Part 9

"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."

"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.

"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin nuhtelevasti.

"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et syö? Eikö sinun ole nälkä?"

Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.

"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.

"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.

Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin milloinkaan onnen päivinä.

Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.

Eräänä aamuna kysyi Katri:

"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä apukeinosta jo ihan tyynesti.

"Ei mitään. Kaikki on lopussa..."

Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen rinnastaan.

En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä ja samalla syytti minua.

Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.

Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni. Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä toivottomana kuin minäkin.

"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.

"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri, kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."

Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin ullakolle.

Madonnankuva oli siellä sopessaan... Ulosottomiehen potkusta syntynyt tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun, käärin paperiin ja lähdin ulos.

Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja, jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso, ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.

Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun kysyvästi.

"Mikä se on?"

"Vanha taulu", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.

"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä", sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä jätkältä vanhat housut.

Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua, toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.

Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.

Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle, jossa näkyi isoilla kirjaimilla:

KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA OSTETAAN.

Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa, mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista asioista.

Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin minut ja tuli kysymään asiaani.

"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin kääröstä.

Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää, vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.

Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui siihen innokkaasti, sanoen:

"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!"

"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies, nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"

Hän kääntyi minuun.

"Myykää se minulle!" sanoi hän. "Paljonko tahdotte siitä?"

Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.

"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen markkaa."

"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."

En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi vanha herrasmies vakavasti:

"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."

Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän liiketuttavan kilpailijaksi.

Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja vastasin tuskastuneesti:

"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"

Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä, että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus, ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.

Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli, etten juossut automobiilin alle!

Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta huutaa:

"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun alankomaalaisen mestarin tekemä!"

Katri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:

"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!"

"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!"

Hän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.

"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."

Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun, ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut rahani.

Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:

"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"

"Nythän minä saan uuden hatunkin!" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.

"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin, Tokioon, mihin tahansa!"

Olimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.

"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea", sanoin viimein.

Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin! Kuka tietää!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kettu joutuu käpälälautaan.

Huijaritirehtööri oli menestyksensä rohkaisemana mennyt riemukulussa voitosta voittoon. Hän pudisti uusia yhtiöitä kuin turkin hihasta, ja joka siirrossa tuli voitto hänen taskuunsa, samalla kun toiset menettivät, mitä olivat yritykseen sijoittaneet. Hän oli maneetti, joka veti metallia puoleensa. Kaiken tämän ohella hän näytteli ihmiskunnan hyväntekijää, jolla vähempiosaisten onni oli sydämellään. Tämä korkea päämäärä silmäinsä edessä hän oli päättänyt perustaa suurenmoisen kansankeittiön. "Soppa"-nimisen osuuskunnan säännöt olivat jo vahvistetut, ja yrityksen luoja katsasteli, mistä löytäisi niitä, jotka löisivät pöytään tarvittavan pääoman. Ja mikseikös niitä löytyisi! Olihan paitsi hyvää tarkoitusta odotettavissa varmat voitot ja osingot!

Niinpä kokoontui eräänä iltana tirehtöörin luo joukko lampaita, kyllin yksinkertaisia antautuakseen kerittäviksi. Tutkittiin sääntöehdotusta, tehtiin kannattavaisuuslaskelmia. Huijari levitteli käsiään aivan kuin tahtoen sulkea syliinsä koko kärsivän ihmiskunnan, jota hän niin rajattomasti rakasti, ja todisti suullisesti ja kirjallisesti, että "Soppa"-yhtiö tulee lyömään laudalta kaikki muut sensuuntaiset yritykset. Ja kuulijat uskoivat hurskaina — olihan tirehtöörin nimi kaiken takeena.

Kokouksen alkajaisiksi tirehtööri piti pitkän puheen, missä hän virallisesti ja kaunopuheisesti esitti mitä ennen oli nurkissa kuiskannut osakkeiden korvaan.

Ensiksi otettiin esille kysymys uuden yhtiön toimitusjohtajasta. Syntyi äänettömyys.

Vihdoin pyysi joku puheenvuoroa.

"Minä ehdottaisin tirehtööri Ansiota."

"Kannatetaan!" kuului joukosta.

Esa Ansio oli vaatimaton mies. Hän ei tuppautunut vastuunalaiseen tehtävään, katseli alaspäin ja sanoi:

"Tässä on ehdotettu minua. Onko kellään sitä vastaan?"

Kellä olisi ollut sitä vastaan! Olihan hän kuin luotu sitä varten!

"Ellei kellään ole vastaan, niin pidetään asia päätettynä", sanoi tirehtööri ja aikoi lyödä asian kiinni, kun samassa ovi aukeni ja kaksi miestä astui sisään. He katselivat tutkivasti kokouksen jäseniä, ja toinen kysyi:

"Onko joku herroista nimeltään Ansio?"

