Part 1

Chapter 12,945 wordsPublic domain

language: Finnish

VELISURMAAJAT

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

HENKILÖT:

Tapahtuu Perä-Pohjolassa pirkkalaisvallan loistokaudella, 1400-luvulla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

_Näyttämö_: Ilmolan tupa. Takaseinässä matalahko, mutta sangen leveä ja tukeva ovi, josta näkyy eräs porraspilari ja virtainen, laaja kevätkesän maisema. Ovesta oikealle on peräseinässä suurehko, suhteellisen korkealla oleva ikkuna, jonka pienet ruuduton tehty eläimennahkasta valmistetusta "pergamentista", s.o. kalvosta, joten sen takainen maisema näkyy vain hämärästi. Vasemmalla seinällä on ovisuuaukossa skandinaavilaisperäinen takkauuni, s.o. kapeahko avoin takka, jonka kapenevasta yläosasta johtaa ulos korsteeni. Lähellä uunia on vasemmalla seinävierustalla yksikerroksinen patsassänky, jonka päädyssä oleva kulmapatsas on leikkauksin koristeltu ja sekä pääty että sivusta peitetty raanuilla. Sängyn päätyä myöten on lyhyehkö, leveä penkki. Tämän editse vie ovi vasemmalle. Aivan etualalla vasemmalla pari jakkaraa. Oikeanpuolinen osa tuvasta, "miesten puoli", on hieman ylempänä muuta lattiaa. Taka-alalla, ikkunan alla on pitkittäin takaseinän mukaisesti laaja pöytä ympäröivine penkkeineen. Suunnilleen korokkeen keskikohdalta nousevat korkeahkot portaat, joiden yläosasta vie ovi oikealle. Korokkeen etualalla on korkeaselustainen isännän kunniaistuin. Kattoparrusta riippuu komsio, puusta koverrettu, nahalla päällystetty kehto. Seinät on rakennettu mahtavista hongista. — Ryijyjä, pari nahkaa ja komeita aseita seinillä. — Yleisleima: muinaissuomalainen pirtti, jossa on sangen paljon vaikutusta myöhäiskeskiaikaisen ritarilinnan sisustuksesta. (Jos näyttämö on ahdas, on mainittuja huonekaluja ja esineitä sopivasti vähennettävä, jotta ei yleisvaikutelma tule sullotun ahtaaksi tai hajanaiseksi.)

Ovesta tulvii varhaiskesäisen iltapäivän valaistus, joka ikkunan kalvoruutujen takaa kuumottaa voimakkaan kellertävänä.

I KOHTAUS.

_Rauni_ istuu jakkaralla ja heijaa hiljaa komsiota. Hän on nuori nainen. Kasvot ovat säännölliset ja kauniit, kasvojen tumma hipiä ja vartalon joustava sirous osoittavat, että hän on lappalaisveristä sekarotua. Hänen tummansinisessä puvussaan on kirkasvärisiä, lappalaismallisia koristeita.

RAUNI (hyräillen kehtolaulua).

Pyhällä sulalla pyyhin, voia voia nun nun naa, pyhästä silmästä simpukan helmen, voia voia nun nun naa, pyhän linnun höyhenellä, nun naa nun naa naa.

II KOHTAUS.

_Johanna_, hämäläismalliseen pukuun puettu, vaaleaverinen, ylpeävartaloinen neito, tulee näkyviin portailla.

JOHANNA (aikoo astua sisään, mutta pysähtyy ja jää kuuntelemaan kärsimättömän ja tuomitsevan näköisenä).

RAUNI (heittäen kehdon hiljenemään kääntyy kuin omiin maailmoihinsa; kuuluvammin).

Emosen mielestä pyyhi, voia voia voia naa emosen mielestä syänalan vaiva, voia voia voia naa, pyhän huulen hymyämällä, nun naa nun naa naa.

(On kääntynyt viime säkeitten aikana jälleen kehdon puoleen, mutta kavahtaa äkkiä ja katsahtaa pelästyneenä ovelle päin.)

