Part 3

Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se, jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa; päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa, perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!

* * * * *

Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan, että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan. Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.

Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä — rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten! Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja vangitsi minut lopullisesti.

Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.

Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine, jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin, tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti, ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä koholla ja sanoin:

"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"

Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:

"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti. Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:

"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"

Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset: uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä ansaitsenkaan."

Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"

"Historian! Onko sillä sellainenkin?"

Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.

Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti! Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua silmissäni.

"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.

"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri hymyillen.

"Mutta historia?"

"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa onnea ja että madonna kuulee rukouksen."

Nyt nauroin minä vuorostani:

"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan Jumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."

"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?"

"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."

Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.

"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!"

Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.

"Mitä, runo!" huudahdin.

"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa. Sovitin palaset yhteen ja luin:

MADONNA.

Ma katson kuvaa lapsosen ja pyhän, puhtaan neitsyen, ja sydämeni heltyy ain': Madonna, kuule huutoain!

Jumalan äiti, miksi niin sa painat lasta parmaisiin kuin kohtalonsa aavistain! — Madonna, kuule huutoain!

On ilta, päivä mailleen käy, mut ystävääni vain ei näy. Oi, etkö helly itkustani! Madonna, kuule huutoain!

Oi neitsyt puhdas taivahan, oi lapsi, Poika Jumalan, sa auttaos mua murheissain!— Madonna, kuule huutoain!

Oot puhdas yli kaikkien, mut minä kurja syntinen. Ah, jospa pyhyytes ma sain! Madonna, kuule huutoain!

"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!" huudahdin.

"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken oikku, päähänpisto."

Liikutettuna kysyin:

"Missä, milloin on se syntynyt?"

"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana. Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta, saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä. Huokaukseni sai rukouksen muodon."

"Kuuliko madonna rukouksesi?"

"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut."

Minusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.

"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?" kysyin.

"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"

"Katri!"

Hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:

"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen."

Minä vedin hänet rinnoilleni.

"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen. Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."

Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden loisteen... näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme...

VIIDES LUKU.

Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.

Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä. Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.

Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat muiden mukana.

Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä, elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen. Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni elämän suurissa arpajaisissa.

Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani. Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi! Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen, — koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.

Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven. Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin, jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.

* * * * *

Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.

Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello. Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret rouvat ovat erittäin taipuvaisia.

"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään liikuttanut.

"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.

Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän kädestäni ja menin eteiseen.

"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä hansikas peitti.

Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.

Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.

"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?" kysyin.

Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti hautajaistunnelmaa.

"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.

Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista. Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta — ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.

Hän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:

"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut."

"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja..."

Hän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.

"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."

Kirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:

"Rakas veljeni!

Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme. Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi! Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa joutuvan hyviin käsiin.

Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon hänellä on suuret lahjat ja palava halu.

Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen elämänkumppanin.

En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.

Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys siskoltasi

Kaarinalta."

Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.

Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.

Kun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:

"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää. Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."

Sirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.

Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja. Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana, jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan. Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.

Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.

Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin ventovieraiden parissa.

Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.

Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle uskottuun kasvattajatehtävään.

Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla. Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa tokaisin paremman puutteessa leikillä:

"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan surupukua?"

Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan loukkaantunut, vaan sanoi:

"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä."

"Siksikö kun minä kuolen!"

"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen."

"Saammepa nähdä!"

Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat ikkunasta, mihin päin hän menisi.

Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty — mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.

Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.

Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.

Katrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.

"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa", sanoi hän vakavasti.

"Niinpä rukoile!"

"Sinua asia lähemmin koskee."

"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena rukoilin usein."

Näin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa lausuvan:

"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"

"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.

"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin rukoukseni."

"Voi teitä hupsuja!"

"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja käski:

"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."

Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen. Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!

Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"

KUUDES LUKU.

Eräs vierailu ja sen seuraukset.

Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan. Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta. Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani, että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni, mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.

Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon, saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.

Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.

Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän puhelunsa otin vapauden virkkaa:

"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien tilattomien kohtalo."

Siihen suvaitsi Katri vastata:

"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita."

Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.

Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan, mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys. Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan, mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:

"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo."

Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai jonkun muun!

* * * * *

Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta sanoi Katri:

"Katsos, tuolla menee setäsi!"

Käännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.

Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti reumatismia ja siten muistutti setää.

Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua, vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella. Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.

Kun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:

"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole täällä ketään, jonka luo mennä."

"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä muistaen sedän karkeapuheisuuden.

"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen seurassaan."

Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.

Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa. Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa. Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei voinut vaatia mestarin tulkintaa.

Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan. Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.

"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.

"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."

"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.

Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.

Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen _Marcia funebren_. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi kääntyä pois salatakseni liikutustani.

Vielä oli _allegro_ soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:

"Miksi eno huokasi?"

"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta..."

"Mutta?"