"Jahah, juu! Kyllä se olen minä!" sanoi huijari ja kumarsi kohteliaasti, ehkä toivoen saavansa yhtiömiehiä lisää "Soppa"-osuuskuntaansa.

Mutta vieraat vetivät esiin etsivän poliisin merkit ja tirehtööri Esa Ansioon kohdistuvan — vangitsemismääräyksen.

Kokous tyrmistyi, puheenjohtaja kalpeni, mutta tyyntyi pian. Hänen kierot, sieluttomat silmänsä osoittivat viatonta hämmästystä, hän kääntyi mahtipontisella liikkeellä jäseniin ja sanoi:

"Tässä on tapahtunut ennen kuulumaton erehdys. Herrat ovat hyvät ja odottavat hetkisen. Minä palaan pian."

Hän meni eikä palannut. Kun jäsenet olivat turhaan odottaneet tunnin ajan, sanoi eräs: "Meniköhän se sitä soppaa keittämään!"

"Kunhan ei vain joutunut kruunun lientä litkimään!" arveli toinen.

Kokous hajaantui. Soppa jäi keittämättä sillä kertaa, ja keittämättä se on tänä päivänä.

* * * * *

Me olimme vuokranneet vaatimattoman huoneuston ja kalustaneet sen yksinkertaisesti, mutta hauskasti. Vaikka meillä nyt olikin varoja, päätimme elää säästäväisesti. Sirkka oli matkustanut Parisiin jatkamaan lauluopintojaan. Olin ostanut hänelle uuden soittokoneen, joka nyt jäi minun haltuuni, joten saatoin taas antaa laulutunteja — talletustilinä korkotulojen lisäksi. Sen ohessa jatkoin kirjallisia töitäni. Katri oli nyt kotona, hääri keittiössä ja hoiti pienokaista. Hän oli nuortunut ja voittanut entisen hilpeytensä takaisin. Kuitenkin jäi häneen jotakin hiljaista, nöyrää, vakavaa muistona eletyistä kärsimyksistä.

Eräänä aamuna istuimme sanomalehteä lueskellen. Katri kurkisteli kihlattuja ja vihittyjä, minä ahmin päivän uutisia. Silloin sattuivat silmiini seuraavat rivit:

"HUIJARI JOUTUNUT SATIMEEN. SUUNNATTOMIA VÄÄRENNYKSIÄ JA KAVALLUKSIA SAATU ILMI.

Täkäläinen etsivä poliisi vangitsi eilen 'tirehtööri' Esa Ansion syytettynä huijauksista, joihin sisältyy lukemattomia petoksia, vekselinväärennyksiä ja kavalluksia. Mainittu veijari on vuosikymmenen ajan toiminut täällä ja perustellut kaikennimisiä yhtiöitä, joista useat ovat olleet olemassa vain paperilla. Monet herkkäuskoiset, etupäässä vähempivaraiset, ovat joutuneet hänen keinottelustaan kärsimään.

Kuulustelua varten on myöskin pidätetty muuan huijarin kanssa suhteissa ollut nainen, jota epäillään osalliseksi rikoksiin.

Tutkimusta jatkuu. Poliisi ei toistaiseksi anna lähempiä tietoja."

"No, mitäs arvelet?" kysyin Katrilta.

"Paha saa pahan palkan", sanoi hän.

Odotimme jännityksellä enempää valaistusta asiaan ja koetimme arvailla, mikä tuon ovelan keinottelijan oli satimeen saattanut.

Luonnollisesti kykeni vain toinen vielä viekkaampi kukistamaan niin monipuolisesti harjaantuneen roiston. Vihollinen nousikin omasta leiristä. Käärme, jota hän oli povellaan elättänyt, pisti häntä. Naisen loukattu rakkaus, viha ja mustasukkaisuus hänet syöksi turmioon.

Nainen oli omaisuudellaan auttanut hänet satulaan. Avioliiton toivossa oli hän uhrannut kaikkensa, vaiennut veijarin pahimmista teoista, joista hänellä yksin oli tieto. Tästä kaikesta ei hän pyytänyt muuta kuin uskollisuutta, etuoikeutettua asemaa miehen sydämessä.