JOHANNA (on astunut sisään, rauhallisesti, mutta kylmähkösti). Olisi parempi pitää ne lappalaisten nunnutukset luisten lukkojen takana. Ei soinnu se laulu täällä, tarolaisten rintamailla. Ei ainakaan Ilmolan talossa.

RAUNI (pyytävästi). Sst! − − älä herätä poikaa.

JOHANNA. Omaksi hyväksesi puhuin. (Viitaten kunniatuoliin.) Jos istuisi päämies tuossa tuolillaan, ei sietäisi poikansa nukkuvan paholaisen rallituksiin.

RAUNI (melkein iloisesti). Samalla laululla minut oma äitini iltaisin uuvutteli. (Kääntyen kehdon puoleen.) Ja somasti nukkuu siihen minunkin poikani. Katso, miten kuultaa poski ja ohimolla hipiä — tule katsomaan, tule — —

JOHANNA (lähestyy kehtoa, katsahdettuaan; yhä ystävällisemmin). Kaunis on sinulla poika. (Vetäen Raunin lähelleen, ohjaten etualalle.) Ja sinä, Rauni — — kuin sisarta sinua pidän, kuin oman heimokunnan tytärtä. Mutta — — (istuutuu etualan korokkeen portaille, vetäen Rauninkin mukanaan) toki mielessä älyät: et saa muistuttaa meille sitä häpeää, että äitisi on kasvanut nokisilla nuotioilla, orjien suvussa — —

RAUNi (nousten, hehkuen ylpeästä suuttumuksesta). Isoisäni Sarren tytär ei ollut orja eikä orjan sukua! Sata vasantekevää sai hän myötäjäisiksi, eikä sittenkään havaittu vähennystä tapahtuneeksi Anundi Sarren porotokassa. Raitiollinen ahkioita jutasi morsiamen jäljessä, täynnä majavan ja peuran rahaista taljaa. Niin hän antoi tyttärensä kosiomiehelle, sillä hän on Unarinjärvellä ruhtinas, eikä vieläkään kumarra ketään.

JOHANNA (ankarammin). Ruhtinas tai kiertolainen: samalla tavalla on veljilleni veronalainen jokainen tuhkanaama lappalainen. Hallitse mielesi, Rauni. Hämäläisen taattosi tähden tahdoin sinun elämäsi nostaa, näkisin sinut mielelläni itsensä Henrik Kurjen laillisena emäntänä.

RAUNi (hämmästyen, joutuen hätään). Johanna, sanelet hulluja sanoja — −

JOHANNA. Tiedän, mitä tiedän — — kuulepas: Kokemäen saksa tarjoili kevätmarkkinoilla hänelle tytärtään ja täytehisen morsianarkun kultia lupasi, mutta Ilmolan herra levähytti punaista viittaa ja hohotti vastaan: "Jos ei tarjona paremmat, on sitäkin somemmat. Teen kauppaa muilla, en itsellä", nauroi ja taputti ukkoa olalle. Niin olet mielehinen pirkkalaisten päällikölle. Ja pojan kun näkee — perijäksi papilla kastattaa — — Saat nähdä. (Huomaten Raunin joutuneen yhä suurempaan hätään.) Kauhistutaanko ilostakin? Toki punastua parempi — — nuoren naisen.

RAUNi (lähestyen, painautuen kuin suojaa etsien Johannan puoleen; permannolle lyyhistyneenä). Suojele minua! — — Olen orpo ja koito, vain ryöstetty saalis — −Ethän voi olla minua auttamatta? Lupaa, ettet sellaiseen veljeäsi neuvo — − en tahdo.

JOHANNA (suuresti ihmetellen). Kumma tyttö — — Haalogalannin voudin sisar ja kauppakuntain rikkaimmat perijättäret punastuvat ylpeydestä Henrik Kurjen heille kumartaissakin. Sinulla on silmissä hätä ja kauhu?

