Part 8

Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi. Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat, että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.

Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.

Sillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.

Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa. Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.

"Seis!" huusin minä.

"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi henkilö kuin itse herra tirehtööri.

"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?"

Huijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:

"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu talossa."

Moinen katala solvaus sai minut suunniltani.

"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen varaa."

Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla sanoillaan:

"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa."

Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen luoksensa.

Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.

Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä. Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön kuin hän olikin.

Minua suututti heidän itsepäisyytensä.

"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä penniä myöten!"

"Minunko perintöni!" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.

Olin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.

"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."

Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi lempeästi:

"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa pahaa pahalla kostaa."

Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut minuakaan syyttänyt.

* * * * *

Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja sanoi:

"Ska' vi ta den där?"

"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!" nauroi toinen.

Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa. Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:

4 asunto-osaketta

osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.

Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa. Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.

Synkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva oljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi osakkeeni. Mutta hän ei tullut.

Osakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan oli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.

Seuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti muutettava, koska asunto oli hänen.

Sinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme. Satoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa kun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut varaa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan talonmiehelle:

"Pääsemme vihdoinkin roskaväestä, joka ei maksa vuokraa."

Kuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä, oli ylpeyteni vielä lannistumaton.

Illan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme. Juuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin toivottomasti, että luulin hänen kuolevan.

"Miksi, miksi piti näin käydä!" nyyhki hän ja väänteli käsiänsä.

"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä. Kaikki vielä kääntyy hyväksi."

Näin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven kiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja lähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.

Palatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria ja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin huijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että hän tupertui maahan.

"Rosvo!" huusin minä. "Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää vaimoni!"

Heittiö jupisi jotain käsittämätöntä.

"Konna!" huusin, ja uusi isku sattui samoille seuduille.

Mies kömpi jaloilleen ja otti puolustusasennon.

"Roisto!" huusin ja annoin kolmannen iskun kaupantekijäisiksi.

Huijari tointui hämmästyksestään.

"Mitä tämä merkitsee! Tässä maassa on laki ja oikeus."

"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten häväisijöitä vastaan", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.

"Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!" sanoi huijari ja haki lakkinsa katuojasta.

"Sitä minä sydämeni pohjasta toivon."

Ja me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja jäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää, että meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon suurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen laihtuneita, kalpeita poskiaan.

"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin — ja rakkautemme on meillä jälellä", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin taistellen itkua vastaan.

Hän pyyhki silmiään ja sanoi kyyneltensä takaa hymyillen:

"Rakkaus meille jäi — kaikki muu on riistetty."

"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?" sanoin minä.

Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kuninkuus ja hirttonuora.

Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus ulos toisesta.

Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian. Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen mustat pilvet.

Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku onneton perhe häädetty vuokravelan takia.

Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun vuokra olisi maksettava etukäteen.

"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.

Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä puoleensa säälitellen:

"Harmaita hiuksia!"

"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja raskas huokaus kohosi rinnastani.

Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan, äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.

Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.

"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän päättävästi.

Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni hän jatkoi:

"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."

"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä loukkaantuneena.

"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."

"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin olen syypää."

Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.

"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei minua ole kukaan pakoittanut."

Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin kalpeata poskea.

Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen piirteitään, ja hän sanoi:

"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."

"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani sepitin."

"Onko se pitkä ja sekava?"

"Ei, se on lyhyt ja selvä."

Ja minä lausuin hänelle runon:

KUNINGAS.

Kun nälkä suolissani kurnuttaapi, ja reiät irvistävät vaatteissain, kun vaimo vieressäni jurnuttaapi, ja kuolo kummittelee aatteissain,

ma kuningasta silloin kuvittelen ja herkkupöydän laitan linnassain, ja juhlavieraitani huvittelen, ministereitä virast' erottain.

Mun onhan laulun, aatteen valtakunta, jot' itsevaltiaana hallitsen, Sun kanssas, kuningatar, näämme unta, ja onnemme on suuri, ikuinen.

"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta, joka oli ruvennut itkemään.

"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista kuin hän toivoo ja tahtoo?"

"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä vähän runsaamminkin.

Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme, miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki jotakin nurkassa ja sanoi:

"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi veitikkamaisesti Katria.

Katri punehtui ja painoi päänsä alas.

"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.

"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä", vastasin saadakseni tytön kimpustani.

Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:

"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja sitten... uuden... uuden..."

Syntyi raskas äänettömyys.

"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy lykätä parempiin aikoihin", sanoin.

"Niinkö!" huokasi tyttö ahdistuneesti. "Täytyy sitte jättää."

Tuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:

"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt..."

Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut minua hän sanoi:

"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."

Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa kanssa.

"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.

"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi ovat kesken."

"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan. Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."

Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli ympärilleen ja sanoi:

"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"

"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät pysyvät piilossa."

Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:

"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."

"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen omaisuutensa."

Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.

"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme, ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.

Hän oli kauan vaiti.

"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa olevansa huonompi muita?"

"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas on alinomaa lankeamisen vaarassa."

Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää, mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.

Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:

"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."

"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä, onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"

Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.

"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän itse sanonut."

Ja hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.

"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."

"Mitä! Mahdotonta!" huusi sulhasmies.

"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia."

Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin kunnioituksensa ja huusi:

"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en onnittele teitä!"

Ja hän lähti hyvästelemättä.

* * * * *

Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä. Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.

Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.

Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.

Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti itke.

"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"

"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.

Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."

Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.

"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan häntä!"

"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"

Mutta yhä katkerampana hän vastasi:

"Miksi eno meni kertomaan sitä?"

"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta joutua huonon miehen vaimoksi."

"Hän...ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!"

Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän huomenna katselisi asioita toisessa valossa.

Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä pettymys löi minut aivan lamaan.

Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa. Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.

* * * * *

Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen, mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus, että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini elämän.

Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.

Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.

Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen, ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut. Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa, unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.

Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan, jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin olisin!

Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla, antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.

Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.

Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"

"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.

Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää. Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:

"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."

Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden välttänyt.

Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon, turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi. Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin häätää minä päivänä hyvänsä.

Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen apuunsa.

Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä. Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.

Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle, joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:

"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa kättä."

Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.

"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin tällainen kidutus", sanoin minä.

Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.

"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."

Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.

"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa, puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja alotti:

"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."

Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen ja sanoin:

"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"

Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.