Part 7

Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:

"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi."

Minä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta kuvittelua.

"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty madonna", väitti Sirkka uudelleen.

Katri punehtui ja sanoi:

"Minulla ei ole lasta... Enkä minä ole mikään madonna...

"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi", pyysin minä.

"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän sanoi:

"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."

"Mikä mies sinun sulhasesi on?" kysyi Katri.

Sirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.

"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut musiikin teoriaa", sanoi tyttö.

"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni hänet kimpustani.

Kun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko asia.

Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi tuottaa 15—20 markkaa kuussa.

Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.

Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea rauhassa.

Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin, miten vain halusimme.

Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille, ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.

Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin "keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään, kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua tekemisiin!"

"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!" uhkasi tirehtööri.

Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli. Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty, maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut kahtakymmentä.

Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona, toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä. Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa, ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään tietoa sennimisestä henkilöstä.

Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa, mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka aivan tilapäiseen tarpeeseen.

"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.

"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."

Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin toivonut. Matka oli liian pitkä.

Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua vastaanottamaan iloista tapausta.

Syystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!

KOLMASTOISTA LUKU.

Kurjuus astuu kynnyksen yli.

Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.

Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä — itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.

Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut. Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.

Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien aikojen tultua.

Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.

Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.

Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi "vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat kaikista rakkaimmat.

Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä maalle.

Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet saamaan sopivaa kesäasukasta.

Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui niin vaikealta.

Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi katkerasti naurahtaen:

"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."

"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa etuansa laskeva järki."

Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.

Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia. Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha. Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi? Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.

Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta asettui itse hyökkäävälle kannalle.

"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi tilassa, muuten..."

Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.

Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä. Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni —, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.

"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä on mahdollista."

Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen, tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.

Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan. Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja kysyi, miksi minä en luottanut häneen.

Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni; miksen maksanut ajoissa?

Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään, sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua rohkaisemaan.

Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun asianajotoimiston huostaan.

Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".

Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta seurasta lähteä?"

Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö — yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti tilatakseen maukkaan aamiaisen.

Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa — nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi, oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.

Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.

Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin esitystäni.

Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti, että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati juttua heti päätettäväksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja niin paljon.

Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä kuin etevä peluri sakkinappuloita.

"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä voittanut."

Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen lapun.

Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt synnytyslaitokseen.

Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.

Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.

Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli kuitatuksi.

Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi hyödyttänytkään salata totuutta.

"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"

Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:

"Pitää vuokrata soittokone."

Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten ennenkin.

Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen:

"Olen hankkinut vuokralaisen!"

Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:

"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."

"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun ansiotasi."

Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä, säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni. Mutta hän sanoi:

"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki..."

"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."

Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän oli kalpea ja vapisi.

"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."

Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:

"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"

Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut sydänverellään sitä lämmittää...

NELJÄSTOISTA LUKU.

Oman kodin unelma särkyy.

"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut _poika_!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön astiasoikossa.

"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa."

Samassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.

"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?" kysyin.

"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian."

Katri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.

"Annas kun koetan, paljonko se painaa!" pyysi Sirkka.

"Sinä pudotat."

"Enkä pudota." — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.

"Mikä sen nimeksi tulee?"

"Matti", sanoin minä.

"Matti! Mikä nimi se on!" huusivat naiset yhdestä suusta.

"Rehellinen suomalainen nimi", ilmoitin minä.

Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin. Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin kannesta kanteen.

"Moosesko siitä tulee?" kysyin minä.

"Ei, kuin Kullervo", sanoi Sirkka.

"Kullervo on niin traagillinen nimi", yhtyi Katri.

"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun."

Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan, tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.

Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli pörssissä kolminkertainen.

Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja sanoin:

"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty."

Tirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:

"Mitä te siis tahdotte?"

"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne roskapaperia."

Hän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:

"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä ymmärrä osakkeiden arvoa."

Syntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.

"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet ovat paljasta, käärepaperia."

Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja sanoi sitten:

"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."

Tunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.

"Mitä minulla on siitä iloa?"

"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä."

"Entä vanhat?"

"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia."

Maailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:

"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?"

Tirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.

"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on olemassa."

"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti askeleen takaperin.

Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa. Se riitti minulle.

"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!"

Tirehtööri hymähti:

"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa voitte voittaa."

Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston. Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:

"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut hoitooni, tietäkää se!"

"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.

Nyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:

"Petturi! Rosvo!"

Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen sanoistani.

"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"

Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus tarkoitti.

Kotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:

"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!"

"Menetetty! Laupias taivas!" parkaisi Katri.

Kerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.

"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut tarkempaa selkoa asiasta?"

Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.

* * * * *

Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen, jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.

Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli menetetty, suuttui hän yhä enemmin.

"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!"

Tämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.

"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!"

Setä pahastui yhä enemmän.

"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on katsoa, ettei tule petetyksi."

"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut", sanoin loukattuna.

"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi."

Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle kunnianloukkausjutusta.

"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet pyytämään häneltä anteeksi."

"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi häntä sanoin."

"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää sinut pussiin."

"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua, mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin, etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.

Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti kohteliaasti:

"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!"