RAUNI (nopeasti). Se on talvisen yön päättymätöntä kauhua. Taattoni sortui veljesi rinnalta karjalanmiesten keihääseen. Miten maksoi hän orvolle palkan? Tuli Sarren kotaan, jossa vieraana söi heraiset juustot ja ytimet, sai veronahat, lahjataljat ja seitapahtaan kunniaksi syötetyn hirvaan, sen kaiken sai. Mutta hän, hän tuijotteli illan kuin saalista ilves. Ja yöllä ryösti, häpäisi pyhitetyn hirvaan, raiskasi neitseen — − ja ruijantulet roihusivat tähdestä tähteen — −

JOHANNA (hyväillen Raunin päätä). Huojenna mielesi, Rauni. Se on ollut− ja mennyt.

RAUNI (rauhallisemmin). Ei vajene niiltä jängiltä ammuttu tauti. Täällä on päättömät päivät. Kun kaivolle käyn, se on manalan saivovesiä täynnä. Lähteet ovat kuumasta läkähtyneet, kun vierelle istun. (Nousee; kyin unessa.) Vain yksi on kaunis — — kuin tunturin juurella kaltiolähde. Päivin se nukkuu avoinna silmä. Yöllä se pimeässä herää. Se vuoroin päilyy, se vuoroin kuohuu kuin sydämessä veri. Mutta — − sen vierellä ei ole istumista. Jos kaukaakin katsot, on lähelläsi vaara ja sydämessä vaiva.

JOHANNA (melkein leikillisesti). Haamujako näet kuin lovessa noita?

RAUNI (kuin havahtuen). Niin, taisin höperöitä haastaa. Puolet mieltä lie mennyt hukkaan, kun on iät kaiket huolista päitset päässä. — Toki mielelläsi myöntelet: ei ole minusta emännäksi pirkkalaiseen valtataloon?

JOHANNA (nousten, reippaasti). Sinun on totuttava emännyyteen. Siihen tulee valmistua: kiireestä kantapäähän arvokkuutta ja mahtia — —, ja hymykuopat poskien maloon! Kas, noin. Ja nyt tule mukaan, mennään tämän tytön aittaan. Morsianarkustani näytän, minkälainen on pirkkalainen emäntä yltä ja päältä. (Mennen ovea kohti.) Tule.

RAUNI (epäröiden). En jouda vielä. Pojan kannan kamarin puolelle. — Käske Maarit aittamäeltä tänne.

JOHANNA (nyökättyään myöntävästi poistuu ulko-ovesta.)

RAUNI (on jo ryhtynyt irroittamaan kehtoa kannattimistaan, lähtee sitä viemään, poistuu vasemmalle. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)

III KOHTAUS.

_Maarit_, lappalaispiika, tulee ulko-ovesta.

MAARIT (katselee vilhuen taakseen, sitten vasemmanpuoliseen oveen ja muualle tuvassa.)

RAUNi (palaa vasemmalta; Maaritille). Vie saunaan koivupuita ja keloja. Poika kun unesta herää — −

MAARIT (häijysti). Joka ehtookos sitä kaukalossa riepotetaan. Onpas siinä — −

RAUNI. Oletko pahalla mielellä?

MAARIT. Mitäpä orjan mielistä kysellä.

IV KOHTAUS.

_Päivö Kurki_ ilmestyy portaille keihäänpituinen atrain kädessä. Hän on solakka, voimakas nuorukainen, jonka tummanruskeat hiukset on kaulurista tasattu, ja jonka koko pukukin osoittaa päällikkö-pirkkalaisiin kuuluvaksi. Päässä ei ole päähinettä eikä liiviä tai takkia yllä, mutta paita on ompeluksin koristeltu, housut ovat sinistä verkaa, jalassa saappaat ja vyöllä vaskikoristeinen nastavyö puukkoineen. Hän jää atraimen varteen nojaten katselemaan pihalle päin.

RAUNI (Maaritille). Ja sitten — vesi kanna Helin kanssa kuohupaikasta kovasta.

