyttää tuomion. Erämaitten hämäläisille keihäs kylkeen ja viimeiseksi — sinulle ytimiin, Juhani Aimola!

PÄIVÖ (nousee hitaasti ja uhkaavasti, mutta jää vielä vasemmalle seisomaan).

HENRIK. Ja viinahullut lappalaiset, ne selviävät parhaiten avannoissa. Suvannossa on niitä tarpeeksi. Uita tuhkanaamat nuoran silmukassa jään alla avannosta avantoon, kunnes ovat kasvoilta puhtaat kuin — vainajat.

SARRE. Tätä älä tee, päämies, tai Lappi nousee.

HENRIK (halveksivasti). Kääpiöt eivät yllä rinnuksiin.

SARRE. Teillä on nyrkki ja säilä, meillä on enemmän: salanuolet ja ruttonuolet, miehiä hukuttavat vuomat ja aapat, on pimeä tunturin yöpuoli, joka vie miehiltäsi järjen päästä, ja tuntureitten lomassa: kuolemankuiluja. On järvissämme pohjattomat saivovedet, joihin uppoo vihamiehen ruumis ja sielu. Etkö pelkää? Etkö muista Lapinnoitien voimaa? Ne nostavat Ruijantulet taivasta myöten Kallanpoikiin saakka ja uhraavat vaikka omat lapsemme pelastukseksemme — —

XI KOHTAUS.

_Rauni_ tulee vasemmalta, kiirehtii Sarren luo.

RAUNI (hyväillen, hädässä). Isoisä — — (Henrikille.) Äitini isään et saa koskea!

HENRIK. Älä pelkää, Rauni. Ei ole koiran kuolema ruhtinaille varattu. Hän saa muuttua kotalappalaisesta kellarilappalaiseksi ja vapaaksi pääsee, kun suostuu ehtoihini.

PÄIVÖ (astuen esiin). Riittää. (Keriolaiselle.) Sinä viet vangit pois ja vastaat heistä.

HENRIK (Keriolaiselle, joka epäilee ketä totella). Toistaiseksi vie, mutta itse palaa.

KERIOLAINEN. (Seuraa Aimolaa ja Sarrea ulko-ovesta).

PÄIVÖ (tyynesti). Vangit ovat minun. Minä ne tuomitsen tai tuomion jätän, tahtoni mukaan.

NIKLAS. Päivö on oikeassa, enkä totisesti mieli pyövelin virkaan.

RAUNI (joka on saattanut isoisänsä oven luo, ja lähestynyt hitaasti Päivöä; rukoilevasti). Päivö, varjele kasvattajaani. (Siirtyy vasemmalle aikoen poistua.)

HENRIK (kulmat rypyssä, epäluuloisesti). Rauni — — et tullut vastaan, et hoitamaan haavaa — —

RAUNI (vältellen). Minua ennen — — ennätti sisaresi.

HENRIK (iloisemmin). Tule kättä antamaan, jos lievittäisi kipua.

RAUNI (liikahtaa epäillen, pysähtyy; hetken jännittävä sanattomuus).

MATHIAS (nousten penkiltä). Naiset loitommalla vuottakoot. Nyt on neuvottelun aika.

RAUNI (poistuu nopeasti vasemmalle).

MATHIAS. Poikani, haastelkaa sovinto sukuun, oikeutta molemmille. (Poistuu oikealle.)

HENRIK. En voittajan oikeutta kiellä. Mitä vaadit?

PÄIVÖ. Miehet ovat oikeassa. Lapinkorven hämäläisillä on oikeus saada täydeksi omaisuudekseen miehenosa riistamaata ja vierretyt kaskimaat. — Anna sisaremme vaimoksi Aimolalle, Meltauksesta tuntureihin saakka perustamme uuden pirkkalaisen kauppakunnan ja päämieheksi nuori lanko.

HENRIK. He eivät ole pirkkalaisia.

PÄIVÖ. He ovat hämäläisiä.

HENRIK. Entä vieläkö lisiä?

PÄIVÖ. Sarren kanssa sovinto. Hän on Raunin isoisä — — ja koko Unarin seudun päämies — —

HENRIK (pohjalla iva). Veljeni, siitä piti puhuaksemme, mitä vankeja haltuusi tahdot, ei sovinnoista ja liitoista. Ne seikat ovat tähän saakka kuuluneet suvun päämiehelle. Mutta — vangeista puhuen — mitä tahdot? Vieraiksiko taloon nämä — kapinan tekijät?

PÄIVÖ. Vapaiksi vangit! He ovat rikkoneet, mutta ennen heitä olet rikkonut sinä — julmuudella, kylmyydellä, luonnottomilla veroilla ja väärillä teoilla —

HENRIK (kuohahtaen, yrittäen nousta, mutta turhaan; viitaten Niklaalle ja Keriolaiselle). Te siellä — — täyttäkää — — tuomio!

KERIOLAINEN poistuu ulko-ovesta.

NIKLAS (veljilleen). Toki heretkää tappelemasta. Jos varvikossa riekko saa haukan kynnet, mitä vaaraa siitä on kelopuussa istuvalle vanhalle haukalle?

