Part 6

Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari tiiliriviäkin muurattu.

Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:

"Kukahan tännekin perustaa talon?"

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Silloin hän arvasi asian.

"Kuule, onko tämä _meidän_?"

Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan, ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan sataman maailman myrskyissä.

En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:

"Miellyttääkö sinua?"

"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin pölystä ja kuumuudesta."

"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin..."

Korkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva melu:

"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin menee kaikki päin seiniä."

Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.

Nähtyään meidät sanoi hän:

"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö, millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee talo, ettei vertaa koko Helsingissä."

Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen, katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:

"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja haukkuvat porvareja."

Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat, kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.

Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on isännöitsijänä.

Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut. Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän: "Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."

Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen. Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."

Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin paljosta kiitollisuuden velassa.

Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.

Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.

Minulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:

"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin liikkeelle."

Mies katseli minua pitkään.

"Isännöitsijäkö?"

"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan."

Toinen joutui yhä enemmän ymmälle.

"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin."

Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta "työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!

* * * * *

Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme. Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.

Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa, mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta. Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.

Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.

Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni, mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani viitonen.

Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta luovutti nyt mielellään sen.

Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta, mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta, jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.

Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa, ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut, sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!

Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen kaikkia kohtaan.

Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä pakoittaisi.

Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen. Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.

Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja toverit tulivat saattamaan häntä.

Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.

"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.

"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.

Kun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.

"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.

Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.

YHDESTOISTA LUKU.

Sulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki seinässä.

Kesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua kaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla voimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli, ei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän aikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä ainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti rakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta, kävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Tyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!

Minä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen mukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin tekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa. Katri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli vaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi. Minun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: "Sirkka Vanamolle kiitollisuudella tekijä". Lupasin siihen vielä lisätä "ikuisella". Siitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.

Kun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli vilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen kustantajalle.

Heti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme oli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu käyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme taas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja saamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.

Samassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä kuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja tahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:

"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On tehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin. Konttorissa saatte kuulla tarkemmin."

"Rouva" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella, jolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin hattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:

"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava ensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä."

Tieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan vaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari päivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli jyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti maksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan huutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli ollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut nurkassa.

Setä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin turmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren loppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan. Katsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä oli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin etten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.

Se oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen aiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä epistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua salaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa. Vastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko näytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.

Tullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän tuntui olevan huvitettu ja sanoi:

"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä talo sijaitsee?"

Saatuaan haluamansa tiedon hän jatkoi kyselyään:

"Suuriko on osakepääoma?"

"Osakepääoma! En ole muistanut kysyä", vastasin hämilläni.

Setä päästi aika naurun.

"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on isännöitsijä?"

Mainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja vaipui syviin mietteisiin.

"Sekö herrasmies!" pääsi häneltä vihdoin.

Minä istuin kuin tulisilla neuloilla; sydämeni alkoi lyödä kuin vasara.

"Tunteeko setä Esa Ansion?" kysyin.

Ukko katsoi minua pitkään.

"Jumalan kiitos, etten ole persoonallisesti tuttu sen miehen kanssa. Mutta —"

"Mutta —!" Tuntui kuin olisi maa vajonnut jalkaini alla.

Hän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: "Pelkään, että olet joutunut veijarin kynsiin."

"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!" huudahdin hypähtäen kauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.

Setä huomasi hätäni ja sanoi:

"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä paljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen herrasmiehen suhteen."

Mitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui kuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli mahdoton löytää tietä ulos.

Lopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: "Siinä tapauksessa on viisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle." Setä hymähti.

"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin. Lisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos myyntihinta jää alle nimellisarvon."

"Ei koskaan", väitin minä jyrkästi.

Mutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään päässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.

Kaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan tarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun heti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni tappio kuin suuri.

Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani samaan kadotukseen.

Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.

Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä tulisi taloon.

* * * * *

Ja olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.

Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.

Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä. Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.

Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi suunsa ja sanoi syvämietteisesti:

"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta."

Johon minä sanoin:

"Ehkä herra palvelee meteoroloogisessa laitoksessa?"

Nuorukainen oikaisi hiukan nolona:

"Minulla on asianajotoimisto."

Kun ei minulla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, jatkoi hän:

"Tämä näyttää olevan hyvä talo. Onko täällä vuokrat kalliit?"

"Minä en ole täällä isännöitsijänä", vastasin siihen.

Huomattuaan, ettei keskustelu ottanut sujuakseen, sanoi hän:

"Pian on eduskuntavaalit."

"Mitä puoluetta herra edustaa?" kysyin minä.

Nuorukainen katsoi parhaaksi käydä itse asiaan.

"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska hänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä..."

"Kääntykää vain, koska tilaa on", kehoitin minä.

"Me rakastamme toisiamme..." jatkoi nuorukainen.

"Me...? Te ja minä...?"

Sulhasmies oli eksyä tolaltaan, mutta sai pian säikeestä kiinni:

Samassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin menetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan istumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin musertavasti:

"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä, ettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta asiasta kysymys."

"Palturia! Suokaa anteeksi!" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi hermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.

"Pankaa mieleenne", jatkoin, "mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana, että koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään kotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on."

Tämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos. Hän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras näyttelijä:

"Vakuutan, että tunteeni neiti Vanamoa kohtaan ovat mitä puhtaimmat..."

Ovella hän vielä kääntyi ja sanoi:

"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi tilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti."

Moinen julkeus kävi yli minun ymmärrykseni. Sanoin myrkyllisesti:

"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon talletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli ensimäinen!"

Tuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka tietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:

"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki erittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen."

"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on moitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken vanhurskauden täyttänyt."

Katri ei antanut vaikuttaa itseensä. "Sirkka on kertonut, että hän on erittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä — isä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos."

"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta ahvääriin", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:

"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun silmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen kysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin sinua?"

Katri joutui hämilleen ja sanoi: "Eihän minulla ollutkaan mitään. Mutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa varojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä."

Tiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa. Lausuin senvuoksi:

"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa. Jos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto on minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä rahojen takia."

Kaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää, millaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja harvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan: loukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä rankaisematta tehdä.

Eräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli hylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian ylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani toiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain vastauksen, tällä kertaa myöntävän.

Kirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan tullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti. Mutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet. Kun muuan aikakauslehti kirjoitti: "Jos teos olisi rakenteeltaan kiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani", niin kustantaja lainasi lausunnosta ainoastaan sanat "— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!

Mutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä toteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa kirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.

Mikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa arvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!

KAHDESTOISTA LUKU.

Millaiseksi oma koti valmistui.

Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut, että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville, että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin, joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi, ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani. Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö pysyisi pystyssä.

Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous. Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.

Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa. Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin, ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti...

Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.

Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen, koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.