MAARIT. On ne itse ennen lapintytöt korvot ja konkelot kantaneet, jos lienevätkin päällikölle poikia saaneet — − Saman herran halattuja tässä ollaan kaikki, jos onkin toisia syrjitty ja sysitty — −

RAUNI (ääni mielipahasta väristen, siirtyen vasemmalle etualalle ja vaipuen jakkaralle). Mene, mene — −

MAARIT. Sitä vaan, että samaa pirkkojen ja hurttain ryöstöveroa ollaan — −

PÄIVÖ (joka on kääntynyt kuulemaan keskustelua, astuu sisään; Maaritille vihaa täynnä). Lähde, kun käsketään, ja tee mitä käsketään!

MAARIT (poistuu kiireesti ulko-ovesta, mutta vielä portailta uteliaana vilkaisten.)

PÄIVÖ. Senkin vaapsiainen — − (Lähestyen Raunia, koskien tätä olkaan.) Ihanko vapiset mielestä pahasta?

RAUNI (turvattomana). Joka kynnyksellä täällä on kehno ja kehnon tytär — —

PÄIVÖ (iloisesti; lohduttaen). Turhaan ne toukat _nuorta_ tuomipuuta purevat. (Istahtaa viereiselle jakkaralle.)

RAUNI (hetken vaiti oltuaan). Moneen toviin katsoin — − sinä vain nivalla seisoit. (Epäröivän leikillisesti.) Risukalaako käkesit, poika parka?

PÄIVÖ (uhmaavasti). Ongitin kirokaloja. Ja atraimella iskin pohjasta marraskalan.

RAUNI (melkein totisesti). Ken sennäköisen hirviön saa, joutuu kylmän merentytön valtaan.

PÄIVÖ (synkästi). Söin sen paistamatta, vaan en purematta.

RAUNI. Oletpa hirmuinen mies!

PÄIVÖ (hetken vaitiolon jälkeen, ääni värähtäen). Rauni — − ajattelin sinua ja minua.

RAUNI (kuin tahtomattaan ilostuen). Molempia meitä? Hyvinkö muistit?

PÄIVÖ. Hyvin meitä, pahoin muita. — Ja ne muut, ne juuri ovat sitä marraskalaa, jota olen pyytänyt koko kevään. Tänään iskin, jotta atraimenvarsi kourassa vapisi. (Nousten kuin purkaen kauan pidetyn tuskan.) En kestä tätä enää. Veljeni on kytkenyt minut tänne kotonurkkiin kuin lannistettavan hirvaan, ei päästä mukaan markkinoille, ei veronryöstöön eikä sotaan. Viime talvena mies kävi Tornion ja Matarengin markkinoilla ja nyt on Alattiossa maavoudin luona asioimassa. Minut joka matkasta kielsi, vaikka nöyrryin anomalla anomaan. Entä, kun vaadin Niklas veljen mukana Ruijaan? "Pyytäköön täällä jataverkoilla pientä-kalaa, jotta haivenet tarttuvat leukaan", murahti, eikä rohjennut Niklas sanoa sanallakaan vastaan.

RAUNI. He vain suvun kuopusta varjelevat liian aikaisin syöksymästä vaaraan.

PÄIVÖ. Se ei ole varjelemista, se on miehen vaivuttamista suohon ja mutaan. — Samalla tavalla tuli Niklas veljestä viinaralli ja juoppo. Hänkin oli kerran valmis miehen töihin, mutta sysättiin syrjään. Sai pyytää risukalaa kotorannoilla kesästä kesään ja talvet nuhjata loisten ja koto-orjien isäntänä, kunnes maseni mieheltä tarmo, tarttui kaulasta Remusen poikaa ja humalassa killisteli häränsilmien vierimistä Kemijoessa. (Lyhyt vaitiolo.) Henrik on ulvonut aina oman sukukuntansa sutena. Mutta minä olen astuva suoraan, en vitaan.

RAUNI (vakuuttavasti, ihastuneesti). Ylenet vielä, muita ylemmäksi korkenet!

PÄIVÖ (lähestyen; kuumasti katsoen). Enkä ole heittävä sen syötäväksi — − tummaa karitsaa. — Vai oletko mielelläsi Ilmolan talossa?