PÄIVÖ (rientäen portaille; ulkona oleville). Keriolainen köysiin! Voitetut ovat minun! Ja minua yksin on toteltava.

ÄÄNET (ulkoa). Totellaan! Totellaan!

PÄIVÖ (palaten, viitaten oveen päin). Kuulitko? Onko aika keskustelua jatkaa?

HENRIK (lyötynä, kuin veljensä puolesta tuskaa tuntien). Veljeni, astuit väärän askeleen. Palaa, sukumme tähden palaa. — Olet mieheksi tullut, sen näen. Et käskyyn taivu, toki järkeen taivu. Kuule tarkasti, mitä haastan: Mitä ovat saaneet aikaan tähän mennessä Pirkkalan ja Rengon miehet? He valloittivat eteläisen Pohjan, he tallasivat tien ja tolan Lapinkorpeen saakka. Me olemme uria aukoneet Ruijaa kohti. Mutta työ on kesken. Me elämme vihollismaassa, emme rauhan. Lännessä norjalaiset, jotka eivät tyydy verottamaan vain omia orjes-poikiansa, vaan himoitsevat lisäksi tämänpuolisia lapinmaita. Entä itätuulen puolella? Karjalaiset ja novgorodilaiset vaativat verotusoikeutta Kainuun mereen ja Pyhäjokeen saakka. Meidän on taisteltava, polvesta polveen. Ja tätä taistelua varten: yhden suvun hallittava, ei monen.

PÄIVÖ. Hallitkaamme, mutta ei veronalaisia näännyttämällä ja omia heimolaisiamme sortamalla. Tulet voimakkaammaksi, jos säästät ja annat oikeutta enemmän.

HENRIK. Vaadit luonnottomia. Toiset osansa nälällä ja vaivalla, me osamme haavojemme tuskalla ja päällikkö-tahdollamme. Tämä on ollut tähän saakka kaikille pakko, ja on vieläkin.

PÄIVÖ. Olet Lapinkorven verottaja Ruotsin kuninkaan luvalla. Ja valtasi merkiksi kannat (osoittaen seinällä olevaa viittaa) tuota punaista viittaa. Mitä vastaat lapinvoudille, jolla on oikeus panna raja luonnotonta lapinryöstöä vastaan?

HENRIK (vakavasti, melkein murheellisesti). Päättömiä hoilattelet, poika. En vastaisi sanaakaan, jos ei olisi vaarassa suuri ajatus. Istu, veljeni. Nyt saat sen kuulla, ja uskon: olet kasvava sen mittaiseksi.

PÄIVÖ (istuutuu vasemmalle).

HENRIK. Sen verran puhuit tosia, että Ruotsin kuninkailta on meillä kirjat. Mutta ne eivät ole enempi kestäneet kuin — — kirkkoherran kirjan lehti. Miten ovat Ruotsin päämiehet meitä auttaneet? Ei miekalla tai rahalla, vaan syömällä kuningaskirjojensa sanoja. He näpistelevät oikeuksistamme toisen toisensa jälkeen. Samaa maata on lapinvoudin urkkijavirka. — Jos jäämme odottamaan, pääsemme pian mekin vieraitten herrojen ruokapöytään pääsiäispaistiksi. — Oletko tietänyt tämän? — Et. Osaatko neuvoa teon, joka pelastaa vaarasta jäämit, niin lakeuksien tällä kuin tuolla puolen? — Siihenkin vaikenet.

NIKLAS (nousten, lähestyen). Ei vaikene poika, kun saa kuulla. (Henrikille.) Mistäpäs tietäisi, se on taattomme miehuuden päivien ajatus, ei ole siitä enää nuorimmille haastellut. (Päivölle, innostuen.) Se on semmoinen ajatus, että korkeampi nousee pirkkojen pojille honkahuone kuin on Turussa kirkko tai ylimmäisen papin linna. Sen seinät loistaa kristallilasista — — kuin majavan komisko kiiltävän jään alla. Ja katossa palavat illasta aamuun lamput kuin seulajaistähdet, ne paistavat kuin ilta-aurinko napamerellä jäävuoriin. Mutta tornissa — sen linnan sadassa tornissa aamusta iltaan vankuu kupari ja vaski. Sillä yötöntä juhlaa siellä vietetään. Ja me pojat siellä tanssitaan koreitten maahiaistytärten kanssa, valkeaveristen ja punaveristen kanssa.

HENRIK (heltyneenä). Niin, veljeni, sellainen on meidän rakettava. Nyt on meillä päällikön istuin, silloin on meillä valtaistuin, nyt on pirkoilla kauppakuntia neljä, silloin on valtakunta, yksi ainoa valta ja voima.

