Part 4

"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot."

"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen tytön silmäkulmassa.

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."

Katri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja sanoi:

"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme."

"Siitä tulisi ikävä _trio!_" sanoin minä.

"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon haihtumaan.

Sirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.

Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim. Chopinia, mutta Katri päätti:

"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!"

Tyttö lensi ylös kuin raketti.

"Mihin sitte?"

"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo", vastasi Katri salaperäisenä.

Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta. Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja "nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.

* * * * *

Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti hän:

"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."

Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät tervetulleiksi.

"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hän Sirkkaa katsellen.

"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?"

"Aa, perh... Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen daami! Niin ne nuoret kasvavat."

Setä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.

"Onko hän käymältä kaupungissa?"

"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri pianisti", sanoin minä.

"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen laulua virheettömästi."

Hän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:

"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."

Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme, että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.

Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta. Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy — minua lukuunottamatta.

Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa, liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.

"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli setä.

"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni rahat, joiden hoito on uskottu minulle."

Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan uskaltanut sedälle ilmaista.

Ukko imeskeli piippuansa mietteissään.

"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."

"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin", sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa hepreaa.

Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.

Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:

"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?"

"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna... 78 mk 96 p muistaakseni."

"Kaksi huonetta ja keittiö?"

"Kolme ja keittiö."

Katri oli ihmeissään.

"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme 60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään mukavuuksia."

"Tämä on vanha, hyvä yhtiö", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.

"Yhtiö?" tartuin minä puheeseen. "Mikä yhtiö?"

"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20 markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.

Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta. Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja mukavuuksia.

Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja. Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi "muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.

Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka- ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.

Samassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:

"Entäs tämä sitten!"

Katri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois...

Setä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:

"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon."

Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!

"Kelpaa tällaisessa talossa asua!" kehuskeli Katri.

"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti", selitti setä.

Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:

"Voi sentään, jos meilläkin olisi...!"

"Niin, jos olisi...!"

Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?

Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin, että oli kierähtää lattialle.

"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!" kysyi hän.

"Hullutuksia?"

"Niin, toruit lapsia, kun muka..."

Hän oli haljeta nauruun.

"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?"

"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki."

"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."

"Minä en koskaan puhu unissani."

"Vai et. En minäkään."

* * * * *

Toisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:

"Arvoisa herra!

Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat, vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.

Kunnioittaen

Tuomas Takkiainen, rakennusmestari."

Kirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen — siitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo viisituhatta markkaa.

Seuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti "sattuneesta syystä" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta, kolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista kiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri ei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta tuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin hänen tahtoaan.

Vielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita kahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä hieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri pelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa noin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen epäilyksiinsä raukesi koko kauppa.

Katri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko joku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:

"Ethän toki tehnyt kauppaa?"

"En, Katri pani vastaan."

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että sama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden pennin arvoa", sanoi setä.

Minulta pääsi huudahdus.

"Mutta myyjä vakuutti, että yhtiö seisoo vankalla pohjalla."

Setä naurahti viisaasti:

"Se on afääriä!"

"Afääriä! Kaunista afääriä!" sanoin minä.

Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!

Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.

Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:

Jumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä toimeen!

SEITSEMÄS LUKU.

Lukija tulee tuntemaan erään liikeneron.

Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta nauttivan nimensä.

Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja, kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen, Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.

Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.

Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä, kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä. Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen työhuoneessa.

Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan" välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin. Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.

Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika. Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille, osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja Sipillan ennustuksia.

Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."

Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena: kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties opettajalle ja tovereillekin.

Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa — kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui poika kilometritehtaalle.

Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa: vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla. Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa maassa — Helsingissä.

Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa. Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty, kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen — luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita liike-elämän alalla.

Aluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi maalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta koska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla uskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman hän pian voitti.

Hän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa, jotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän tutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä. Esiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä ja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa Ansion matka paljasta voittokulkua.

* * * * *

Tirehtööri allekirjoitti viimeisen asiakirjan, katsoi kelloa ja sanoi:

"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen ajattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!"

"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset ottanut oikeata arkkitehtiä?" puheli neitonen.

"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta helpommalla."

Samassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja ilmoitti:

"Se mies on täällä taas siitä talonkaupasta puhumassa."

Tirehtöörin kierot, jääkylmät silmät välähtivät.

"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä."

Mutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki, ja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli tirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.

"Jahah, juu! Mitä asiata?" kysyi hän.

Mies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa purettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa kauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.

Tirehtööri hymyili ylimielisesti ja sanoi kylmästi:

"Kauppa kun kauppa! Ostaja katsokoon eteensä!"

Miehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää malttinsa.

"Petkuttaja!" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. "Minä teille opetan! Poliisille ilmoitan!"

Tirehtööri kalpeni ja oli hetken vaiti.

"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku ovat minun asianajajani."

Mies hätkähti ja peräytyi jonkun verran.

"Yhtä lystiä", sanoi hän. "Minä annan haasteen petoksesta, ja se on kierä paikka."

Ja hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi numeron ja puheli:

"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on tirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista petkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä! Niinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun. Hyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo! Haloo!"

Puhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö kädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti pöydälle, tarkasteli ja mittaili.

Tirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi "arkkitehdille" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja työnsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.

Tirehtööri antoi merkin apulaiselleen, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:

"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan yhtiökokoukseen."

Ja hän saneli painavasti naisen kirjoittaessa:

"Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi seuraavat asiat:

1) osakepääoman korottamisesta;

2) lisäjäsenten valitsemisesta johtokuntaan;

3) hankintatarjouksista ja urakkatöistä;

4) kiinnelainoista;

5) isännöitsijän palkankorotuksesta ja

6) muista mahdollisesti esille tulevista kysymyksistä.

Johtokunnan puolesta:

Esa Ansio, isännöitsijä."

Muuan poika tuli samassa sisään.

"Sinä tulet kirjapainosta?"

Poika laski pöydälle paketin ja poistui.

Tirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus: Asunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.

Neitonen kysyi:

"Paljonko on merkitty osakkeita?"

"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä reklaamia, joka menisi yleisöön."

Apulainen katseli miettivänä eteensä ja sanoi:

"Pelkään, että tulee suuri pannukakku koko yhtiöstä."

Tirehtööri katsoi tiukasti apulaistaan ja sanoi:

"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe. Minä kyllä pesen käteni."

Vallitsi hetken hiljaisuus.

"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään", lopetti nainen varoittavasti.

Tirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen yksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri rummutti kädellään pöytää ja murahti:

"Moukat saavat maksaa viulut!"

Ja hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun kukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.

KAHDEKSAS LUKU.

Oman kodin peruskivi lasketaan.

Siitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan ja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin sisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän saavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää unelmiemme luvattu maa.

Jokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun sillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön "oman kodin rakennusrahaston" nimellä.

Katrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se kiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa kodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen hankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.

Musiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa piireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin jumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan saksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö mahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus syvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta palstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä olosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi, että se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän kunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden vastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio minulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei toimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.

Katriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran huomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:

"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut takaperin tähän maailmaan."

Tahtomatta vähimmälläkään tavalla puolustaa itseäni sanoin:

"Olet oikeassa. Minulla on todella huono onni."

"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni sinun epäkäytännöllisyytesi", päätteli hän.

Ja minä tiesin, että Katri oli liiankin oikeassa.

Pahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri päinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä puolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.

Erään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen. Kun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini. Todennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut hännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen henkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko kumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.

Mutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä päivänä hän sanoi:

"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni aika hyvin."