RAUNI. Verokaritsaa ei auta valitus.

PÄIVÖ. Eikä ole tihutyö ryöstää — ryöstäjältä.

RAUNI (nousten, kauhistuneena). Masenna mielesi, hurja! Älä sellaista haudo — −

PÄIVÖ (katkerana). Mielitkö emännäksi suureen taloon?

RAUNI (hädässä). En ole emännyyttä käennyt. (Lähestyen, palavasti.) Etkö ymmärrä — — yksi on outamaillakin kuohuva kaltio — − sen pohjassa on vaara ja ympärillä vaiva. Sitä pakene, Päivö — −se on ainoa keino — − niin teen minäkin päivin ja öin — −

PÄIVÖ. Yksinäisin öin olen paennut minäkin, päivin en voi — — enkä tahdo. (Lähestyen.) Sillä sinun sydämesi on se lähde — −

RAUNI (väistyen). Älä lähesty — — Maaria on sydämeni kilpi ja varjelus — —

PÄIVÖ (voittavasti). Maariainen olet itse ja sydämesi murtuva ruoko.

RAUNI (kuin hukkuva, rukoilevasti). Jos lienenkin murtuva ruoko, älä taita minua.

PÄIVÖ. Muut minä taitan, en sinua.

JOHANNA (ulkoa). Päivö, viestintuoja on tulossa!

PÄIVÖ (Raunille). Ethän pahalla muista?

RAUNI. Hyvällä muistan — − (Päivön kääntyessä menemään, puoliksi itsekseen.) Vielä kirkonkin aidan alla.

V KOHTAUS.

_Johanna_ tulee ulkoa.

JOHANNA (Raunille, innoissaan). Perässä seisoo salskea poika! (Kuin suurena salaisuutena.) Se on Juhani Aimola, erämaitten hämäläinen, veljeni kiittämä parhaaksi sotijaksi koko ylämaan puolella — − (Poistuen kohti vasemmanpuolista ovea.) Itse haen vierastuopin.

RAUNI (ihmetellen). Erämaitten hämäläinen? Ojentaako Kurjen tytär vierastuopin voitetun suvun jälkeläiselle, osattomalle?

JOHANNA. Ei ole osattomia Aimolan isäntä. Miehen metsä on hänellä omaa riista-alaa. On hänellä morsiamesta lunnaat maksaa. Ja entäpä, sen sotijalo maksaa varrellaan, minkä koruilla toiset.

RAUNI (surumielellä muistellen). Minunkin taattoni oli erämaitten hämäläisiä, mutta alamaisina niitä silloin Kurjet pitivät, palvelusta vaativat kuin palkkalaisilta ikään.

JOHANNA. Miten lienee — — oma on minulla tahto. (Poistuu vasemmalle.)

VI KOHTAUS.

_Juhani Aimola_, verevä, sorja nuorukainen, puettuna verkahousuihin, mutta köyhähkösti koristeltuun paitaan ja paulakenkiin, tulee _Päivön_ seurassa ulko-ovesta vilkkaasti jutellen.

AIMOLA (huomattuaan Raunin). Terve emännälle taloon. Nyt seinimille soitot ja tytärten vöille esiliinat siniset ja punaiset. Mutta emännän poskille punerrus kuin häissä. Taitaa olla tuomiset runsaat, samalla kertaa niin kihlat ja vaimoiset hunnut kuin ristiäismaljat. (Naurahtaa iloisesti.)

RAUNI (kuin säikähdyksestä lamautuneena). Olleeko lähelläkin päämies?

AIMOLA. Meltauksen suupuolisuvannolla yövyttiin. Jo ennen meitä oli asentokuuselle levittäinyt Niklas-päällikkö Ruijanmiehineen. Päällikkötelttaa jäivät orjat aamulla irti lyömään, kun työnnälsin viestiveneen myötäsukaan. Ruijalaisten kokat näkyivät jo väylää hakevan, kun painuin lähimutkasta taipaleelle. Mutta päämies itse lasketti ylinnä, kuin kuningas punaisessa viitassaan.