PÄIVÖ (on noussut, kuin ajatuksen suuruuden edessä hiljentyen). Sellaistako ovat isämme aatelleet? Se on kaunis ja paistava ajatus — —

HENRIK. Se on kantataaton näkemä, se on hänen poikiensa kantama virrasta virtaan lakeuden yli. Veljet, nyt on kyettävä sanomaan: meidän on se tekemä. — Nyt juuri on parhain ja viimeinen hetki. Ruotsissa ovat talonpojat herroja vastassa, ja kuninkaan käsi on heikko. Helppo on nyt samota virrasta virtaan Pirkkalaa ja Hämeenkangasta myöten ja heittää vaakunaheitukat satulasta alas.

PÄIVÖ. Ylpeä ajatus!

HENRIK. Mutta — — sitä ennen on tehtävä selkäpuoli selväksi. Perä-Pohja on tallattava rautaisella korolla. Jokainen niska on taivutettava tai — katkaistava. Verot on kiskottava orvaskettä myöten. Ja karjalaiset paiskattava Sodankylän taakse. Lienen oikeassa?

PÄIVÖ (kiihkoisasti, tuskalla). Aatos on kaikista unista kaunein, siihen uskon. Mutta — — miksi löitkään uskon tekoon ja voittoon! Taistelutapasi on väärä! Jotain siitä sydämeni kieltää — —

HENRIK. Ei auta tässä melto sääli. Ken nälkään nääntyy, se nääntyköön, ken korpeen jää, se jääköön. Lujimmat jatkavat matkaa.

PÄIVÖ. Viime kesänä sain maistaa raatajan elämää. Söin heidän leipäänsä, se oli pettua. Tein samaa työtä, ruumista peitti aamusta iltaan nihkeä hiki ja uni oli kuoleman-näkyjä. Ja he viersivät palavalla maalla kuin käsissä kahleet ja silminä punaiset renkaat. Niilläkö tappelet? Vai erämaan miehillä, jotka vihaavat sinua?

HENRIK (ärtyen). Tottavieköön — — ei ole sinua siitettäissä tehty poikaa, vaan äpärä.

PÄIVÖ. Mikä lienenkin, sen tiedän: vaivaisilla ei valloiteta maailmaa. Mutta — — tehnet tahtosi mukaan. — Kuitenkin: en voi jäädä tänne — —

HENRIK. Miksi et voi?

PÄIVÖ (epäröiden, tuskalla). En tiedä tai — — (Kuin löytäen pelastuksen tien, hetken vaitiolon jälkeen.) Yksi on pelastuksen tie — — kuuntele minua: jos täytät erään pyynnön — — se lunastaisi varmaan meidät molemmat ja minun sieluni ahtaasta hädästä —

HENRIK (kuin varuillaan). Mikä on se pyyntö?

PÄIVÖ. Anna Unarilla päällikkö-valta minulle. Takaan, että verot saat kantaa Lapin oikeuden mukaan. Ja — — karjalaisia vastaan en taistelemasta herkene. Otan mukaani erämaitten miehet. (Puoliksi itsekseen.) Vain sodassa voin sydämeni kuolettaa — —

HENRIK. Minäkö heittäisin uhatuimmat riistakentät kapinoitsijoitten haltuun?

PÄIVÖ (yhä kiihkeämmin). Minä vastaan heistä, he tottelevat minua. Myönny, veljeni, ennenkuin on myöhäistä meille molemmille. Nyt vielä jaksan luopua — — itsensä Neitsyen suomasta ilosta, ainoastani. Äsken, tullessani tänne, olin valmis tekemään mieltäni myöten, niin, vaikkapa päällikköviitassasi kantamaan onnenosani pois. — Nyt seison tässä, usko, veljeni, nyt tuskien tarhassa seison — minä yksinäinen poika ja halajan vain kuoleman haavaa — — isiemme suuren ajatuksen tähden. Viimeiseen hengenvetoon saakka sinua autan, jos nyt ymmärrät vaivatun mieleni — — viimeisen rukouksen — —

HENRIK (synkistyen; sokaistuen kamalasta vihasta, mutta ääni matalana; hitaasti, melkein käheästi). Alan ymmärtää. Sinä suostutuskäärme! Olet sittenkin myrkyllisintä lajia. Minun puustani olet tiaista houkutellut — — viikosta viikkoon. Näen sydämesi pohjaan saakka. Kiitä jumalaasi, ettei jalkani kanna — — että inhoan nähdä veljesverta — — kotomme permannolla. — — Nyt himmene täältä, korea valhe. (Päivön yrittäessä vastata.) Ei, älä sanaakaan haasta. Vaatteesi riisu, ovesta painu, kerjää orjalta repaleet, kerjurina kierrä ja einettä kynnyksillä anele. Hiljaa! Pane kielesi lukkoon, älä nimeäsi missään mainitse. Lähde — —

PÄIVÖ (raivostuen). Lähden. Mutta harteilla valta ja viitta! (Ryntää oikealle, korokkeelle, seinällä riippuvan viitan luo.)

HENRIK (nousee tuolista kättensä varaan, Niklaalle). Lävistä! (Viitaten ovipieleen.) Tuo seinältä jousi!

NIKLAS (tietämättä mitä tehdä, lähestyen Päivöä). Tätä älä tee. Olet minulle veljistä rakkain — — mutta tätä älä tee!