Tirehtööri oli ottanut konttoriinsa nuoren, sievän tytön. Hän näet rakasti kauniita naisia yhtä kiihkeästi kuin rahaa. Mutta kaksi kuningasta ei sovi samaan valtakuntaan. Tyttö eroitettiin, ja rauha vallitsi taas talossa. Mutta pian alkoi kuulua kuiskeita, että tirehtööri oli vuokrannut rakastetulleen yksityisasunnon ja vietti hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Syntyi kohtaus, joka pani Onnelan muutenkin heikolla pohjalla lepäävän rakennuksen vapisemaan. Lemmenkateuden kiihdyttämänä alkoi loukattu puoli vaatia tirehtööriä tekemään täyttä totta naimalupauksestaan. Siinä selvittelyssä paljastui, että mies oli jo ennestään sidottu. Nainen erosi liikkeestä ja vaati rahojansa takaisin korkojen kanssa. Mutta koska liikemiehillä on periaatteena aina ottaa eikä koskaan antaa, jätti huijari vaatimuksen silleen ja kirjoitti apulaiselleen passin harmaalle paperille.

Ja apulainen lähti — lähti etsivään osastoon ilmiantamaan sulhasensa ja isäntänsä.

Kauan kesti poliisitutkintoa, uusia rikoksia paljastui joka päivä, asiakirjoja karttui kilokaupalla.

Mies, jonka mielilause oli "juttu jatkuu raastuvanoikeudessa", toivoi nyt varmaan, ettei sellaista paikkaa olisi olemassakaan.

Kun juttu ensi kerran otettiin esille, menin Katrin kera asian käsittelyä seuraamaan. Vaikka kavallusjutut olivatkin muodissa, oli oikeussali täynnä uteliaita, ja lakimiehet väittelivät vilkkaasti pykälistä.

Syytetty pysyi oikeudessa tyynenä, kuten oikean liikemiehen tulee. Hän väitti jyrkästi kaikki valheeksi, ja hänen asianajajansa Jutku ja Metku panivat koko oveluutensa liikkeelle, pestäkseen miehen puhtaaksi kuin pulmusen. Mutta lainopillinen saivartelu taittoi kärkensä tosiasioiden musertavaa painoa vastaan.

Pari päivää tämän tapauksen jälkeen otettiin tirehtöörin kunnianloukkausjuttu minua vastaan lopullisesti käsiteltäväksi. Mutta tällä kertaa ei kantaja tullut kannettansa jatkamaan, joten koko juttu raukesi. Tuntuvan loven se kuitenkin teki kukkarooni. Asianajajani oli nylkyri, mutta minä maksoin mielihyvällä, koska olin voittanut.

Kavallusjuttu lykkäytyi istunnosta toiseen; näytti siltä, että se tulisi jatkumaan monta vuotta. Jutku ja Metku yrittivät väärien todistajien avulla tehdä valkeasta mustan ja päin vastoin. Kun yleinen syyttäjä ja puolustusasianajaja olivat aikansa kiistelleet, kokoontui oikeus päätöstä antamaan. Tuomio sisälsi kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menettämistä pitkiksi ajoiksi.

"Liian helpolla pääsi!" arveli eräs juttua seurannut.

"Laki on niinkuin se luetaan", sanoi toinen.

Kun istunnon loputtua vankilan keltaiset vaunut ajoivat pihalle, sattui surullisenhauska kohtaus. Tuomittujen joukossa oli kuuluisa rosvo. Kun tämä oli kömpinyt vaunuihin, katseli tirehtööri häntä karsaasti, arvellen kait itsensä liian hyväksi hirtehisen seuraan. Mutta voro sanoi ilkeästi nauraen:

"Astu sisään, virkaveljeni! Kruunun kyydillä on helppo kulkea."

Vanginvartija auttoi tirehtöörin sisään ja lukitsi oven. Ja kuorma lähti liikkeelle kahleiden kalistessa.

Kotimatkalla emme puhuneet monta sanaa. Vihdoin sanoi Katri:

"Hän on saanut palkkansa. Mutta miten on mahdollista, että sivistymätön mies, entinen suutari, saattoi vetää viisaampia nenästä — sinuakin?"

"Sitä minä olen itsekin ihmetellyt!"

"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette aina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu", jatkoi hän.

"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä liikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten toista kertaa anna huijarin kyniä itseäni."

"Suokoon sen Jumala!" lopetti Katri.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Elämä alkaa uudelleen hymyillä.

Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.

Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä. Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen kiertomatkalle maaseudulle.

Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden kärsimään.

Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta. Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.

Eräänä päivänä kysyin Katrilta:

"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?"

"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen taulun lopulta kävi?"

En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"

Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.

Muutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.

Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea. Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.

Juuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:

"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!"

Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista kertaa esiintyä Helsingissä.

Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen, että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen äänelleen ja tempperamentilleen.

Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä, parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä synkintä syksyä.

* * * * *

Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o. ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden, että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.

Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava, madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja vieläkin kerran madonnan.

Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen. Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.

Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon. Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.

Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:

"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa. En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista, sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella laulajattarella on loistava ura takanaan... ei kun edessään. Niinpä tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"

Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.