RAUNI. Liekin tästä jouduttava tuloatrian hankkeisiin — −.

AIMOLA. Joudu ja liehu, sanoi entinen sulho. Taisi tulla Ilmolaan yöttömät juhlat. Siltä se ainakin päällikkö näytti, kun sai sanoman, että poika oli tehty taloon. Vielä tullessa kaappasi Ounaan rannalta Toste-papin veneeseen ja äyskäsi munkille hyvällä päällä: "Nyt saat, pappi, sekä vihkimistä että kastamista ja lisäksi juoda umpilukkoon isoiset kihlat."

RAUNI (katsahtaa pelästyneenä Päivöön, poistuu ulko-ovesta.)

PÄIVÖ (joka on yhä synkistyen tuijottanut eteensä; puoliksi itsekseen). Huonot uutissanomat latelit.

AIMOLA. Huonot! Vieläkö paremmat?

PÄIVÖ. Ei ole kultaa kaikki mikä kiiltää. (Poistuu ulko-ovesta.)

AIMOLA (katsoen ihmetellen). Kumma talo — −

VII KOHTAUS.

_Johanna_ tulee vasemmalta tervetuliaistuoppi kädessä.

JOHANNA (ojentaen tuopin). Omaksi onnekseen jos joisi vieras, tulisi antajallekin lykyksi.

AIMOLA (juotuaan). Jos lienkin vielä tiiman verran vieras, en kahta enää.

JOHANNA (hymyillen). Niinkö kiire on päiväsellä ajan taulua kiertää?

AIMOLA. Hitaampi päivä kuin kosijalla mieli — − kun on kukkarossa sormus. (Ottaa esille sormuksen, sitä näyttäen; iloisena.) Katso, kantaan on sydän uurrettu seitsemän kukan keskeen ja kaksi kättä on kuvattu neidon sydäntä ryöstämään. Suostutko ryöstäjän turviin?

JOHANNA. Suostuisinko, ei taipuisi päämies lunnaita ilman.

AIMOLA. Ne on koottu ja kerätty — − isoiset lunnaat. Veljesi jo matkalla haastoi kihlajaismaljasta. Ei ole vastusta naittajasta, jos ei naitettavasta.

JOHANNA (ojentaen kätensä). Niinpä sanani annan ja valana pidän, jos miehenä pysynet. Kääntyisitkö kehnoksi teoilta, en taitu, en taivu, vain ohitse katson.

AIMOLA. Ei ole kehnoja tekoja Aimolasta kuultu.

JOHANNA. Sen tiedän ja uskon. Jo tänään jos lautsalla istut päämiehen osaveljenä, olen morsian sinulle. (Ojentaa kätensä; istuutuvat pöydän viereiselle penkille.)

VIII KOHTAUS.

_Niklas Kurki_ tulee ulko-ovesta. Hänkin on puettu päällikön tapaan, jalassa saappaat ja verkahousut, yllä koristeltu paita ja liivit sekä päässä kiiloista kokoonommeltu patalakki, joka on koristettu nauhoilla ja päällispyörylällä. Mutta koko puku on kulunut ja nuhraantunut. — Huomattava pyylevyys tekee hänet juoppolallin näköiseksi, mutta kasvot ovat vielä puhtaat ja iloiset. — Jäljessä seuraa hämäläinen loismies _Hoikka_, perin laiha mies, joka seuraa herraansa kuin varjo. Hänen vyöstään riippuu koivunpahkainen varsinaappu, jonka hän tarjoo tarvittaissa isännälleen.

NIKLAS (jo ovelta, Aimolalle ja Johannalle). Jokos on tuopista juotu mitä on huulilta suotu? — Mutta missäs se minun akkani makaa?

AIMOLA (nauraa huvitettuna).

NIKLAS. Etteikö ole akkoja? Häh? Niitä on satakunta, ei enempi — − nivusilta pulleat kuin emännät parhaat, naamataulu auringon mallia ja takapakaroilta homeen härmässä aina. Siitä ne on hyviä, ei ne rämppäkellona pakaja. Ilon alku iltasilla, elon alku aamusilla, sanoi taatto kun ne pojalle naittoi, eikä laskenut valetta. (Hoikalle, osoittaen lattialuukkua.) Kuulepas, Hoikan poika, astu alas ja vaimo ylös.

HOIKKA (laskeutuu seuraavan keskustelun aikana lattialuukusta kellariin, tuo nopsasti sieltä olutpuolikon, jonka asettaa Niklaan lähelle viereiselle jakkaralle, ja tarjoo naapun Niklaalle. Niklaan repliikin lopussa on näkynyt ulkona oven ohitse oikealta vasemmalle rientävän naisia ja miehiä.)

JOHANNA (katsahdettuaan ovelle). Jo menevät vastaan. (Nousten, Aimolalle.) Nyt tovin verran vuota: päällikön malja on vietävä veräjäpahtaalle saakka. (Poistuu vasemmalle.)

AIMOLA (Niklaalle). Mitä ilmoja myöten Ruijanrantoja kävitte?

NIKLAS (juotuaan naapusta). Matinpäivän liepeillä tultiin Vesisaareen ja tovin verran siellä lotaturskaa ja pallasta saatiin ja syötiin. Mutta mahlakuussa, kun täkykala kaikkosi selkävesille, minä viittasin kämmenelläni itään ja karjaisin pojille: "Samojeetareitten maahan!"

AIMOLA (nousee, siirtyy etualalle istumaan). Jopa, paahkilas, kummia tekasit. Olleko tosia?

NIKLAS (Hoikalle). Hoikan poika, sano totta tälle kukolle, mitä vastasi kaiku kun huusin: "Samojeetareitten maahan".

HOIKKA (nokkelasti). Ka, "samojeetareitten maahan" se perässä tokasi.

NIKLAS. Vieläkös eität? Vai laskeekos kaikukin valetta?

AIMOLA. Eipä, ei. Mutta pääsitkö perille?

NIKLAS. Viikkokaupalla seilattiin, mentiin pienestä suntista suureen haaviin — — Valkealle merelle, ja viimein illan kaihossa Noova-Selman helmoihin yövyttiin. (Hoikalle.) Pakajanko valetta?

HOIKKA. Yövyttiinpä niinkin, vaan en toki helmoja nähnyt.

NIKLAS (nauraen mehevästi). Ohoh, onpas pojalla näkimet — — erottaapa toki hamehen helmasta merellisen saaren. — Niin, siellä niitä asui samojeetareita. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti.

AIMOLA. Ohoh! Apposen alasti!

NIKLAS. No, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla. Siellä vaan köntiä kävelivät mustaa multaa kuin lahean-kirjavat Kirjot ja Helunat. — Se oli ensi kumma, vaan vielä oli ihmettä jälellä.

AIMOLA. Äläs, vieläkö lisiä?

NIKLAS. Eipä aluksi muuta kuin kotalieden paisteessa lihavat juhlat. Mutta aamuyöstä — − silloin tuli haamuja mereltä, tuli veteen hukkuneitten kuvajaiset, joilla on vaimonpuolta muoto ja rinnassa sydän, mutta ei suonissa verta eikä aivoissa mieltä. — Olisitpa kuullut, mitenkä ne vaikeroivat ja valittivat! Niiden sinisillä huulilla oli huokaus niinkuin huuto, silmien sijalla oli harmaja kaihi ja kyynelet — − kuin kiiltäviä jäitä. Lumisilla poskilla oli tulenpalava läikkä, kuin suuri ulkomaan ruusu niiden poskilla paistoi ja houkutti kamalalla voimalla rannalta miestä, meren ja itsensä saaliiksi ne ihmistä houkuttivat. — Siinä seisoin ja lysmyivät miehellä polvet. Ne ruusut lensivät aallolta aallolle kuin ruttolinnut, mutta ihanampina kuin mikään maan päällä siukova lintu. — Äkkiä tunsin — usko tai epää, mutta sen minä tunsin — että sydän kiertyi rinnasta irti ja lähti kulkemaan tulisena pallona kohti merentyttöjen laumaa. (Nousten vähitellen istuimeltaan.) Tavoitin sitä kädellä, se väistyi, astuin veteen, se väistyi ja eteni, polkaisin polvia myöten, se roihusi tulena. Läpi pään soi meriraukkojen valitus, kuin joiku se soi, ja minä lauloin samaa laulua mukana. (Istuutuen.) Semmoista se oli merenraukujen laulu — — surman ja suurien onnettomuuksien edellä ne sen laulavat — −

AIMOLA. Mutta eivätpä vieneet mieltä ja henkeä sinulta?

NIKLAS (muhoillen mielihyvästä). Eivät vieneet. Oli sattunut, näetsen, semmoinen onni, että samojeetareista kaunein oli potenut minun tähteni rakkauden tautia koko yön. Se tuli ikävissään hakemaan, pani kainalotse pyöreät kätöset, veti rantaan ja supatti korvaan: "Minä ruskea piika, minä kaunis ja ihana, mitäs miekkoinen pakenet." Ja siihen minä heräsin.

HOIKKA. Hä-hä-hä — — tulipa loikuri lopuksi, häntänä pyörii — —

NIKLAS. Vai pyörii — − (Kiivaasti puolestaan todistaen.) Ne kun syövät paljasta mettä ja talia, poronkuuta ja ytyä, ja ettonetta pitävät ruokavälit kaikki, niin totta ovat somat ja lihavat. — Kyllä ne pelastavat miehisen miehen. Mutta suuri oli sillä rannalla vaara. (Siirtyvät kaikki kolme laulun alkaessa ulos.)

IX KOHTAUS.

Alkaa kuulua ulkoa miesten laulama Pirkkalaisten laulu:

Kuljemme autioita maita, taattojen siemen on povella. Korvesta korpeen, tulehen, tuuleen, taattojen käsky on takana. Läntehen vitaan, itähän vitaan, Ruija on miekkamme terällä. Miehet on lyöty, heimot on lyöty, orjina lappien tenavat. Kuljemme autioita maita, taattojen käsky on takana.

Viimeisiä säkeitä laulaessaan on miesryhmä pysähtynyt pihamaalle ulko-oven eteen, joten se on näkyvissä.

Laulun alkupuolella, näyttämön tyhjennyttyä, on tullut oikeanpuolisesta ovesta _Mathias Kurki_, harmaahapsinen arvokas vanhus. Hänkin on puettu pirkkalaispäällikön tapaan. — Hän tulee kumarana, keppiinsä nojaten ja hitaasti astuen. Mutta laulun kuullessa hän suorenemistaan suoristuu, kunnes hän seisoo koko ryhdiltään ylväänä ja kookkaana, kasvoilla menneitten sankarimuistojen hymy. Laulun lakattua astuu tupaan päämies _Henrik Kurki_, pirkkalaispäällikön puvussa, mutta muita komeammin koristellussa, päässä keskiaikuisen ritaripäähineen mukainen leveähkölierinen huopahattu. Koko puvun yleissävy on tumma, melkein synkkä, mutta harteilla on pirkkalaispäällikön punainen verkaviitta. — Päämiehen jäljessä tulevat Niklas, Johanna ja Aimola, joista Niklas menee istumaan etualan jakkaralle, Johanna ja Aimola pöydänviereiselle rahille. Taempana kerääntyvät oven luo hämäläiset _Järkä, Servo, Hoikka_ ja _Keriolainen_. Pari lappalaisorjaa näkyy myös ovensuussa.

HENRIK (astuu suoraan kunniakorokkeen luona seisovaa isäänsä kohti, paljastaa päänsä).

MATHIAS. Oletko vaeltanut, poika, autiomaita?

HENRIK. Korvet autiot halki, poikki kahden valtakunnan rajan, rikkaisiin linnoihin saakka.

MATHIAS. Onko valtasi noussut vai vajonnut?

HENRIK. Haalogalannin maavouti langokseen kutsui. Aseliitto lännessä valmis, rinta on itätuulta vastaan.